perjantai 1. heinäkuuta 2016

Onko lelujen siivoaminen äitiyttä tai vanhemmuutta?

Lisää kuulumisia instagrammissa.
Edellisten postausten ja parin muun keskustelun jälkeen on ollut tarkoitus kirjoittaa vanhemmuudesta - mitä se on tai mitä se ei mielestäni ole. Toiset ajattelevat, että äitiys on suorittamista. Että äitiys on kodin siistinä pitämistä, tiptop-aikatauluja, pyykkäämistä, täydellistä kotiruokaa, lasten kuljettamista kehittäviin harrastuksiin, jne.

Minä taas en koe, että nuo olisivat äitiyttä - tai isyyttä. Mielestäni nuo asiat eivät loppujen lopuksi ole edes vanhemmuutta. Ei vanhemmuuteen (äitiyteen ja isyyteen) pitäisi liittää niin paljon ulkoisia juttuja. Ne ovat ovat aikuisuutta, elämää. Vanhempana niitä kotitöitä vaan tuppaa kasaantumaan paljon enemmän.

Vanhemmuus on jotain paljon syvällisempää. Se on läsnäoloa, tunnetaitoja, tunteiden opettamista ja sanoittamista, yhdessä oppimista ja kasvamista. Kasvatustakin. Se on jotain mitä on meissä sisällä, jotain mikä pitää tuntea ja kokea.

Joskus törmään ajatuksiin, jossa toinen on esimerkiksi kirjoitusteni perusteella tulkinnut minun tavoittelevan täydellistä äitiyttä. Se on totta. Ainakin osittain. Se on matka ja päämäärä, jota kohti toivoisin vanhempana ja äitinä kulkevani. En kumminkaan usko, että kukaan voisi saavuttaa täydellisyyttä. Mutta jos elämällä on oltava suunta, niin miksi se ei olisi parempaan? Miksi ei haluaisi kasvaa ihmisenä ja vanhempana? Oppia virheistään?

Oleellista on kumminkin muistaa, että elämä on tässä ja nyt. On oltava armollinen itselleen. Se että nyt asiat meni toisin kuin olisi toivonut, ei ole maailmanloppu. Se on elämää. Otetaan opiksi ja tehdään asiat ensi kerralla toisin. Tai pyritään ennakoimaan niin ettei vastaava tilannetta tulisi uudelleen - tai että niitä tulisi harvemmin. Itsensä hyväksyminen epätäydellisenä. (Vuosi sitten vastasin haasteeseen ja kirjoitin postauksen Minkälainen äiti olet? Kaksi vuotta sitten kirjoitin postaukseni: Epätäydellinen äiti.)

Silti sen myöntäminen, että tekee virheitä ja on epätäydellinen, ei saa tarkoittaa luovuttamista tai sitä, etteikö pitäisi pyrkiä muuttamaan itseään ja tilanteita, niin että kaikilla on parempi olla.

Vanhemmuudessa tavoittelen siis parempaa äitiyttä. Kotitöiden osalta en sitä todellakaan tee. Se ei ole asia joka määrittäisi vanhemmuuttani eikä se ole asia, joka vaikuttaisi siihen ovatko lapset onnellisia tai millaisia ihmisiä heistä kasvaa. Jos siis joku sanoo, että äitiydessä kannattaa joustaa ja jättää imuroinnit vähemmälle eikä haittaa vaikka lasten vaatteet ei mätsää eikä ruoka ole aina terveellistä kotiruokaa, niin komppaan koko sydämestäni. Ja lisään vielä etteivät nuo asiat edes liity äitiyteen tai vanhemmuuteen.

Apua noista vinkeistä ei kumminkaan minulle ole, kun kaikki nuo höllennykset on otettu meidän perheessä käyttöön ja alusta alkaen. Tai jo ennen lapsia. Sinänsä ollut helpottavaa olla se, jonka koti on kaaoksessa, kun lapset eivät siihen varsinaisesti ole tuoneet muutosta eikä ole tarvinnut yltää johonkin sellaiseen, jota ennen piti tärkeänä.

Lasten vaatteet taas, no, minulle vaatteissa juttu on lapsen oman identiteetin ilmaiseminen ja erilaisten roolien kokeileminen, ei niiden ulkonäkö varsinaisesti. Minulle on merkitystä enemmän vaatteen alkuperällä kuin sen siisteydellä ja tyylikkyydellä. Toki huoltajana huolehdin siitä, että lapsella on riittävästi sään mukaista vaatetta - sopivan kokoista, ehjää, puhdastakin. Eikä mielestäni vaatteita tarvitse joka päivä vaihtaa, jollei siihen ole tarvetta. Yökkäritkin on mielestäni turhia, kun nukkua voi alusvaatteilla. Näppärää ja kätevää kun aamulla kiireessä tarvitsee vain pukea päälyvaatteet päälle. 

