Entä jos olenkin surkea?



Kaverini Vilhartti vinkkasi joskus keväällä heidän järjestämästään uudesta Tampere Countryside Marathonista ja kutsui mukaan. Koska on ollut tarkoitus saada omaa persettä lenkkiasentoon, otin tapahtuman pienimmän juoksumatkan eli 12 kilometrin Myllyn lenkin tavoitteeksi. Olisipahan syy lähteä lenkille kotonakin - ja syy pyörähtää pitkästä aikaa Tampereella tapaamassa sukulaisia ja ystäviä. Inttikaverini lupautui lenkille mukaan, mutta joutui valitettavasti viime tipassa perumaan osallistumisensa huonon olon vuoksi. (Ensi kerralla sitten!)


 


Myönnän, että olisi kyllä tehnyt itsekin mieli livistää. Polvi reistaili (kipeytyy lenkillä aina noin viiden kilometrin paikkeilla) ja ennen juoksutapahtumaa oli huono olo ja auringonpistos jne. Odotin jopa, että kaverini lääkäri-puoliso olisi antanut juoksukiellon polvelle. Sitä se ei kumminkaan tehnyt. "Juoksijan polvi. Anna mennä vain." Niinpä keskiyöllä viimein ilmoittauduin kisaan mukaan.

Heräsin aamulla sukulaisteni luota ja starttasin auton kohti Kaakkolammentietä.

Vaikka itsekin olen maalta kotoisin - paikasta, joka on kaukana isommista paikkakunnista, tuntui kaverini kotitila olevan vielä enemmän keskellä ei mitään. Pitkät tiet, kauniit maisemat. Jotain muuta kuin aakeeta, laaketa ja tasaista niin kuin meillä päin. Idyllinen ja henkeä salpaava maisema todellakin oli ja päivästä näytti tulevan kaunis.

Pääsin perille ensimmäisten joukossa (autolla). Ehkä aivan liian aikaisin, mutta olipahan aikaa tutustua ympäristöön, jutella ihmisten - tuttujenkin - kanssa. Pahin jännitys ja vatsanvääntelykin onneksi loppui ennen lenkille lähtöä.

Alunperin tarkoitukseni oli jakaa kuva tapahtumasta, vasta maaliin päästyä ettei tarvitse hävetä silmiä päästä, jos joudun keskeyttämään. Päätin kumminkin nostaa omia panoksiani ja päästä maaliin asti, vaikka teki mieli livistää. Julkaisin kuvan jo ennen lähtöä, tapahtuman paita päällä.



Kuva: Noora Näppilä, juoksemaalla.fi

Kuva: Noora Näppilä, juoksemaalla.fi

Kuva: Noora Näppilä, juoksemaalla.fi

Kuva: Noora Näppilä, juoksemaalla.fi

Kuva: Noora Näppilä, juoksemaalla.fi

Kuva: Noora Näppilä, juoksemaalla.fi
On mielenkiintoista miten monet ihmiset esimerkiksi sanoo ja komppaa ajatusta, että riittää kun vaikkapa liikunnassa tekee parhaansa ja haastaa itsensä. Tosi paikan tullen kumminkin moni katsoo kieroon ajatellen: "No onpa tuo surkea. Miten voi olla noin huono? Kannattaakoo tuo nyt edes yrittää ja vielä hehkuttaa sitä julkisesti, jos ei osaa ja eikä juttu tunnu edes omalta?"

Hyviä kysymyksiä. Kannattaako?

Olen esimerkiksi itse vihannut koko ikäni juoksemista. Se ei ole ollenkaan minua varten. Sen lisäksi, että olen ja olen ollut surkea, hidas ja häviän aina, juokseminen on tajuttoman epämiellyttävää. Se sattuu, pistelee, henki ei kulje, on vammaa siellä ja täällä, polvet, penikat, mitä nyt milloinkin.

Vastaavaa ongelmaa minulla ei ole kävelyn tai pyöräilyn kanssa - etenkään jos saan tehdä sitä omaan tahtiin. Kävellen menee rinkka selässä vaikka sata kilometriä, pyörällä toistasataa. Kunhan ei tarvitse kilpailla.

Mutta juokseminen. Se on minun akilleen kantapääni. Tai pikemminkin Tractus iliotibialikseni. Hankauskipu - syndrooma, kuulemma.








Kuva: Noora Näppilä, juoksemaalla.fi


Yritän silti. Vaikkei se varmasti riitäkään. Ja mikäpä riittäisi. Kyllähän pokemonien osaltakin on nillitystä riittänyt, kuinka pokemonien perässä (sipsipussi marjaämpärin tilalla) liikkuminen on väärin. Ei ole riittävän tehokasta, riittävän hyödyllistä tai riittävästi yhtään mitään.

Niin. Yritän ja minä olen äärettömän iloinen jokaisesta yrityksestä ja jokaisesta askeleesta, jonka ihmiset ottavat. Sillä loppujen lopuksi, otamme ne vain itseämme varten. Se kyllä heijastuu sitten tavalla tai toisella myös läheisiin. Ja yhteiskuntaan. 

Pääsin maaliin! Ja olin kyllä ihan äärettömän ylpeä itsestäni sillä hetkellä. Viimeisten joukossa, surkealla ajalla. Mutta mitä sen on väliä? Tein sen silti. Ensimmäinen "maratoonini/ likkojen lenkkini". Ensi kerralla voi tavoitteet olla jo himpun korkeammalla. Ja se aika? No se oli jotain niinkin huikeaa kuin 12 kilometriä tunnissa ja 44 minuutissa. Ajatella! (Nopeimmat maratoonarit taisivat juosta 50 kilometriä melkein samassa ajassa. Ihan vain vertailun vuoksi.)









Ensimmäinen kahdeksan kilometriä meni reiluun tuntiin ja varsin hyvin. Ennen kisaa paikalla olleet tuoreet fysioterapeuttiyrittäjät Arttu Peltola ja Jesse Asikainen jakoivat vinkkejään ja teippauspalveluaan. En tiedä oliko teippauksesta apua, mutta jos polvi yleensä alkaa reistailla 5 km:n kohdalla ja nyt vasta 8-9 km:n kohdalla, ei siitä ainakaan haittaa ollut. 

Ensi vuonna mukana ehdottomasti myös! (Taas hyvä syy käydä sukulaisilla ja nähdä kavereita!) Suosittelen kyllä Viitaniemen tilalla käymistä ja juoksutapahtumaa muillekin. Tapahtuma oli mielestäni hyvin järjestetty, taso kova, mutta tilaa näin vähemmänkin tasokkaalle. Toivottavasti mahdollisimman moni teistä lähtisi mukaani ensi vuonna? Voitaisiin järjestää vaikka bloggareiden miitti samaan?



Kommentit

  1. Minäkin olin juoksemassa (puolikkaalla), ja suosittelen kyllä lämpimästi tapahtumaa! Itsellänikään ei juoksu sujunut kovin hyvin: mäkinen maasto, sairastelu muutamaa päivää ennen, helle, ukkoskuuro, ja pisteenä kaiken päälle viimeisillä kilometreillä krampanneet pohkeet saivat aikaan sen, että matka meni selvästi hitaimmin koskaan. Mutta silti, tosi kivaa oli! Maalaismaisemissa sielu lepää ja erityiskiitoksen ansaitsevat mukavat toimitsijat ja paikalliset asukkaat ja mökkiläiset, jotka kannustivat täysillä. Juoksijoille tarjottu lämmin keitto kisan jälkeen oli siunattu asia, ai että se lämmitti, kun olin tosiaan läpimäräksi kastunut! Ehdottomasti tulen mukaan ensi vuonnakin. t. Lissu Turusta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Lissu, kommentista! ^_^

      Koko bloggauksesta unohtuikin sadekuuro! Ennätin itse kumminkin maaliin ennen sitä, mutta totta tosiaan sitä vettä tulikin tuutin täydeltä. Samalla kun itse söi lämmintä keittoa, ei kyllä käynyt kateeksi vielä matkalla olevia maratoonareita. :( Iso peukku ja hatonnosto erityisesti pitkämatkalaisille - kuten sinulle, Lissu!

      Toivottavasti tosiaan törmätään vuoden päästä. ^_^

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit