tiistai 2. syyskuuta 2014

Miltä sinusta tuntuisi, jos...


...lapsesi pyytäisi sinua kuuntelemaan? Sanoisi sinun olevan väärässä? Sanoisi sinun olevan epäoikeudenmukainen? Pyytäisi sinua katsomaan peiliin? Kertoisi, että hänellä on paha olla? Entä, jos lapsesi olisi jo lentänyt pesästään ja sanoisi samat asiat? Miten sinä silloin reagoisit?

Ensimmäinen kommentti noihin kysymyksiin on monella: kuuntelisin tietysti, auttaisin, keskustelisin. Ja hyvä niin. Niin sen mielestäni kuuluisikin mennä. Aina se ei kumminkaan mene niin. Toisten arvostelu omia kasvatustapoja, ikäeroja, vanhempien ikää, lasten lukumäärää, ruokailua, imetystä, hoitomuotoa, harrastuksia, pukemista, asumista, nukkumista ja jopa synnytystapaa myöten iskee johonkin syvälle. Vaikka kuinka keskustelua yritettäisiin pitää yleisellä tasolla, joku loukkaantuu aina. Vaikka kukaan ei olisi tarkoittanut loukata, arvostella tai syyllistää. Silti se monesti tuntuu pahalta. Vielä pahemmalta se tuntuu, kun sen sanoo jokin läheinen ihminen. Ja niin. se omilta lapsilta saatu suora palaute. Se varmasti tuntuu pahalta, etenkin jos itse ajattelee tehneen parhaansa ja kaikkensa - lasten parasta ajatellen.

Olen tällainen pohtija, pohdi, pohdin ja pohdin niin että melkein pokasahtaa. Pohdin maailmannälänhätää, Ukrainan kriisiä, puolustuspolitiikkaa, kestävää energiaa, ruoantuotantoa vallankäyttönä, vähemmistöjen tilaa, sote-uudistusta, TTIP-vapaakauppasopimusta, mutta ihan yhtälailla pohdin kasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Aiemmassa postauksessani pohdin lasten lukumäärää ja suurperhehaaveita omien kokemuksieni ja kasvatustoiveiden näkökulmasta. Haluan kirjoittaa, haluan herättää keskustelua - silläkin uhalla, että tulen väärinymmärretyksi. Silläkin uhalla, että joku kokee kirjoitukseni loukkauksina, vaikken niitä niin olisi tarkoittanut.

Vanhemmuus on herkkää, mutta alan pikkuhiljaa alle kirjoittaa kliseen: "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa".  Esikoisen syntymän jälkeen melkein kaikki keskustelut raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä, vauva-ajasta, ruokailusta, nukutuksesta, päivähoidosta, ynnä muista saivat minu näkemään punaista. (Vihaan punaista.) Kaikki kommentit ja keskustelut tuntuivat arvostelulta - arvostelulta suoraan minua kohtaan äitinä. Koin huonommuutta. Toki tuli suoraakin kommenttia, mikä varmasti vaikutti siihen, että olin haavoittuvainen ja herkkä sellaisillekin kommenteille ja keskusteluille, jotka eivät olleet osoitettu minulle.

Minua harmittaa valtavasti, että tärkeät kasvatukseen liittyvät aiheet jäävät pintaraapaisuiksi. Imetys on yksi tällainen, samoin vanhempien jaksaminen ja päivähoitokeskustelut. Asiat koetaan ja nähdään helpoti mustavalkoisina joko-tai-kysymyksinä. Vaikka en imettänyt esikoista, toivoisin, että imetyksestä puhuttaisiin enemmän ja asiallisemmin. Nyt ymmmärrän, ettei suurin osa kommenteista ja keskusteluista arvostellut minua äitinä. Sen minä tein itse. Sama pätee synnytystapaan. Sama pätee jaksamiseen, jopa synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Niin. Se aika, kun omat lapseni antavat palautetta kasvatuksesta. On niitäkin hetkiä tullut jo muutamia. Ne tilanteet saavat minut istumaan lapseni viereen, keskustelemaan ja pohtimaan. Kyynelhanat aukeavat. Ehkä samalla jokunen omakin lapsuusmuisto. Toivon, että pystyn keskustella lasteni kanssa heitä aidosti kuunnellen ja ymmärtäen, niin että koitan muuttaa tapojani jo nyt. Etten väheksy yhdenkään lapseni kokemusta ja tunteita, en vaikka itse kokisin tilanteet toisin ja vaikka toiset lapsista kokisivat ne toisin. 

Toivon, etten näin tekisi aikuisenakaan. Etten vetoaisi katkeruus-kortteihin ja ohittaisi sillä lasteni tarpeita käsitellä asiaa aikuisena. Etten väittäisi lapseni kokemusta valheelliseksi. Etten sanoisi aikuisille lapsilleni, etteivät he saa puuttua perheeni (ja nuorempien sisaruksiensa) asioihin. Etten sanoisi pahaa oloaan ja muistojaan purkaville lapsilleni "näkemiin, en halua olla enää tekemisissä kanssasi".  

Saako kasvatukseen liittyviä asioita pohtia ääneen? Saako kysyä? Saako omista lapsuudenkokemuksistaan puhua? Saako pohtia ja olla mielipide, vaikkei olisi vielä äiti? Entä jos on nuori? Entä jos on vain vähän äiti?



"Oi äiti, voitko hetkisen
sä viettää kanssain leikkien?"
Näin pyytää lapsi äidiltään,
on katse kirkas silmissään.
"Voi kulta, varmaan tiedät sen,
mun täytyy mennä, ehdi en!"
Pois kääntyy lapsi murheissaan,
vain pieni nalle seuranaan."


20 kommenttia:

  1. Voi vitsi,aina kun käyn sun sivulla tulee tarve kommentointiin,anteeksi jo etukäteen :)
    Kasvatusasiat, ylipäänsä lapset ovat äärettömän herkkä asia ,niin äideille kuin isillekkin. Täysin varmaa vanhempaa en ole tavannut,enkä usko tulevani tapaamaan.Tästä epävarmuudesta ja siitä jatkuvasta syyllisyydentunnosta (mitä me äidit ainakin tunnnutaan jatkuvasti potevamme) kumpuaa sellaista "ärhäkkyyttä", jonka kanssaeläjät saavat taatusti kokea, mikäli arvostelemista kehtaavat ilmoille päästää.
    Ja hyvä niin, sillä jos vanhempi ei olisi herkkänä,valmiina barrikaadeille oman lapsensa ja kasvatuksensa suhteen niin kukas sitten.
    Tämä on hankala alue,toista ei sovi mennä arvostelemaan,ainakaan jos sen takana on oma itseriittoisuus ja tarve olla aina oikeassa. Neuvoa voi,ja kierosti kysellä,"ootko ajatellut tehdä niin tai näin"
    Kauheimmat riidat ja katkerimmat haavat olen nähnyt syntyvän nimenomaan kahden vanhemman välille,kun on sörkkäisty kasvatukseen liittyviä kysymyksiä.(huh, olen tajunut pysyä taustalla, vai onko sekään hyvä...?Pitäisikö uskaltautua kommentoimaan muiden näkymyksiä?)

    Ehdottomasti saa pohtia ääneen, joku jossain voi saada oikeasti varmuutta lisää omaan kasvatus-haasteeseensa.Pitää kysyä, kunhan muistaa suodattaa vastauksia,meitä vanhempia kun on niin erilaisia ja kaikilla on omat tapansa toimia kasvatuksen suhteen.Se, mikä on oikein ja mikä väärin, siihen en minä ole oikea vastaamaan, enkä tiedä kuka olisi.Vai onko kukaan?

    Omista kokemuksistaan mielestäni saa puhua, hyvistä pienimmille ja ikävistä sitten joskus,kun tunnet lapsesi olevan siihen valmiimpi. MUTTA katkeruutta ja (todella vihaamaani tapaa) "sillon kun minä olin lapsi niin..." sitä en eteenpäin laittaisi.Ja sitten pitäisi vielä muistaa, että jokainen lapsi on oma persoonansa, omilla maailmankuvillaan varustettu, ja se mikä on toiselle ok,ei toiselle välttämättä ole. (onko tämä mielipide vai sörkkäisy,kysyy varovasti tämä rustaaja..?)

    Tottakai kasvatusasioita saa ja pitää pohtia myös ei-äidit(tai isät), nuoret ja melkein äidit. Sehän tuo uusia näkökantoja asioihin,ja kun nämä kasvatusasiat muuttavat muotoaan joka toinen päivä,ovat toisenlaiset näkökulmat myöskin tarpeen. Tosin...Itse olen varsin herkkänä jos ihminen jolla ei varsinaista kokemusta siitä aamukiljumisesta ja yöhuutamisesta ole, kertoo mielipiteensä.Näistä asioista taatusti on jokaisella jonkinlainen mielipide :) jos todella tunnen tietäväni jonkin asian pikkuisen paremmin kuin mielipiteen esittäjä,nyökkään nöyrästi enkä rekisteröi asiaa sen pidemmälle.

    Tulipas nyt sotkuinen kommentti,saakohan tästä selkoa ;) Yhteenvetona voisin pitää,että todella hyvä, jos asioita pohditaan ja kommentoidaan,kunhan se kumpuaa tiedosta tai kokemuksesta, ei omasta halusta nostaa itseään omaa epävarmuuttaan ylemmäksi.

    Syksyistä viikonalkua isojen asioiden äärellä,lupaan olla kommentoimatta tätä enempää (meen keksimään tuhannelle projektilleni jonkinlaisen lopputuleman;) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maria, kommentista. Kommenttejasi on aina mukava lukea, joten ei tarvitse missään nimessä pyydellä anteeksi. :) Ei edes silloin kun olet erimieltä.

      Tuo on niin totta, sitä täysin varmaa tuskin on olemassakaan. Tai jos on, minusta sekin on huolestuttavaa. Siis että joku voi olla niin varma, ettei kyseenalaista mitään. Ettei näe epäonnistuneensa missään tai tehneensä virheitä. Ei sellainen ole edes inhimmillistä enää. Jos noin kokee, pitäisi hälytyskellot soida ja lujaa!

      Ja tuosta barrikadeille noususta olen samaa mieltä myös - joskin tuntuu, että sitä noustaan barrikadeille pienistä asioista, mutta isoista ei. Niiden alle sitten kumminkin muserrutaan. Ja kyllä minustakin melkoinen leijonaemo kuoriutui esikoiseni synnyttyä. Kun kaikesta - taloutta myöten - piti tapella ja vaatia. :)

      Hankalaa, hankalaa..siis, jos nyt ajattelee, että jokainen meistä tekee virheitä, kukaan ei ole toistaan parempi. (Noin niin kuin periaatteessa, onhan sitten niitä ääriesimerkkejä huostaanotosta jne, jne, jne, mutta ei nyt mennä siihen.) Niin. Siis. Kukaan ei ole toistaan parempi, kukaan ei ole täydellinen. Mutta sitten kumminkin on ne tietyt ajatukset siellä taustalla oikeasta ja väärästä, hyvästä ja huonosta. Jonkinlainen jana siitä, mitkä teot ja mallit ovat hyviä, ja sitten se oma kokemus, oma elämä, oma jaksaminen, jne. Että miten kirjoittaa ja kertoa sen minkä itse kokee hyväksi ja huonoksi? Miten kysyä toiselta sen kokemuksista, mutta niin ettei se tosiaan kuulosta arvostelulta, vähättelyltä, syyttelyltä?

      Minäkin useimmiten jään live-keskusteluissa taustalle. Kun ei vain jaksa. Tai kun on tilanne yksi + lauma. (Minä useimmiten olen se yksi.) Mutta sitten on kumminkin se tarve jakaa omat kokemukset ja ajatukset. Alkuun, esikoisen vauva-aikana, kun sen tein, sain toiset äidit (ja muutkin) tolaltaan. Olin se kauhutarina, jota ei haluttu kuulla.

      Nykyään taas puutun asioihin lähinnä, jos koen että lapsiani kohdellaan ikävästi. Esim. ei oteta leikkiin, tai joku pätkäsee hiekkalaatikolla / kerhossa lelulla, mutta kyseisen lapsen huoltaja ei puutu asiaan mitenkään. Tai jos toinen lapsi/ vanhempi kommentoi lasteni pukeutumista tai leikkejä (jotka eivät mene niiden odotettujen sukupuolinormien mukaan). En kumminkaan haluaisi lasten kuullen vääntää toisille aikuisille tätä rautalangasta. Yleensä siis annetaan tilanteen mennä pitkälti ohi ja koitetan vain sivuuttaa kommentit, niin että totean lapselle toisen höpisseen ja luulleen väärin ja keskustellaan asiasta pidemmälti kotona. Puhisen, pihisen ja napisen ja sitten kirjoitan taas nettiin. Jos edes yksi aikuinen ymmärtäisi lisää, jos edes yksi oppisi näkemään tämän tai tuon asian toisin, jos edes yksi lapsi kokisi vähemmän typeriä kommentteja.

      Poista
    2. Ja niin monista kasvatukseen liittyvistä asioista ajattelen samalla tavalla. Haluan kirjoittaa, jotta edes joku jossain ymmärtäisi sen toisenlaisen kokemuksen ja näkemyksen, joka jonkun toisten kasvatustavan tai erityisyyden, tai kulttuurin tai uskonnon takana on.

      Mutta siis tuota katkeruutta tai omasta lapsuudesta kertomista en ole vienyt lasten kasvatukseen. Siis, että lapsille sanoisin, että "jos olisit tehnyt noin, kun minä olin lapsi, olisit saanut selkäsaunan" tai "silloin kun minä olin lapsi piti tehdä näin ja näin". Ei. Ei. Ja vielä kerran ei. Nämä omat lapsuuteen ja kasvatukseen liittyvät asiat ovat aikuisten juttuja. Lasten kanssa asioista keskustellaan muuten. :)

      "i.Ja sitten pitäisi vielä muistaa, että jokainen lapsi on oma persoonansa, omilla maailmankuvillaan varustettu, ja se mikä on toiselle ok,ei toiselle välttämättä ole. (onko tämä mielipide vai sörkkäisy,kysyy varovasti tämä rustaaja..?)"

      Apua.. Minä näen tuon vain kysymyksenä. Tai siis myös faktana. (Tähän kyllä on taatusti sitä tutkittua faktaakin - onhan?) Jokainen lapsi on oma persoonansa, yksilö, ja hänet tulisi nähdä juuri sellaisena. Antaa tilaa kasvaa, opetella tuntemaan ja tukea sitten sillä omalla polullaan. :)

      Mutta siis tuo on totta myös, että joka hetki tulee jotain uutta tietoa kasvatukseen liittyen ja niistä voi olla toiselle isokin apu. Jollekin toiselle taas sopii se "vanha"tapa. Tai sitten toisellekin voisi sopia paremmin se toinen, uusi, mutta jos niistä ei keskustella, ei myöskään tieto niistä erilaisista vaihtoehdoista leviä. Ja vaihtoehtojen puute rajoittaa ja hankaloittaa.

      Juurikin noin. Että jollain voi olla sitä kokemusta ja tietoa enemmän, mutta se ei välttämättä mene yksyhteen sen toisen lapsen ja vanhemman kokemuksen kanssa. Esim, useita lapsia, ei yhtään koliikkivauvaa, tai useita lapsia, ei yhtään erityistä tai erittäin pienenä keskosena syntynyttä. Itse siis olen (ollut?) aika herkkänä etenkin tuon keskosuuden suhteen.

      Ja siis, ihan yhtä sotkuisia nämä minunkin kommenttini ja postaukseni oavt. Gröhöm. Tai siis minulla on sotkuisia ja sekavia. Sinulla oli varsin selkeä ja ymmärrettävä. :D Eli siis, ei jalustalle nostamista, vaan omien ajatuksien ja kokemuksien jakamista, samanlaisen epätäydellisyyden kanssa.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus ja ajatuksia herättävä. Kyllä äitiydestä ja kasvatuksesta pitäisi osata puhua. Ja siitä saa puhua. Minä olen sellainen, että puhun siitä lähimmäisilleni ja ystävilleni. Olen blogissanikin kirjoittanu, että se on niin henkilökohtaista ja monet neuvot joita minäkin sain menivät ihan metsään ja hämmensi tuoretta äitiä entisestään. Mielikuva vauvoistakin muuttui täysin, kun sain oman vauvan syliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tania. :) Sinulla on aina ajatuksia herättäviä blogitekstejä. Ja jos vain uskallat, niin kirjoita ihmeessä myös vanhemmuuteen liittyviä ajatuksia. Aina joku on erimieltä (gröhöm, kuten nyt minä viimeksi), mutta ehkä keskustelun kautta oppii - puolin ja toisin? Ehkä saa jotain uutta pohdittavaa, ehkä jaettua vertaistukea jollekin toiselle. Tai saa sellaista itse. Ehkä. :) Ja metsään meni kyllä moni ajatus/ ohje ja periaate täälläkin esikoisen kanssa. Vauvakaan ei syntyessään muistuttanut niitä vauvalehtien pyöreitä pullukoita.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Tania, kiitos haasteesta. Kävinkin pikaisesti kurkkimassa ja uuh, apua! Just nyt kyllä on vaikia löytää itsestä viisi kehuttavaa ominaisuutta. :) Tuntuu, että kaikki menee enemmän sarkasmin puolella, mutta ehkä haasteeseen muutaman päivän kuluttua.

      Nyt tiskit, pyykit ja ostokset kasaan ja sitten ajattelin alkaa tuota eliseltä neuvolakäynniltä saamaani tulostettua synnytystoivelistaani kirjoittaa ylös. Tarkoitus ensimmäinen osa julkaista siitä huomenna. :)

      Poista
  4. Tarvii palata lukemaan ajatuksella uudelleen (mää yksinäni tuon sulle varmaan parikymmentä käyntiä per päivä... sori).

    Kyllä vanhemmuutta saa pohtia ääneen ja pitääkin, mutta tarkkana täytyy olla sanomisissaan, jos ei tahdo loukata ketään. Sitä mennään hirmuisen heikoille jäille, kun pohditaan kellä on oikeus kuinkakin moneen ja kenen pitäisi jättää kokonaan tekemättä. Aina siinä joku suuttuu.

    Sitäpaitsi kellään (aikuisella) ei ole lapseen oikeutta. Lapsella ne oikeudet on. Mutta mihin?

    Nuori saa olla ja tietämätönkin (hei, mäkin olen alta 30, vielä hetken). Mutta enemmän nähneitä kannattaa joskus kuunnella. Kantapään kautta itsekin oppineena ;)

    VastaaPoista
  5. Äsh.. kommentoin mukamas pikaisesti Sankarille tähän väliin ja nyt se pikainen pitkä teksti hävis..

    Mutta siis: Tiedostin ja tiedostan, että joku teksteistäni saattaa loukkaantua, vaikkei se olekan tarkoitus. Ja vaikka minäkin vihaan disclaimerien tunkemista, joka väliin, laitan niitä silti, jotta edes hieman paremmin välittyisi se, etten koe olevani ketään parempi tai syytteleväni ketään. Ja tiedän, että siitä huolimatta, joku aina kokee tekstini toisin. Valitettavasti.

    Mutta vielä tuohon edelliseen tekstiini, en tosiaan ole pohtinut kenenkään muun lapsilukua kuin omaani (ja omien vanhempieni). Ja juurikin noin, että mielelläni kuulisin muiden erilaisten perheiden arjesta. :) Vinkkejä, kokemuksia, käytäntöjä arjen sujuvuudeksi.

    Silti olen kyllä varsin allerginen perusteluille, jotka menevät iän tai lapsilukumäärän piikkiin. Myös omat vanhempani harrastavat tätä eikä sillä vanhempien iällä tai lapsilukumäärällä ole minusta tekemistä sen kanssa, että jotkin asiat olisivat ok, kun ne sitä minusta eivät ole. (Ja aika paljon niitä kasvatustapojen erilaisuuksia olen täällä ruotinut, aina siitä fyysistä kurittamisesta, nukuttamiseen, syöttämiseen, lapsilukuun, lasten kuuntelemiseen, sp-sensitiivisyyteen, jne.) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä perustelen monta esikoisen kanssa tekemääni ratkaisua nimenomaa iällä. Mun oli pakko olla täydellinen äiti, koska olin niin nuori. Ja minä jos kuka olin itselleni ihan anteeksiantamattoman armoton.

      Voi sitä vapaudentunnetta, kun tajusin, ettei ole pakko olla täydellinen. Ja vielä parempi, kukaan ei ole täydellinen. Sen niin soisi muillekin. Ja silti se täydellisyyspeikko vaanii jossain nurkan takana, ja kun se tulee kuiskimaan niistä ei niin täydellisistä hetkistä, omista virheistä, korjattavistakin, niin sitä nousee piikit pystyyn. Aina. Että joku ei pidäkään mua riittävän hyvänä. Että ehkä mä en olekaan.

      Tänään mä en ole täydellinen äiti, tänään en ole varma edes siitä riittävän hyvästä. Siitä mä olen joskus kirjoittanut.

      Poista
    2. Minulla taas ikä ei ollut esikoisen kohdalla se juttu, vaan pikkupikkukeskosuus. :) Ja se vaikutti paljon siihen millaiseksi ja ylipäätään miten kasvoin äidiksi. Lapsi oli minun alusta saakka. Niin rakas ja ihana ja minä hänen vanhempansa. Mutta että äiti? Pikemminkin isä.. äidiksi kasvu otti pidemmän ajan. Ja kyllä oma osuutensa oli keskenjääneellä raskaudella, kuolemanpelolla ja erityisyydellä.

      Ei minun tarvinnut olla täydellinen (kun olisin nyt vain saanut pidettyä lapseni hengissä), eikä minun tarvinnut todistaa muille mitään (kun nyt vain olisin saanut huolehtia lapsestani itse). Ja kyllä ne kokemukset ja keskosuus ovat minua muokanneet ja määritelleet enemmän kuin ikä. Myös hiekkalaatikolla ja äiti-lapsikerhoissa. Ikäni ei ollut koskaan se juttu. Ja kuten yllä mainitsin, olin se kauhutarina, joita hädin tuskin näkee leffoissakaan. Se minä olin.

      On vienyt aikaa ottaa se oma paikkansa ja tottua siihen kauhutarinan päähenkilöön. Toki nyt olen jo muutakin. Mutta täydellinen en ole koskaan ollut - ja se on tosiaan helpottavaa. Samoin se, että ymmärtää, että ne kauhutarinatkin ovat osa elämää, ei niistä tarvitse vaieta eikä varsinkaan hävetä ja olla sen takia hiljaa. :)

      Linkin takana omaa pohdintaani myös omasta epätäydellisyydestäni. En minäkään ollut tänäänkään täydellinen.
      Epätäydellinen äiti.

      Poista
  6. Kyllä saa pohtia ja pitääkin! Ei ole elämää sellainen, jos mistään ei saa puhua, ettei vain joku loukkaannu. Koska aina joku loukkaantuu. Se oma tapa toimia on niin arka, sitä haluaa puolustaa ja sen arvostelusta loukkaantuu.

    Tämä ihan sama ilmiö on kaikessa kasvatuksessa. Paljon koirapiireissä pyöriessä olen huomannut siellä tätä samaa. Oma tapa on se oikea, muiden väärä. Halutaan saada kaikki muutkin toimimaan oikein ja mietitään miksei muut huomaa kuinka hieno tapa on. Mutta me ihmiset olemme yksilöitä, mikä sopii toiselle ei välttämättä sovikaan toiselle. Mutta silti sitä omaa tapaa on tuputettava ja arvostellaan sitten, miten se nyt kuitenkin toimii eri tavalla..

    Pohdintaa ja toisen mielipiteitä ei tosiaan pitäisi ottaa arvosteluna, aivan kuten sanoit. Sitä voisi itsekin hetki pysähtyä pureskelemaan ja sitten joko hylätä se itselle sopimattomana, tai mahdollisesti ottaa jotain myös omaan ajatteluun mukaan. Itse ainakin yritän aina miettiä asioita myös sen toisen näkökulmasta, miksi hän asian niin näkee ja mitä siellä taustalla on. Tottakai asioista saa loukkaantua, mutta olisi myös hyvä miettiä, miksi asia niin kovasti loukkaa.

    Hyviä pohdintoja sinulla! :) Olen ainakin tykästynyt, vaikken kauaa ole vielä seurannutkaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mari, kommentista <3

      Niin. Aina joku loukkaantuu. Minäkin. :) Silti toivon, että keskustelu jatkuu - niin näistä vanhemmuuteen liittyvistä aiheista kuin monista muistakin. Että vaihdetaan ajatuksia, opitaan uutta.

      Elämänmittaista oppimista ja sivistymistä. Ajattelen, että jotain ihmisestä kuolee, jos lakkaa pohtimista, oppimasta, vaihtamasta ajatuksia.

      Ja koirapiirit eivät ole minulle tuttua, mutta jännä, että sielläkin toteutuu tuo sama! :D Ja siis toki, jos ne omat kokemukset on hyviä, miksi niistä ei kertoisi muille ja koittaisi saada muitakin kokeilemaan? :) Juurikin noin, että jos pohtii, kokeileekin, ja toteaa ei-kiitos. Ei sovi meille.

      Ja kyllä. Saa loukkaantua. Saa tuntea pahaa oloa. Saa olla huonoja hetkiä.

      Ja muistan kyllä, kuinka kiukkuinen olen ollut esikoisen syntymän jälkeen ja keskenmenojen aikaan. En syitä silloin kertonut muille. Sen sijaan muistan erään kohtauksen (Korkojen Kera -ohjelmasta?), jossa Vappu Pimiältä joku kysyi raskaudesta ja Vappu hermostui totaalisesti. Tunnistin niin itseni ja huusin keskenohjelman, että sillä on taatusti keskenmeno ollut! Noin minäkin raivostun kyselyistä, kun minulta kyselläään raskaudesta keskenmenojen aikaan. Sen jälkeen olen jotenkin tykästynyt Pimiään, vaikka sitä ennen inhosin. En tiedä miksi. Ja kuinka sitten puolivuotta myöhemmin muistaakseni kertoi, saaneensa tuolloin keskenmenon, huokaisin, tiesin. Ja sain selitettyä niillekin, jotka pitivät Pimiän käytöstä törkeänä ja koppavana. Että se loukkaantuminen ja kipu yleensä kumpuaa jostain. Ja että tosiaan, ei sitä aina ulkopuolinen huomaa tai ymmärrä vana pitää huonona käytöksenä ja arvostelee. (Vaikka toki se on sitäkin, mutta niin paljon muutakin.) :)

      Noniin.. taas menee ohi aiheen.. ja kello juoksee. Mutta hyvää yötä - huomenna on taas uusi päivä, uudet kujeet, uusi mahdollisuus tehdä päivästä hyvä lasten kanssa. :)

      Poista
  7. Palasin tähän tekstiin nyt.

    Mä toivon, että mun lapset voivat (uskaltavat) tulla aikuisina kertomaan, mitä ovat lapsuudestaan olleet mieltä. Ja vielä enemmän toivon, että mulla on silloin voimia käydä ne keskustelut. Tai että niitä voimia ei tarvittaisi, että niin hyvin onnistuisin.

    Kertoisin keskustelusta äitini kanssa tai avaisin jo käytyjä esikoisen kanssa, mutten voi. Jälkimmäisen saldo on sentään plussalla. Ensimmäisestä en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sankari..

      Minäkin tavallaan haluaisin avata vielä enemmän, mennä vielä pintaa syvemmälle. Mutta kyse on tosiaan muistakin kuin minusta. Ja paljon pohdin sitä, minkä verran on ok puhua, harmaata linjavetoa. Omia kokemuksia suurpiirteisesti.

      Ja todellakin toivon, että oman lapsen (lasten!) kohdalla saldo olisi plussalla, mutta jos ei, niin sekin on otettava reilusti vastaan ja koitettava päästä siitä eteenpäin yhdessä, tiiviimpäänä, läheisempänä, paremmin voivana? :)

      Ja tuo on jännä.. tuohduin valtavasti keskolan perheterapeutille, joka alkoi tonkia ja kysellä lapsuudestani, kun minä olisin halunnut puhua vauvastani, keskosuudesta, kuolemasta. Vaihdoin kriisityöntekijää-

      Nyt harmittaa.. että kun voisi palata saman henkilön kanssa juttusille ja käydä läpi se lapsuuskin. Että mikä kaikki on kytköksissä mihinkäkin. Kuinka paljon keskosuuden kipu ja tunnetiloista, masennuksesta ja muusta olisi saanut paremmin käytyä läpi, jos mukaan olisi otettu se omakin lapsuus. :)

      Poista
    2. (Olipas kirjoitusvirheitä ja sekavia lauseita.)

      Poista
    3. Se on tavallaan harmillista, että niitä omia kokemuksiaan ei voi julkisesti avata. Suurpiirteisesti voisi toki kertoa, mutta siitä nyt ei mun juttujen osalta hyötyisi kukaan mitään. Ja riittävästi ei voi kertoa, että homma aukenisi. En etenkään esikoisen osalta, mutten toisaalta muutenkaan, koska muutenkin on hommaan sidoksissa alaikäisiä, joilla ei ole valmiutta käsitellä asioita. Terapia on pop.

      Poista
    4. Sankari, niinpä. :) Niin ja tuota täydellisyyden tavoittelua minun piti vielä kommentoida: Olin taas jotenkin niin ärsyyntynyt niistä "Kyllä vanhemmat tietää, vanhemmat on aina oikeassa, ja blaablaa..." - lausahduksista, että senkin pohjalta minulla oli vahva kuva siitä, kuinka aikuisetkin ovat väärässä, kuinka aikuisetkin ovat ihmisiä ja kuinka tärkeää se on myöntää. Ei tarvitse esittää, ei omille lapsille, eikä muille. Ja kyllä meillä saa sanoa aikuisillekin vastaan, sitten keskustellaan että miksi tuntuu siltä ja tältä. MIksi jotain saa ja ei saa tehdä. Jos en osaa itsekään perustella, niin sitten sellaisella säännöllä ei ole merkitystä. Esim. meillä saa juosta ja hyppiä sängyssä, mutta on sovittu että kylässä niin ei tehdä, koska joku toinen saattaa tykätä huonoa tai pelätä tavaroiden rikkoutumista tai sotkeutumista, jne, jne. :)

      Poista
    5. Meillä ei saa juosta eikä hyppiä, mutta sekin on toki perusteltu ;) Ja perustellaan aina uudelleen (1, on niitä pieniä joita varoa 2, se terveyskeskuksen päivystys ei tosiaan ole niin kiva paikka)

      Vastaan saa sanoa, ja pitääkin. Meille vanhemmille. Kaverin vanhemmille ei (sehän nyt kuuluu ihan käytöstapoihin... tai ainakin se kaverin vanhempi on tunnettava tosi hyvin, ennen kuin samanlainen vänkääminen on hyväksyttävää.)

      Ja anteeksi pitää osata pyytää. Aikuisenkin. Niitä vahinkoja nimittäin sattuu aikuisellekin ja se on vain osa elämää.

      Poista
    6. Samoilla linjoilla periaatteessa kumminkin ollaan. Mulla noista "Ei saa" ja harrastusjutuistakin luonnoksissa tekstin alut.. ehkä nekin sieltä joskus valmistuu. :) Ja jep. Anteeksi pitää osata pyytää. Itse asiassa esikoisen kanssa mentiinkin niin, ettei käsketty sen pyytää anteeksi, vaan pyydettiin itse kun oltiin tehty jotain, yritettiin näyttää siis esimerkkiä eikä käskyttää.. ja voi kuinka mahtava tunne se oli kun esikoinen ensimmäisen kerran pyysi anteeksi. Ihan oma alotteisesti ja aidosti.. nyt toisen kanssa se on jotenkin kaukaa haettua, kun nuo lapset on pätkineet toisiaan tuon toisen syntymästä asti - ja aika pienenä siis tuo toinenkin oppi sen taidon. :D

      Poista