Peräänkuulutan kyllä terveellisen ruoan perään ja sen merkitys keholle ja mielelle on todella iso. Meillä syödään terveellisesti, kun ehditään. Jos ei ehditä, sitten ei syödä terveellisesti. Lapset on tottuneet vetämään myös kiireessä purkkiruokaa. Samoin imetys vs korvike. Tilanteen mukaan. On vain hyvä muistaa (ja olla väittämättä), että einesruoka olisi yhtä hyvää ja terveellistä tai ettei ole väliä mitä syö. On sillä, mutta pääasia että edes pyrkii syömään terveellisesti ja voi hyvin. Jos ajaa itsensä loppuun ja suorittaa ilman, että välittää omasta hyvinvoinnistaan, koko idea terveellisen ruoan hyödyistä menee hukkaan.

Samaan ulkoisten asioiden - huoltajan - kategoriaan laskisin myös imetyksen, raskauden ja synnyttämisen. Asiat, jotka puuttumisellaan kuusi vuotta sitten pitkälti määrittivät omaa kokemustani äitiydestä ja äitiyden tunteen puuttumisesta. Eivät nuokaan asiat varsinaisesti kenestäkään tee äitiä - tavallaan. Biologisesti ehkä, mutta eivät välttämättä tunnetasolla tai siinä miten oikeasti tulisi olla vanhempana lapsen tukena ja oppaana.

Eikä niiden tarvitsekaan olla osa äitiyttä. Monesti siihen kumminkin odotukset lataavat ja pettymys voi olla iso kun ei tunnekaan tai koekaan täyttävänsä ulkoisia vanhemmuuden ja äitiyden odotuksia. Oli sitten kyseessä "tavis", adoptiovanhempi, keskosvanhempi tai erityisvanhempi. Äitiys ja vanhemmuus on vain oleellisesti aivan jotain muuta. 

Mitä vanhemmuus sinusta on? Ja mitä on olla huoltaja? Ovatko ne yksi ja sama asia? Entä miten isyys ja äitiys eroavat?

6 kommenttia:

  1. Viisaita sanoja!
    (Etenkin allekirjoitan sen "punaisen vaatteen", että kaikki ruoat, metodit tai muut ole aina samanarvoisia keskenään ja asian tiedostaminen ja sen hyväksyminen, ettei joka sektorilla pääse täydellisyyteen helpottaa keskustelua noin yleensä...)
    Koska en luonnostani ole mikään kodinhengetär, en ole ikinä mieltänyt äitiyttäni tai vanhemmuuttani siihen sidotuksi. Tietysti ruokin lapset, pesen vaatteet ja pyyhin pölyt, se tosiaan on sitä aikuisuutta (argh aina välillä), mutta sitten koen että se mitä voin lapsille antaa on empatiakyky, vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, omien tunteiden tunnistamista. Ja nyt en tarkoita, etteikö ruoanlaittoa rakastavat vanhemmat tarjoaisi ihan samat taidot, mutta kestän sotkun tai monta päivää kasvismakaronilaatikkoa paremmin kuin esimerkiksi sen, että en jaksaisi ruokkia lapsen uteliaisuutta tai selvittää riitoja. Eikä sen puoleen, aina en jaksa niitäkään.
    Mutta näin, nyt menen nukuttamaan kuopusta päiväunille kolme tuntia myöhässä ja teen samalla yhden esseen ja sitten takaisin rannalle. Äitipisteitä epäterveellisistä eväistä, aurinkorasvasta ja siitä, että seison meressä puoli tuntia metsästämässä pikkukaloja esikoisen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääk! Jäi sitten taas vastaamatta heti :/

      Jaan ajatuksen punaisesta vaatteesta! Kun ei ole sinut valintojen ja itsensä kanssa, jopa tuollaisista keskusteleminen käy mahdottomaksi ja niistä joko syyllistyy tai kokee helposti muiden syyllistävän. Ja sitten päästään siihen pisteeseen, jossa esim. terveellinen ja epäterveellinen ruoka asetetaan samalle viivalle - ja vedetään vielä osaksi vanhemmuutta. :(

      Kuten sanoit, onhan toki se siivoaminen ja ruoanlaittokin parhaimmillaan (tai voisi olla/ tulisi olla) sitä lasten kanssa olemista, yhdessä tekemistä ja mallioppimista, rutiineja jotka jää lasten selkärankaan. Ettei sekään välttämättä ole vain aikuisuutta vaan myös vanhemmuutta.

      Meillä vaan tahtoo väkisin käydä niin, että se siivoaminen ja ruoanlaitto kiireisessä arjessa on välillä enemmän sellainen aikuisten pikasuoritus kuin varsinainen malliesimerkki ja oppimistilanne hempeän läsnäolon hivellessä lasten mieltä ja sydäntä. x)

      Poista
  2. Tosi hyvä kirjoitus! Tää on ollut itsellänikin nyt mielessä, juuri tuo hyvä äitiys ja kotityöt. Ennen omaa lasta ajattelin just omasta äidistä, että hän oli niin hyvä äiti, kun siivosi ja puunasi ja teki ruokaa ja sellaista. Kuitenkaan meillä ei ikinä puhuttu tunteista, eikä tosiaan ollut läsnäoloa eikä lasten kanssa leikitty. Oli aikamoinen äitisuhteen kriisi joskus 25-vuotiaana kun näitä tajusi ja se täydellisen äidin kuva mureni kokonaan.

    Sanoit hyvin: läsnäolo on tärkeää.

    - tyttankk eijakskirj.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, tyttöankka. :)

      Minä taas jotenkin aina olen vieroksunut juurikin tuota suorittavaa äitiyttä ja vanhemmuutta. Että yritetään ulkoisesti niin paljon, siisti koti, lomat, lelut, talo, jopa lasten täysi kotihoito. Mutta silti työtä ja kaikkea on niin paljon että' läsnäolo puuttuu, vanhemmat on väsyneitä, kiukkuisia, tilanteet repeää käsiin.

      Itselleni kovin pala on ollut se, ettei auta että päättää tehdä asiat eritavalla, kun se malli on juurtunut selkärankaan. Ei auta päättää etten huuda, sitä huutaa silti. Täytyy mennä syvemmälle. Etsiä syitä miksi huutaa, miksi ei osaa olla huutamatta. Ja syyt ei ole omassa lapsessa.

      Mutta en minä toki voi syyttää vanhempiakaan. Tuoreet haavat on toki tuoreita, ja kestää aikansa parantaa ne ja antaa anteeksi. Mutta aivan vastaavalla tavalla se sukupolvien ketjussa on ollut vikaa edellisten sukupolvien kohdallakin. Kuka ottaa vastuun ja pyrkii katkaisemaan kierteen?

      Jos minulta ei ole osattu pyytää eikä antaa anteeksi, eikä antaa siihen mallia, kestää tovi, että opin tekemään sen itse. :)

      Poista
  3. Minäkin kirjoitin ihan vasta tästä aiheesta siitä näkökulmasta, että ulkopuolelta tulevat oletukset välillä tympäisee. Meillä miehen kanssa puhutaan äitiydestä ja isyydestä ja esim. kotityöt on osin perinteisesti jaoittuneet, mutta tämä ei ole meille ongelma koska kumpikin kokee olevansa omalla alueellaan. Lapset tosin heiluvat milloin äidin, milloin isän mukana eli saavat kyllä vapaasti tutkailla mikä kiinnostaa.

    Mutta oltiin tosiaan tässä juuri reissussa, ja sukuloitiinkin jonkin verran. Nuoremmat perheet ovat asia erikseen, näkökulma lienee laajempi. Mutta vanhemmat ihmiset kritisoivat meidän toimintaa. Että miten se isä nyt vaihtaa lapselle vaipan tai miksi isä ei menekään saunaa, äitihän nyt automaattisesti laittaa lapset sillä aikaa nukkumaan jne. Ja meistä se ei mene niin. Mies meillä on ollut se, joka on ottanut puheeksi kokemuksensa siitä, ettei niin ole reilua. Eikä sillä että me ei voitaisi toimia niin (että mies menee saunomaan ja minä nukutan lapset - toki joskus näin toimitaankin) mutta se tympäisee, että se on oletus. Että niin tehdään. Ja jos ja kun ei tehdä, sitä mollataan.

    Se ei tunnu pahalta, eikä surulliseltakaan. Ehkä olen kasvanut tai pahin herkkyys on jäänyt jonnekin, koska ei oikeastaan enää kiinnosta mitä muut meidän elämästä sanoo. Mutta silti se tympäisee ja turhauttaa jollakin tasolla. Kun ei jaksaisi perustella aina sellaista, mikä on itselle täysin selvää ja kirkasta.

    Meillä molemmat vanhemmat tekevät hyvin pitkälti samoja asioita eikä niitä ole mitenkään jaoiteltu, mikä kuuluu äidille tai mikä kuuluu isälle. Raskaana oleminen, synnyttäminen ja imettäminen ovat asioita, jotka kuuluvat luonnollisesti äidille mutta muita asioita voi isäkin tehdä. Ja tekeekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Janni. Ei tuo tosiaan aina niin kaukainen kommentti ole.. tunnen perheitä, joissa isät on oikeasti itsekin tuota mieltä. :/ Ja puolisolle tosi rankkaa ja ovat väsyneitä ja loppuunpalaneita, kun kaikki lastenhoitoon liittyvä pitää tehdä yksin.

      Ihanaa, että sunkin puoliso on kumminkin arjessa ja lastenhoidossa oikeasti jakamassa vastuuta ja työtä ja sanoo sanottavansa muidenkin kuullen rehdisti (eikä häpeillen ja pakotettuna). :)

      Poista