Vauvat rakastavat syömistä



Kuvittelin ja jopa murehdin etukäteen sitä, kuinka väärin esikoista kohtaan on, jos imetän kuopusta. Niin paljon puhutaan imetyksen eduista ja ihanuudesta, että pakkohan sen on tuntua ja näkyä - eikös? Väärin. En ole kokenut (oikeastaan) yhtään huonommuutta siitä, että nuorimmainen on saanut maitonsa (suurimmaksi osaksi) rinnasta ja esikoinen ei. Molempia olen yhtälailla rakastanut, yhtälailla ruokkinut, hoivannut ja pitänyt sylissä (lukuunottamatta esikoisen sairaala-ajan ensinmäisiä kuukausia).

Itse asiassa minusta pullosta syöttäessä tuntuu ja on tuntunut, että lapsen ja minun välillä on enemmän vuorovaikutusta kuin rinnasta syöttäessä. Imettäessä lapsen kasvot ovat rintaan päin, eivät minun kasvoihini. Kaiken lisäksi rintaruokinnassa silmät ja puolet kasvoista saattaa olla ikävästi rinnan alla ja käteen / tyynyyn painautuneena.

Ja mitä taas tulee rintamaidon tai pitkän imetysajan etuihin, niin en näe eroja tilastollisesti niin suurina kuin annetaan ymmärtää. Erot tuntuvat olevan ihan megaluokan kokoisia ainakin jos iänikuisia imetys vs pulloruokinta, korvike vs rintamaito -keskusteluja (riitoja) seuraa.

En siis ole kokenut imetystä minään autuaaksi tekevänä juttuna. Enkä liioin sellaisena äidin ja lapsen vuorovaikutusta lisäävänä tai meidän erilaista ja erityislaatuista suhdetta rakentavana. Se on vain yksi tapa antaa ruokaa. Ilmaista ruokaa.

Ei sillä etteikö imetykseenkin liittyviä kommentteja olisi viimeisen neljän vuoden aikana tullut. Osa vieläpä kovin syytteleviä, minua ihmisenä ja äitinä arvostelevia. On sanottu enemmän ja vähemmän kiertäen, joskus suoraankin, kuinka hyvä äiti on sellainen, joka imettää ja vielä kehtaa imettää kaikkien nähden. Tai kuinka epäonnistunut olen, kun en edes imettämään pystynyt. (Eikä se mielestäni ollut epäonnistumista, maitoa ei vain tullut neljän kuukauden pumppaamisesta huolimatta.) Osa ihmisistä, niin miehistä kuin naisista, elää edelleen uskossa, että kaikki naiset pystyvät imettämään. Imettämättömyys nähdään laiskuutena ja huonommuutena. Erityisen kipeää nuo kommentit tekivät, kun itse oli rikki ja ne tulivat läheisten ihmisten suusta.

Onnekseni olen päässyt yli itseni syyttelystä ja pystynyt jo katsomaan vanhemmuutta ja lasten ruokailua paljon laajemmasta perspektiivistä. Sellaisesta, jossa vanhemmuutta ei mitata tuollaisilla mittareilla vain aivan toisenlaisilla. Vanhemmuutta tulisi tarkastella lapsen ja vanhempien välisillä suhteilla, mielenterveydellä, terveydellä, onnellisuudella ja koko perheen hyvinvoinnilla.

Johanna Wessmann on kirjoittanut blogiinsa myös mielenkiintoisen artikkelin aiheesta: "Kuuden kuukauden täysimetyssuositus ei perustu juuri mihinkään"
"WHO suosittelee täysimetystä kaikille vauvoille kaikissa maissa kuuden ensimmäisen elinkuukauden ajan. Tähän perustuen Suomessakin on kannettu huolta siitä, että meillä imetetään "liian vähän", huolimatta siitä, että THL:nkin mukaan WHO:n suositus "perustui imetyksen ripulitaudeilta suojaavaan vaikutukseen kehitysmaissa ja Valko-Venäjällä". Alunperin WHO:n suositusten ilmestyttyä Suomen lastenlääkäriliitto ottikin kannan, että Suomessa tulisi täysimettää vähintään 4, enintään 6 kuukautta, mutta sittemmin STM:n viralliset suositukset ovat Suomessakin asettuneet kuuden kuukauden täysimetyksen kannalle."

"Imetetyillä lapsilla oli vähemmän sairaalapäiviä mm. hengitystieinfektioiden ja vatsatautien takia. Joissain tutkimuksissa joissa on verrattu eri pituisia imetyskausia vaikutus havaittiin kuitenkin jo kolmen kuukauden rintaruokinnalla, eikä yksinomaisen rintaruokinnan jatkaminen pitempään lisännyt suojavaikutusta."

"Sinä aikana kun on neuvottu lykkäämään allergisoivien aineiden antamista vauvoille myöhäisemmäksi, allergioiden määrä länsimaissa on lisääntynyt. Toisaalta maissa, joissa neuvotaan antamaan maapähkinää yhtenä ensimmäisistä ruuista (esim. Israel), maapähkinäallergiaa esiintyy harvoin. Ruotsissa varhain alkavan keliakian esiintyvyys kasvoi niiden lasten kohdalla, joille suositeltiin viljojen aloittamista vasta kuuden kuukauden iässä ja laski taas kun suositus laskettiin neljään kuukauteen. Diabetes1-riskilapsilla tehdyissä tutkimuksissa keliakian esiintyvyys kasvoi jos viljoja alettiin antaa joko ennen kolmen kuukauden ikää tai kuuden kuukauden iän jälkeen. Vehnäallergian esiintyvyys neljävuotiaana oli tavallisinta niillä lapsilla, joille viljoja oli annettu ensimmäistä kertaa vasta puolen vuoden ikää myöhemmin"
Paljon mielenkiintoisia asioita oli lueteltuna tekstissä ja lähteissä. Erityisesti minua kiinnosti tuo allergioiden ja diabeteksen riski. Toivottavasti mahdollisimman moni on osallistunut myös tähän maailmanlaajuiseen DIPP -tutkimukseenkin(Muita saman kategorian tutkimuksia: Teddy, TrialNet ja Indis.)

Talven aikana paljon puhutti sosiaalisessa mediassa myös Anu Silvfverbergin Äitikortti. En ole itse kirjaa vielä lukenut, mutta siitä syntyneet keskustelut ja kirjoitukset ovat olleet mielenkiintoista luettavaa - kärjistyksineen puolin ja toisin. Muun muassa bloggari Erkki Perälä sivusi kirjan aiheita ja imetystä omassa blogissaan: "Äitikortti ja muita tapoja epäonnistua politiikassa"
"Tästä yhtenä esimerkkinä on ajatus siitä, että lasta on pidettävä ensimmäiset puoli vuotta pelkästään rintaruokinnassa eli täysimetyksessä. Tämän ajatuksen mukaan jo pelkän tuttipullon käyttö edes toisinaan vinksauttaa lapsen loppuelämäkseen, korvikemaidosta nyt puhumattakaan. Ei haittaa, että WHO:n suositukset asiaa koskien on tehty lähinnä kehitysmaita silmällä pitäen. Ajatus tuntuu hyvältä ja luonnolliselta."
Entäs sitten se vuorovaikutus? Onko äidin ja vauvan suhde erityinen ja korvaamaton juuri imetyksen takia? Entäs isät sitten? Pitäisikö isän tyytyä sivurooliin vai pitääkö isänkin saada ruokkia tai jopa imettää vauvaa, jotta heidän välilleenkin voisi syntyä tiivis vuorovaikutussuhde?

Vau.fi-sivuston artikkeli Imetys vastasi mielestäni tähän hyvin:
"Hakonen ei muista kuulleensa vertailututkimuksesta, jossa tarkasteltaisiin keskimääräisiä oksitosiinieroja imettävillä ja pulloruokkivilla äideillä. Vaikka pieniä eroja olisi, on Hakosen mukaan kyseenalaista, olisiko niillä vaikutusta äidin hoivakäyttäytymiseen. Sekä hoivaamiseen että oksitosiinitasoihin vaikuttavat useat eri asiat.

”Alustavissa tutkimuksissa on havaittu, että isien ja äitien oksitosiinin määrä veressä nousee heidän leikkiessään ja ollessaan hellässä kosketuksessa lapsensa kanssa”, Hakonen kertoo."
Eli tuon mukaan imetys tai edes äitien / isien antama ruoka pullosta ei olisi mikään tae tiiviille ja hyvälle vuorovaikutussuhteelle. Minullehan oli esikoisen syntymän jälkeen valtavan iso ja tärkeä asia, että lastani eivät ruokkineet muut kuin minä ja mieheni. Toki sairaalassa meidän poissaollessa (esim. yöt) hoitajat antoivat lapselle ruokaa, mutta kotiutumisen jälkeen en antanut mieheni lisäksi muiden syöttää pullosta. Koin, että se oli meidän vanhempien tehtävä. Että se oli jotain todella intiimiä, jota en halunnut antaa lapseni kohdalla jaettavaksi muille. Vaikka esikoinen saikin ruokansa pullosta, en pyynnöistä huolimatta antanut isovanhempien tai miehen ja minun sisaruksien syöttää kotiutumisen jälkeen ensinmäiseen puolivuoteen. Se oli meidän juttumme. Ei siihen rintaa tarvittu, mutta jotain omaa, jotain vain meidän välistä.

Kuopusta mies on syöttänyt pullosta, minä alkuun lähinnä rinnasta. Pullosta kuopus on saanut ruokaa alussa, kun rinta ei ole kelvannut. Huusi, huusi ja huusi, niin kauan että pullo ilmestyi. Pullosta on annettu ruokaa myös silloin, kun se on ollut kätevämpää tai kun olen juuri hetkeä aiemmin pumpannut maidon sairaalalle luovutettavaksi, mutta vauvan nälkä onkin yllättänyt saman tien uudestaan. Kuopus aloitti kiinteiden maistelun neljän kuukauden iässä, vaikka imetys kestikin yli kahdeksan kuukautta. Maisteltiin alkuun luumua, maissia, kasviksia, perunaa, neljän viljan velliä, maissivelliä, jne. Esikoinen puolestaan aloitti soseet kolmen kuukauden iässä (2 kg, rv 38) sairaalassa.

Aina on löytynyt innokkaita arvostelijoita ja syyttelijöitä. Erityisen innokkaita ovat itseään kokeneina vanhempina pitävät, isompien lasten tai useamman lapsen vanhemmat. "Kyllä minä tiedän miten lapsia tulisi syöttää, olenhan näin monta lasta jo kasvattanut." Osa sentään hiljenee, kun kysyy moniko niistä on syntynyt puolen kilon painoisena. Tai kun kertoo faktapohjaa ja ravitsemus- ja puheterapeuttien sekä asiaan erikoistuneiden lastenlääkäreiden antamista ohjeista. Aina sitä keskustelua ei kumminkaan jaksaisi käydä. 
"”Isän oksitosiinitason kannalta ei ole eroa pitääkö isä vauvaa sylissä silitellen ja jutellen rauhallisesti vai antaako isä pulloruokaa vauvalle. Vauvan kannalta asia on monimutkaisempi. Vauva nauttii tietysti pullosta, sillä ihmisen mielestä syöminen on mukavaa”, Hakonen sanoo."

Kommentit

Suositut tekstit