Hankala lapsi vai hankala aikuinen?

<3
Toisinaan törmään vanhempiin, jotka sanovat lapsiaan hankaliksi. Aina tämän kuullessa minulle tulee paha mieli lapsen puolesta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että lapsi on aina itsessään hyvä ja ihana. Siksi minua suunnattomasti ärsyttää jo vastasyntyneille vauvoille (tai oikeammin heidän vanhemmilleen) esitetty kysymys: "Onko hän kiltti vauva?" Eikö kaikki vauvat ole kilttejä? Tai millainen on ilkikurinen vauva?

Tiedän kyllä, mitä kysymyksellä haetaan. Kysyjä haluaa tietää itkeekö vauva paljon. Silti minusta lähtökohta kysymyksen asettelussa kertoo paljon kysyjän asenteista lapsia kohtaan. Etenkin vanhoilla ihmisillä (toki myös monilla nuorilla) ajatukset pohjautuvat vauvan ja lapsen luonteen piirteisiin, jotka joko ovat hyviä tai pahoja eikä niinkään lapsen persoonan tulkintaan ja tuon persoonan kasvun tukemiseen. Ärsyttääkö kysymyksen muotoilu muita? Kuinka sinä puhut itkevästä ja kiukuttelevasta lapsesta?

Jos nyt ajatellaan vauvoja, niin kaikki vauvat itkevät jonkin verran. Se on heidän tapansa ilmaista nälkää, likaista vaippaa, kutinaa, kipua, sylin kaipuuta ja muita tarpeita. Jos vauva itkee paljon, sekin kertoo yleensä sen, että vauvalla on hätä. Aina me emme vain saa selville mikä se hätä on. On esimerkiksi koliikkivauvoja, joiden hätään ei ole vielä löydetty varsinaista syytä ja apua. Vain joitakin helpottavia keinoja koliikkipullosta tärinätuoliin. Niin. Ei vauva siis ilkeyttään itke, vaan saadakseen apua.

En myöskään usko, että vauva oppisi hankalaksi tai huonoille tavoille, jos hän saa syliä, hellyyttä ja läheisyyttä niin paljon kuin haluaa ja enemmänkin. Olen pikemminkin pitänyt itsestään selvänä, että niin vauvojen kuin isompienkin lasten paikka on vanhempiensa sylissä, vieressä ja lähellä. Tutkitusti myös esim. pienet keskoset tarvitsevat keskimäärin vähemmän tehohoitoa, kun hoidossa on tukena kenguruhoito (lapsi ja vanhempi ihokontaktissa toistensa kanssa), vanhemmat ovat lähellä, lukevat ja pitävät lasta käsikapalossa. Etenkin kivunhoitona käsikapalon on todettu olevan yksi parhaimmista kivunlievittäjistä. (Toki kaikkein pienimmillä keskosilla käytetään kivunlievitykseen myös mm. morfiinia ja parasetamolia.)
Pesäpuu: "Kiintymyssuhde on ensisijaisesti tunnesäätelysuhde, jossa aikuinen säätelee lapsen tunteita ja sisäistä tilaa pitäen se hallittavalla alueella. Tämä antaa lapselle mahdollisuuden kokea sekä voimakkaita mielihyvän kokemuksia että kestää pahaa oloa. Säätelykyvyn kuormittuessa lapsi stressaantuu ja sen ylittyessä traumatisoituu, jos tarjolla ei ole ulkopuolista säätelyapua. (Esim. vauva itkee nälkäänsä, mutta kukaan ei tule avuksi). Tunnesäätelytaidot sisäistyvät vähitellen osaksi lapsen persoonaa. Omaksutut kiintymysstrategiat vaikuttavat siihen, miten ihminen tulkitsee ja käsittelee tunteita koskevia viestejä, millaisena hän kokee itsensä ja suhteensa toisiin ihmisiin."
Minusta lapsen kasvua tukee parhaiten antamalla hänelle aikaa ja läheisyyttä. Siksi minulle on ollut valtavan tärkeää, että lapset ovat saaneet nukkua vieressämme, samassa sängyssä ja pitkään myös samassa huoneessa. Siksi on ollut myös tärkeää liinailla paljon ja nukuttaa iltaisin eikä jättää lapsia yksin nukahtamaan tai pitää huutounikouluja. En pidä hankalana sitä, että lapsi ei nukahda itsekseen. Pikemminkin päin vastoin. On se kahdenkeskinen hetki vielä illalla. Aikuisen lähellä, kädestä pitäen tai silittäen nukahtamaan oppiminen laskee myös lapsen stressitasoa - vielä isompanakin. Kyllä jossain vaiheessa tulee se aika, kun lapsi itse sanoo, ettei tarvitse lukea iltasatua tai jäädä sängyn viereen.

Kyllä meilläkin kiukutellaan - vanhemmat myös. Väittäisin, että lapsilla on silti turvallinen ympäristö näyttää tunteitaan oli ne sitten muiden mielestä negatiivisia tai positiivisia. Monilta osin pidän jopa ihan hyvänä asiana, että lapsella on temperamenttia ja hän uskaltaa näyttää negatiiviset tunteet myös vieraampien ihmisten länsäollessa. Että ne eivät ole tabuja eikä lasten tarvitse kasvaa hiljaisiksi, paikallaan istuviksi "kuuliaisiksi kansalaisiksi". En myöskään pidä siitä, että lasta ei saisi ottaa syliin (isompaakaan), kun tällä on paha mieli. Lapsella toki täytyy olla tunne ja tieto, että syliin saa aina tulla. Jos näin on, itkulla ja kiukuttelulla ei tarvitse hakea turvaa vaan syli voi olla vain turvallinen paikka rauhoittua, silloin kun alkaa kiukuttaa tai tulee paha mieli. (Tästä oli myös vastikään juttua: On vaarallista ajatella, että syli on lapselle lohdutuspalkinto.)

Niin. Minkälainen sitten on hankala lapsi? En kiellä etteikö toisten lasten kanssa tulisi enemmän yhteentörmäyksiä, mutta kyllä tilanne silti lähes aina vaatii kaksi osapuolta. Ja vanhemman tehtävä on olla se fiksumpi, rauhallisempi. Se, joka tukee lasta, kehuu onnistumisia, kannustaa yrittämään, opettaa käsittelemään tunteita. Jos aikuinen hermostuu, suuttuu ja haukkuu lasta hankalaksi ihan pienestä asti ja "syyttää" tätä konflikteista tai laiskuudesta, tulee taatusti tukeneeksi juuri sitä negatiivista käyttäytymistä ja lapsen korkeaa jatkuvaa stressitilaa joka ei ole hyväksi aivojenkaan kehitykselle. Kyllä. Hankalaksi hokemalla saa kasvatettua "hankalia" lapsia.

Erityislapsetkin tarvitsevat tukituomia oikeanlaisen kehityksen tukemiseen. Sama pätee kaikkiin muihinkin lapsiin. Vai mitä mieltä olet: Onko hankalia lapsia vai hankalia aikuisia?

Kommentit

  1. peukut tälle kirjoitukselle - olen aivan samaa mieltä.
    Aivan erityisesti minuakin harmittavat sellaiset vanhemmat jotka jopa lapsen kuullen puhuvat lapsen "hankaluudesta" tai vastaavasta.
    Ja hankalaksi saa kasvatettua parisuhteensakin, jos siitä sellaiseen sävyyn puhuu.

    Metsä vastaa aina niin kuin sinne huudellaan: kun itsellä on huono päivä, on talo täynnä "hankalia" lapsia, ja kun aikuisella on jaksavainen ja hyvä olo, sujahtavat monet kotoiset kriisitkin ohi vähemmällä.

    VastaaPoista
  2. Juurikin siis tämä, että lasta vielä sanotaan tämän itsensä kuullen hankalaksi joko muille tai sitten ihan suoraan lapselle "olet niin hankala". Ketäköhän tuo edes auttaa? Lapsi varmaan tosiaan tuon kuullessaan, naps, tajuaa että ha, aivan niinpäs olenkin, jatkossa teen toisin. Ei. Lapsen minäkuva kasvaa tuon mielikuvan ympärille ajatuksena ettei hän siitä voi edes muuttua. :( Että toiset ovat parempia ja mukavampia, hän on on hankala, hänen syytä kaikki. Hänen syytään vanhempien kiukuttelutkin.

    Vaikka ihan totta, että kyllä minä ainakin olen se hankala toisinaan, ei lapset vaikka siltä kuinka tuntuisi. Kun itse on väsynyt, nälkäinen, kiireinen eikä huomioi lapsia tarpeeksi, "lapset heittäytyvät hankaliksi". Eivät siis ole hankalia, mutta hakevat huomiota aikuisen ollessa hankala.

    Ja parisuhteeseen tosiaan päätee ihan sama. Toki, tässä voi jo soveltaa kahden aikuisen taktiikkaa.. joskus itsellä voi alunperin olla parempi päivä, muta kun toisella on huono päivä, se tarttuu. Ja vikahan ei alunperin ollut minussa. ;) Mutta joo. Myös toisinpäin. Toinen kuulostaa hankalalta ja ärsyttävältä ja kaikki toisen tekeminen nyppii kun itsellä on huono päivä (eli en siis ole hankala ihminen, on vain hankala päivä). Ja se tarttuu toiseen jolloin tosiaan se toinen alkaa todella näyttää hankalalta.

    Saati sitten tuo että alati puhuu parisuhteestaan ikävään sävyyn - tai kumppanilleen ikävään sävyyn. Jos pyrkii puhumaan nätisti, niin yleensä vastakaikukin on positiivisempi. Ja jos opettelee näkemään parisuhteen hyvät puolet ja puhumaan hyvään sävyyn, sekin auttaa näkemään ne arjen hyvät hetket paremmin, jonka voimalla jaksaa.

    VastaaPoista
  3. Mä oon kokenut tänään ihan hirveitä aggren tunteita kun Yle Puhe antoi radioaikaa jollekin idiootille, jonka mielestä alle kolmevuotiaita saisi ojentaa myös fyysisesti, jos nyt keinot noin muuten vanhemmalta loppuvat. (Toki hänelle pitäisi sitten jälkikäteen sanoa, että äiti löi vain, koska rakastaa.) Tää ääliö oli tehnyt asiasta ihan lakialoitteenkin.

    Tuntuu niin kuvottavalta ajatus siitä, että vihainen tai kiukutteleva lapsi ei saisi lohtua, turvaa, syliä - vaan luunapin.

    Niin, olen siis täysin samaa mieltä kanssasi. Minua harmittaa se, että lapsesta puhutaan kilttinä (oma äitini tekee sitä yllättävän paljon, enkä tiedä, miten sanoisin, ettei lapsen TARVITSE olla kiltti, ei se ole mikään ihanne) - tai vastapainona sitten hankalana.

    Usein tuntuu myös siltä, että kasvatuksen haasteet ovat nimenomaan minussa, eivät lapsessa.

    Ääh, anteeksi, kun tulin tänne avautumaan. On vaan tunteet niin pinnassa. Sun kirjoitus oli mainio, kiitos.

    VastaaPoista
  4. Liina, just sitä varten tämä blogi on - avautumista vanhemmuudesta, kasvatuksesta ja lapsista :) Tavalla tai toisella. Ja minua ärsyttää kyllä ihan sama asia. En tosin tuota ohjelmaa kuunnellut ja ehkä on parempi etten kuuntelekaan. Verenpaine vain nousisi.

    Mutta joo, toki on ihmisiä, vanhempia, jotka jo pelkällä puheellaan, sanomisilaan ja puhetyylillään, aiheuttavat negatiivisen kehityskierteen ja pahan olon lapsissa, mutta sitten tuo että samat ihmiset käyttävät lisäksi vielä fyysistä rangaistusta. "Kun olet niin hankala ettei mikään muu auta." Aiemmin jo jonkin verran tuosta fyysisestä kurittamisesta kirjoitinkin. Osittain perustuen omaan kokemukseen. Minä kun olin se joka pisti vielä kahta enemmän hanttiin, kun annettiin tukkapöllyä tai luunappia. Ja silloinhan tukistettiin lisää. Kierre. Vaan ei mikään toimiva kasvatusmetodi - saati sitten että se olisi hyvä.

    Saat avautua jatkossakin ;)

    VastaaPoista
  5. Mä oon samaa mieltä tekstisi kanssa, tosin kyllä mä ajattelen, että jos on ihminen, on joskus hankala. Oli sitten minkä ikäinen tahansa. Mä en ajattele ihan niin romanttisesti, että lapsi on aina hyvä ja ihana, vaan mä ajattelen niin, että lapselta puuttuu taitoja näyttää turhautumistaan/ harmiaan/ yksinäisyyttään/ mitä muuta tahansa ja siksi käyttäytyy joskus hankalasti. Mä kohtaan vanhemmuudessani tosi paljon vaikeita tunteita ja vaikeita tilanteita - tämän luettuani jäi mielen päälle ehkä kysymys, että etkö sinä? Eikö koskaan tunnu, että se oma lapsi on nimenomaan hankala, joskus jopa jotain enemmän negatiivista?

    Mutta en mä tosiaan sitä lapselle sano. En koskaan hauku millään tavoin mun lapsia, päinvastoin. Mä hermostun kyllä, senkin myönnän ihan auliisti. Hermostun liiankin useinkin. Ja sitten pyydän anteeksi. Hermostuessanikaan en kyllä tietenkään käy käsiksi tai nimittele tai mitään.

    Kyllä mä siis samaa mieltä olen sun kanssa, mutta vähän jäi etäinen fiilis siitä, että mulle toi on todellakin tavoite, mutta ei aina toteudu. Ehkä olen liian hankala ;)

    VastaaPoista
  6. Kyllä, olen sitä mieltä että ihminen - aikuinen tai lapsi voi olla joskus hankala. :) Mutta kyllä ajatukset kumminkin kääntyy enemmän siihen suuntaan etenkin lasten kanssa, että se hankaluus on vain tila, hetki, ei ominaisuus. Toki on "hankalampia lapsia" ja erityisen hankalaa on varmastikin siloin jos on vielä jokin diagnoosi, kehitysvammasta adhd:hen tai vaikka ihan liikunta- tai näkövammaan, joka tuo lapsen elämään niin paljon muuta erilaista ja erilaisuuden tunnettakin että sekin aiheuttaa konflikteja. On temperamenttisia lapsia (kuten minä olen ollut tai kuten meidän lapset ovat) ja yhteentörmäyksiä tulee taatusti enemmän kuin ns. rauhallisilla ja "kilteillä" lapsilla.

    Silti, tai juuri siksi, olen sitä mieltä että hankaluus ei ole varsinaisesti ominaisuus eikä siitä sellaisena puhuta. Ainakin oman lapsuuteni kautta koen sen todella negatiivisena ja häiriökäyttäytymistä ja konflikteja lisäävänä ja vahvistavana, jos se ajatellaan kyseisen ihmisen omaksi syyksi. Sanoi sen suoraan tai rivien välissä. :)

    Ja kyllä aikpitkälti nyt vanhempana huomaa, että niistä hankalistakin tilanteista olisi selvitty paremmin jos vain itse olisi ennakoinut, tehnyt toisin.. Tai ehkä jopa, jos olisin saanut viettää lapseni kanssa myös ensi kuukaudet eikä hän olisikaan ollut "sairaalan lapsi", piuhojen, piikkien, lääkkeiden ja ammattilaisten varassa. Ehkä häen aistikokemuksensa ja tunnekokemuksensa olisivatkin toisenlaiset. Tai ainakin nyt kahden lapsen vanhempana tuntuu, että kaikella on vaikusta ja erojakin on noista johtuen, vaikka toki ovat muutenkin erilaiset persoonat. :)


    Ja kyllä, minäkin hermostun (onneksi koko ajan sentään vähemmän) ja sitä kautta vielä vahvistan tavallaan sitä huonoa käyttäytymistä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mäkin yhdistän hankaluuden tilanteisiin ja hetkiin, en lapsen ominaisuuksiin. Meiltäkin löytyy lapsilta, etenkin ekalta, temperamenttia enemmän kuin pienestä kylästä. Yhteentörmäyksiä tulee väistämättä. Monista jutuista selviäisimme helpommalla, jos en menettäisi omia hermojani tai jos ennakoisin ym, juuri niin kuin sanoitkin. Mutta inhimillisyyteni rajoissa en vain yllä kaikkiin tavoitteisiini. Se on raastavaa toisinaan!

      Poista
    2. Näinpä. Ja sitten tulee se armoton paskamutsi-fiilis. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit