Pienen tytön haave

Kauhavan juhannus 2007
Minusta on ihanaa, jos lapsilla on haaveita, oli ne sitten suuria tai pieniä, mahdollisia tai mahdottomia. Lapsen haaveita ei saisi koskaan tyrmätä, väheksyä tai pitää naurettavana, vaan lasta olisi kannustettava sen mahdottomimmankin unelman eteen. 

Minulla on ollut lapsena muutamia eri ammattihaaveita, jotka ovat vuorotelleet keskenään. Halusin lääkäriksi, F1-kuskiksi, hävittäjälentäjäksi ja presidentiksi. Lääkäihaave alkoi tökkiä piikkikammoon, F1-kuski siihen, että pitäisi lapsesta asti harrastaa kallista mikroautoilua. Lentäjä haavettakin väritti alkuun muiden hokemat siitä, ettei naiset voi mennä armeijaan - eikä silloin vielä voineetkaan. Presidenttiys sen sijaan alkoi tuntua turhalta, mutta haave yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta jäi.

En olisi halunnut lukioon, mutta en keksinyt mitään "oikeaakaan" ammattia, jota olisin lähtenyt peruskoulun jälkeen opiskelemaan. Matikka oli vahvaa ja halusin suorittaa asepalveluksen - Ilmavoimissa. Siitä haaveesta pidin kiinni, kun ei muutakaan ollut. Lapsena löydetty ihastus hävittäjiä kohtaan oli ja pysyi.



Laitoin hakupaperit LentoRUK:iin abivuonna. Tuona vuonna hukkasivat paperini eikä jälkikäteen soitetuista puheluista ollut apua. Päätin hakea seuraavana vuonna uudelleen. Se mikä nyt ottaa päähän, on oma asenteeni urheilua ja etenkin koululiikuntaa kohtaan. Olisi pitänyt ottaa itseä niskasta kiinni jo ajoissa (vaikka muut harrastukset veivätkin kaiken vapaa-ajan) ja alkaa juosta ja käydä salilla jo vuosia aiemmin.

Vaikka matikka ja koulutodistus auttoivat, lihaskuntokin oli ok, samoin terveys, tyssäsi hakuprosessi juoksukuntoon ja näkökykyyn. Pisteet eivät riittäneet. Olin kumminkin laittanut paperit myös naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen sekä muutamaan muuhun erikoisjoukko-osastohakuun.

Sain Lapualla toukokuussa pidetyissä naisten kutsunnoissa paikan Kauhavan Lentosotakouluun heinäkuun saapumiserään. Olin onnellinen. Paikkoja oli enää yksi, muut paikat olivat seuraavien vuosien saapumiseriin tai jonnekin muualle, halukkaita oli useita. Olin kerrankin saanut vakuutettua jonkun siitä, mitä oikeasti haluan. 



Pääsin myös erikoisjoukkohaun valintakokeisiin. Kesäkuussa sain toisen kirjeen puolustusvoimilta, jossa palveluspaikakseni tarjottiinkin Tikkakosken Ilmasotakoulua. Peruin Kauhavan paikan ja aloitin pari viikkoa myöhemmin palvelukseni 250 muun alokkaan kanssa Tikkakoskella. Siitä alkoi yksi elämäni mielenkiintoisimmista vuosista ja kokemuksista. En kadu. Päin vastoin, suosittelen lämpimästi muillekin.

Lentäjää minusta ei tullut. En myöskään halunnut tehdä uraani sotilaana. Koin tärkeämmäksi tehdä työtä sen eteen, ettemme me tai ketkään muutkaan koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa sotilaita ja sotakalustoa - hävittäjiä myöten, tarvittaisiin. Siihen tilanteeseen on kumminkin maailmalla vielä pitkä matka.

Haave maailmanrauhasta kuulostaa ehkä missihöpinältä, mutta on ihan yhtälailla sotilaan toive. Ihaillen silti katsoin viime sunnuntainakin Oulussa pidettyä Tour de Sky -lentonäytöstä ja vitsailin lastemme menevän vanhempien jalanjäljissä Ilmavoimiin. Toivon kumminkin todella, että tapahtumaankaan osallistuneita koneita ei tarvitse joutua käyttämään tositilanteessa ja että omat lapseni tekisivät omalta osaltaan myös töitä rauhan ja oikeudenmukaisuuden eteen. Ja että jokainen heistä saisi valita sukupuolesta riippumatta sivarin tai asepalveluksen.
Toivon, että myös lapsillani on pieniä tai suuria haaveita, joihin osaisin lapsiani kannustaa ja rohkaista. Unelmia, jotka vie elämässä eteenpäin.

Kommentit

  1. Sinussa on kyllä ihailtavaa vahvuutta luonteessa toteuttaa asioita, mitä haluat tehdä ja sinun näkemyksesi asioihin on myöskin ihailtavaa. Harva nainen käy ilmasotakoulun ja ei varmasti kaikki siihen pystyisikään! Varmasti ollut mielenkiintoinen kokemus ja antanut erilaista näkökantaa asioihin :) Lapsien rohkaiseminen heidän haaveissaan on tärkeää, niitä ei pitäisi väheksyä olivat ne sitten mitä tahansa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jasmina <3 Mutta on minullakin ollut heikot hetkeni - ja toki on edelleen. Ja aika jolloin olin pohjalla. :)

      Ja tuo inttijuttu on kyllä tietty monella tapaa vaikuttanut elämääni, vaikkei se ns. ykköshaave toteutunutkaan. (Ja tiedän kyllä että aika harvalla se toteutuu, vaikka lentorukkiin hakee vuosittain 400-1000 hakijaa, joista sisään pääsee 40. Intin aikana lentävät Vinkoilla, joka nyt ei ole kyllä hävittäjälle sukukaan. Näistä ehkä 8 pääsee kadettikouluun ja lopulta yksi lentämään hornettia. Muistaakseni vain yksi tai korkeintaan kaksi naista on tähän mennessä päässyt edes lentorukkiin.) Ilmasotakoulun 250 kesän alokkaasta sen sijaan n. 8 on naisia, talvierät on puolet pienempiä jolloin sadasta alokkaasta noin neljä on naisia.

      Mutta juurikin tuo että jos joku haluaa F1-kuskiksi tai hävittäjälentäjäksi tai presidentiksi, niin ok, siihen lasta pitäisi kannustaa. Ja katsoa sitten mitä elämä tuo tullessaan ja mihin rahkeet ja halu lopulta riittää. Matkan varrelta voi löytää jonkin muun mielenkiintoisen ja oman työn. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit