Pahempi toistaan kumpikin on



Ilmaisen itseäni toisinaan aivan järkyttävän epäselvästi. Ehkä siinä syy bloggaamisellekin, vaikka netissä väärin ymmärryksiä tulee vieläkin helpommin. Koen kumminkin, että vanhemmuudesta kirjoittaminen auttaa jäsentämään omia ajatuksiani ja niistä syntyneen keskustelun kautta voin oppia uutta. Viimeisin sysäys tämän blogin pitämiselle tuli erään läheisen kommentista: "Olet paska kasvattaja." (Ja kuinkas muuten kuin lasten kuullen.)

Minä olen pohtija ja analysoija. Olen aina ollut. Miksen olisi sitä siis myös vanhemmuuden suhteen? Minusta on todella mielenkiintoista lukea erilaisia tutkimuksia ja erilaisten kasvatustyylien vaikutuksista lapsiin. Toisaalta lasten kasvattaminen on kokopäivätyötä ja kestää mahdollisesti jopa vähintään sen 18 vuotta. Ehkä on syytäkin uhrata aikaa ja kiinnostusta siihen, miten ihminen kasvaa ja mitä arvoja tai malleja lapselleen haluaa elämäneväiksi antaa.

Ulkopuolisen silmissä varmaan kasvatuksemme sitten näyttää turhalta, typerältä, höpönhöpöltä tai jopa kasvatuksen puuttumiselta kokonaan. Itse tietysti olen kovastikin erimieltä. Ehkä olenkin pohtinut lasten ruokailua ja rajojen asettamista paljon ja erilaisia keinoja siihen, miten ongelmia ratkotaan tai jopa ennalta ehkäistään. Ehkä kasvatukseni perustuu vanhanaikaisen autoritäärisen kasvatuksen sijaan lapsilähtöisyyteen ja lapsen yksilöllisyyden huomiomiseen.

Usein tuntuu, että ajatukseni kasvatuksesta on monin tavoin erilaista, jopa täysin vastakkaista, kuin ympärilläni olevien ihmisten ajatukset ja tavat. Enkä minä halua lähteä muita neuvomaan eikä minusta muillakaan ole oikeutta haukkua meidän tapaamme kasvattaa. Toki, silloin kun olen tekemisissä toisten kanssa, toivon, että lapsiani ei laiteta leikkimään eri leikkejä sukupuolen mukaan tai ei väitetä jotain juttua tyttöjen ta poikien jutuksi. Tai että heitä ei pakoteta syömään lautasta tyhjäksi tai arvostella perhepedissä / liinassa nukuttamista lapsen pilaamiseksi. Livenä kasvatuksesta on vaikea puhua, kun se helposti kuulostaa nimenomaan toisen arvostelemiselta. Siksi minusta on paljon mukavampi avata omia ajatuksiani muille kirjoittamalla, jolloin jokainen voi lukea tai olla lukematta, kommentoida tai olla kommentoimatta.

Ja toisaalta, vaikka pidän myös kasvatukseen liittyvästä pohdinnasta, en koe tätä rakettitieteeksi. Kyllä, sekin kommentti tulee usein vastaan etenkin sukupuolisensitiivisyys-asioissa. Minulle kun taas sukupuolisensitiivisyys on nimen omaan se luontaisin tapa kasvattaa lasta. Eihän siinä ole kyse mistään muusta kuin että lapsella on tilaa kasvaa juuri sellaiseksi kuin hän on. Eikä se, että kaapissa on kaikenlaisia vaatteita ja leluja ole vaikeampaa toteuttaa kuin se, että siellä vain tiettyihin sukupuoleen liittyviin odotuksiin vastaavia leluja.

Me myös olemme miehen kanssa puhuneet jo ennen lapsia kasvatukseen liittyvistä asioista paljon, mutta paljon tulee silti opittua matkanvarrella. Ei vanhempana voi koskaan olla valmis. Tämä on jatkuvaa kasvua, peiliin katsomista, virheistä oppimista. Ja kaikkihan meistä tekee virheitä. Ja vaikka minullakin on toiveita ja ajatuksia, joita vanhempana haluaisin toteuttaa, todellisuudessa saatan tosi paikan tullen tehdä juuri toisin. Saatankin menettää hermoni ja käyttäytyä itse kuin pikkulapsi ja sen perusteellisen selittämisen ja keskustelun sijaan karjaista vain vaatteet päälle niin kuin olisi jo. Tuttua?

Minkä verran sinä pohdit kasvatusta? Nyt? Ennen lasta? Tekisikö mieli arvostella toisten tapaa? Tai mitkä asiat toisten kasvatuksessa sinua eniten ärsyttävät?

Kommentit

  1. Kivaa pohdintaa!:) itsekin "uutena" äitinä (esikoinen on 3,5kk) mietin kasvatusasioita vähän ehkä liikaakin. Tai siis että välistä löydän itseni murehtimasta tälläsiä "mitä jos"-tilanteita (mitä jos lapsestani tulee koulukiusattu tai -kiusaaja tms) tai sitten mietin jo kantaani esim. lapseni tulevaan alkoholinkäyttöön (niin, tiedän että siihen on vielä MUUTAMA vuosi). Välillä mietin että riittääkö antamani rakkaus, riitänkö yksinhuoltajaäitinä tukemaan lapseni kehitystä kahden vanhemman tuen sijasta.

    En varmaan uskaltaisi puuttua toisen kasvatusmetodeihin, paitsi jos kyseessä olisi henkistä/fyysistä väkivaltaa tms. Mutta jos joku haluaa olla esim. rokottamatta lapsiaan, kunnioitan hänen päätöstään vaikka itse en tekisi samoin. Otan itse mielelläni vastaan kasvatusohjeita ja -vinkkejä jos ne ovat kehittäviä ja asiallisia. Ja minun puolestani outokin ihminen voi torua lastani, jos hän käyttäytyy huonosti esim. kaupassa ja minä en huomaa sanoa mitään.

    Kyllä suoraan sanottuna välistä tekisi mieli tuomita ja puuttua toisten kasvatustapoihin, siis silloin esim. jos lapselle opetetaan rasistisia asioita, ei anneta olla oma itsensä, sanotaan että poikana et saa leikkiä barbeilla tai pukeutua pinkkiin... Ja tietenkin silloin kun vanhemmat läträä alkoholin kans lapsen ollessa paikalla. Enkä nyt puhu jostain lasillisesta viiniä.

    Mielenkiintoinen aihe:) ja aihe jota pohtii tavalla tai toisella päivittäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun tulee kommenttejakin. Voidaan kaimaseni pohdiskella näitä nyt sitten jatkossa yhdessä! :))

      Ja paljonhan toki on tullut pohdittua myös tuota teini-ikää, että mitäs sitten.. mutta onneksi tässä vuosien varrella ennättää kasvaa itsekin eikä tarvitse suoraan hypätä teini-ikäisen vanhemmaksi.

      Ja kyllä minäkin ajattelen, että vaikka tekisi toisin kuin minä teen, voi olla hyvä äiti tai isä. (Enkä edes mene itsekkään takuuseen omasta hyvyydestäni vanhempana.) Ja kunnioitan kyllä toisten ratkaisuja esim. kotihoito vs päivähoito, korvike vs imetys, perhepeti vs oma sänky..Mutta sitten on asioita, joista ihan selkeästi minulla on oma kantani enkä toista kantaa voi hyväksyä. Näitä nyt on sitten esimerkiksi fyysinen kurittaminen ja sukupuolirooleihin ahtaaminen (molemmista on kokemusta). Eipä sillä että rasistista kasvatustakaan kunnioittaisin tai lapsen itsetunnon turmelemista (eli kasvatetaan vittuilemalla, haukkumalla, ilman kehua, tukea, hellyyttä ja kannustusta).

      Poista
  2. Siis apua, onko sulle joku mennyt sanomaan että olet paska kasvattaja??? Ei noin vaan voi oikeasti sanoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti itsekin kommentoida tuota heittoa. Aika uskomatonta paskaa tuollanen kommentti! Toivottavasti annoit mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos...

      Poista
    2. Juu, kyllä on sanottu ihan suoraan. Johan tässä on monta vuotta luettu rivien välistä ja kuunneltu epäsuorasti useastakin suusta. Ja ihan hyvä että sanotaan suoraan mitä ajatellaan. Tämän keskustelun (tai riidan) olisin tosin toivonut tapahtuvan muualla kuin lasten kuullen. Ja ei, en enää jaksanut päästää ohi korvien. Jospa nyt olisi ilmaa puhdistettu hetkeksi.

      Poista
  3. Käsittämättömän kommentin oot saanut. Ihan oikeasti. Ihan järjettömän alhainen veto.

    Musta on muuten tavallaan lohdullista, että joku muukaan ei pakota lastaan syömään lautasta tyhjäksi. Mä en oikein edes tuputa syömään, paatuneesti vaan ajattelen, että terve lapsi jne. Kun haluaisin, että se oikeasti söisi sen mukaan, miten on nälkä! Välillä sit harmittaa kun vaikka lapsen mummo (eli mun äiti) ihan syöttämällä syöttää jos ei muuten uppoa. En jaksaisi ottaa asiaa puheeksi, mutta mun mielestä olisi parempi, ettei syöttäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myönnän, että kun lapsi oli viidettä päivää syömättä kerran niin pakotin syömään ja meillä tuli kunnon riita. Samalla muistui todella elävästi mieleen oma lapsuus. Olin se huono syöjä ja lautasen äärellä, jossa oli todella vähän ruokaa, saattoi mennä useita tunteja, kun jättää ei saanut. Monesti vanhempien lähtiessä pihatöihin/ navettaan, kävin kaatamassa ruoat biojäteastiaan tai vessanpönttöön.

      Pointti: Olen edelleen huono syömään. Olen edelleen hengissä. Traumoja ei jäänyt siitä, etten olisi saanut riittävästi ruokaa vaan siitä millaisia ruokailuhetkistä ja tuputtamisesta jäi. Samaa en omilleni halua. EIköhän nekin hengissä pysy. Ja aina joskus sitten syövät enemmän kuin sen lusikallisen.

      Poista
    2. Meillä taas mun veli oli todella huono syömään. Mä ymmärrän äitini stressin ja ahdistuksen, mutta en voi uskoa, että negatiivisilla tunteilla täyteenammuttu ruokailuhetki olisi kenenkään syömisinnon kannalta hyvä idea.

      Poista
    3. Omat veljeni taas olivat tosi hyviä syömään. Söivät paljon ja nopeasti. Mutta ymmärrän kyllä toki sen huolen, joka syömättömyyteen liittyy.

      Poista
  4. Mä en muista mistä mä sen luin ja enkä tarkalleen millä sanoillakaan se oli, mutta ajatus meni näin: syödyn ruuan määrä ei kerro kasvatuksen onnistumista ja että syödyn ruuan määrällä ja kasvatuksella ei ole keskenään mitään tekemistä. ;) Tärkeintä on tehdä hyvää ja terveellistä ruokaa ja syödä se mukavassa ja miellyttävässä ympäristössä, mukavien ihmisten läsnäollessa ja kukin syö sen mitä syö. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Tuo kuulostaa ihan fiksulta!

      Kirjoitinkin viime vuoden puolella leikki-ikäisen syömisestä enemmän:
      http://elinalappalainen.blogspot.fi/2013/12/leikki-ikaisen-ruokailu.html

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit