Valmistaudutaan vauvaan: Mietteitä synnytyksestä

Kuva lastenkirjasta: Mistä on pienet vauvat tehty

Maanantaina oli tämän raskauden viimeinen neuvolakäynti - ellei nyt sitten tule yllättävää tarvetta vielä käydä. Hurjaa. Aika juoksee ja raskaus lähenee pikku hiljaa loppuaan. Toki se voi loppua vaikka tänään, mutta toisaalta, voi myös kestää vielä tovin. Labra- ja äitipolikäyntejä toki on vielä - jollei synny ennen niitä.

Aika moni tuntuu käsittelevän synnytystä vasta lähempänä laskettua-aikaa ja silloinkin keskittyvän alatiesynnytykseen. Toki suurin osa vauvoista syntyy täysiaikaisena ja suurin osa alakautta, joten monelle tuo riittää. Silti on meitäkin, jotka mahdumme synnytyksen ajan ja tavan mukaan vähemmistöön. Suomessa sektiolla syntyy vuosittain joka kuudes vauva eli noin 10 000 lasta. Ennenaikaisensa sen sijaan syntyy vuosittain n. 5,5 prosenttia eli n. 3500 lasta. Luvut eivät siis ole ihan tavattoman pieniä, joten hyvä tätäkin vaihtoehtoa olisi käydä mielessään läpi. Synnytys on joka tapauksessa melko myllertävä kokemus, meni se sitten niin kuin oli suunnitellut ja toivonut tai aivan muulla tavoin.Ja mekin olemme ihan niitä tavallisia synnyttäjiä, tavallisia äitejä, tavallisia perheitä siinä missä muutkin. Ei meitäkään saa jättää ulkopuolelle.

Esikoisen aikana tulimme varsin tietoisiksi raskauteen ja synnytykseen liittyvistä riskeistä sekä keskosuudesta ja komplikaatioista. Silloin emme etukäteen olleet valmistautuneet sektioon, (pikkupikku)keskosuuteen emmekä synnytykseen vielä millään tavoin. Emme olleet ennättämeet edes puhua oikeastaan synnytyksestä emmekä käydä missään synnytysvalmennuksessa saati sitten tutustumassa synnytyssairaalaan.

Sektioonkin päädyttiin jo kun oma tajuntani oli toisessa maailmankaikkeudessa eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, että lapseni syntyy kyseisenä päivänä tai kyseisenä iltana. Olin vain osastoseurannassa. Mieheni ei ollut sairaalassa eikä ennättänyt sairaalaan kuin vasta pari tuntia sektion jälkeen. Emme nähneet toisiamme ja minäkin näin pikkuiseni ensimmäisen kerran vasta kolmen vuorokauden iässä. (Syliin sain ensimmäisen kerran muutamaksi minuutiksi sinä päivänä, kun lapsi täytti kuukauden.)

Toisen lapsen raskauden osalta tuntui siis varsin suuruundehullulta toivoa tulevalta synnytykseltä mitään muuta kuin, että selväisisimme vauvan kanssa molemmat. Pienemmät lisätoiveet tuntuivat vääriltä myös esikoista kohtaan. Silti, koska toisen lapsen synnytys olisi voinut jäädä ainoaksi kerraksi jolloin pääsen itse synnytykseen paikalle, halusin hiukan toivoakin jotain. Siis jos kaikki menisi ilman suurempia ongelmia ja kyseessä olisi suunniteltu sektio tai kiireellinen sektio, jossa kumminkin saisimme olla miehen kanssa molemmat paikalla ja herellä - läsnä.

Ja näin kävi. Saimme sunnitellun sektion emmekä kiireellistä tai hätäsektiota.. Toiveemme olivat myös huomiotu hyvin ja meille molemmille - erityisesti minulle jäi todella hyvät muistot ja tunnelmat synnytyksestä ja sairaala-ajasta. Nyt, jos vain mahdollista, haluaisin että synnytykseni etenee kuten puolitoista vuotta sitten, samat toiveet huomioiden.

Esikoisen synnytyksen, eli todella pienillä viikoilla tehdyn hätäsektion jälkeen synnytystavakseni määräytyi myös seuraavien synnytysten osalta sektio. Pystyyn tehdyt viillot pienillä viikoilla sekä vatsaan että kohtuun, tekevät sen verran tuhoa, ettei repeämisriskin vuoksi alatiesynnytystä suositella.

Esitietolomakkeeseen kirjoitin parin A4:n verran tekstiä synnytystoiveista. Välillä kuulee kuinka moinen on turhaa. Sillä synnytystä ei voi suunnitella. Tästä olen samaa mieltä. Mielestäni synnytystoiveet liittyvätkin pitkälti henkiseen valmistautumiseen. Siihen että valmistautuu erilaisiin ongelmiin ja siihen kuinka toivoisi itseään kohdeltavan. Että kertoo itsestään ja persoonastaan henkilökunnalle. Mikä itsestä tuntuu ahdistavalta, mitä pelkää, mitä haluaa? Mitä toivoisi henkilökunnan ottavan huomioon?

Myönnän: Usein minun tekisi mieli kirjoittaa synnytystään suunnittelevan ja vinkkejä kyselevän henkilön viestiketjuun. Kertoa kokemuksia ja vinkkejä valmistautumisesta. Siitä, mitkä minä olen kokenut hyväksi ja minkä huonoksi. Siitäkin miten voi käydä. Tiedän, että samat asiat eivät kosketa useimpia. Ja tiedän myös, että useimmat eivät halua kuulla eivätkä ajatella komplikaatioita ja sektiota. Puhutaan vain äidin voimavaroista, synnytyksen luonnollisesta kulusta, akupunktiosta, ponnistusasennosta, hengitystavasta, musiikkivalinnoista...

Mutta kun. Mutta kun niitä muitakin vaihtoehtoja olisi hyvä käydä läpi mielessään. Olisi hyvä mieltää jo ennakkoon, että sektiokin on oikea synnytys, vaikka alatiesynnytys olisikin ykköstoive. Että se ihan oikeasti on yksi vaihtoehto - ja että senkin kulkua voi suunnitella ja miettiä, sillä kohdalleen sattuessa toiveet ja ajatukset on jossain muualla, mutta jälkikäteen monikin asia voi harmittaa. Että kun olisi tiennyt toivoa tai vaatia tuotakin.

Miten sinä olet valmistautunut tai aiot valmistautua synnytykseen?
Oletko kirjoittanut synnytystoivelistaa? Onko sinulla toiveita tai ajatuksia?



Valmistaudutaan vauvaan -postaussarjan muut julkaistut bloggaukset:

Kommentit

  1. Minulla on edessäni ensimmäistä kertaa vähän suunnitellumpi synnytys. Kahden spontaanin alatiesynnytyksen jälkeen ollaan menossa suunniteltuun käynnistykseen. Tiistain äitiyspolikäynti oli laitettu nimellä "synnytyksen suunnittelu". Kaikkea ei voi suunnitella, mutta kuinka paljon helpottaa mieltä, että on päässyt juttelemaan lääkärin kanssa vaihtehdoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lasis, minustakin tuo oli helpottavaa viimeksi, kun sain valmistautua siihen synnytykseen jo sieltä puolivälin tienoilta asti. Toki olin esikoisen syntymän jälkeen työstänyt ja pohtinut synnytyksiä ja paljon mielessäni - etenkin sitä, etten koskaan saisi alakautta synnyttää.

      Ja muutaman vuoden jälkeen (esikoisen syntymästä) oli myös ihana päästä pelkopolikäynnillä rv 23 myös käymään ensimmäistä kertaa elämässäni leikkaussalissa. Samassa leikkaussalissa, jossa minut ja esikoinen leikattiin erilleen. Siinä oli jotain todella helpotavaa. Kun en minä ollut edes sitä paikkaa nähnyt, kaikki synnytykseen liittynyt oli muiden kertomusten ja oman mielikuvituksen varassa. Ensimmäistä kertaa sain jotain konkreettista asian työstämiseksi. Niin mennen kuin tulevan osalta. Ja tuo on myös helpottavaa kun saa puhua, ja saa tuntea tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja saa tietyllä tavalla myös tunteen siitä, että niillä omilla tunteilla ja ajatuksilla merkitystä myös vauvan hyvinvoinnille. :)

      Ja kunpa teilläkin tosiaan synnytyksestä jäisi hyvät muistot - sen lisäksi että voitte vauvan kanssa molemmat hyvin <3

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus.

    Esikoista odottaessani synnytys tuntui jokseenkin pelottavalta asialta, jonka ajatteleminen ei tuntunut ajankohtaiselta ennen kuin ihan viimeisillä viikoilla. Toki sitten tuli luettua erilaisia synnytystarinoita (erityisesti niitä positiivisia) sekä kokemuksia siitä, kuinka äidit ovat tulleet kohdelluiksi. Hankin jonkin verran tietoa myös sektiosta, sillä ajatuksellisella tasolla se tuntui jollain tavalla jopa vähemmän pelottavalta kuin alatiesynnytys, vaikka nimenomaan alatiesynnytys olikin tiedossa.

    Kun sairaalaan lähtö koitti, tunsin itseni kummallisen rauhalliseksi ja ajattelin, että hetki kerrallaan. Toki tuleva edelleen hieman mietitytti; mielessäni tuleva synnytys olisi pitkä ja jokseenkin kivulias. Olin ajatellut käyttäväni luonnonmukaisia kivunlievitysmenetelmiä, koska pelkäsin ajatustakin kaikenmaailman piikeistä. Toisin kävi. Sain epiduraalin, ja synnytys eteni kuvitelmieni vastaisesti nopeasti. Alta viiden tunnin minulla oli sylissäni pieni, täydellinen vauva, joka teki minusta äidin. Synnytyksestä jäi hyvä mieli.

    Toista lasta odottaessani suunnittelin epiduraalia kivunlievitykseksi, mutta väärin meni. Toinen lapsi syntyi luomuna, kaurapussit selän alla ainoana kivunlievityksenä. Enkä tietenkään voi väittää ettenkö olisi tuntenut kipua, mutta omalla kohdallani kipu ei tuntunut missään vaiheessa kasvavan kestämättömäksi tai sietämättömäksi, ja koko synnytys tuntui kivuliaisuudestaan huolimatta jollain tavalla todella voimaannuttavalta kokemukselta, jos niin voi sanoa. Synnytys sujui kahdessa tunnissa, ja tästäkin tapahtumasta mulle jäi erittäin hyvä mieli.

    Nyt, kolmatta odottaessani, en ole suunnitellut synnytystä mitenkään erityisesti. Selvää on ainoastaan se, että sairaalaan totta kai lähdetään synnyttämään ja että mies tulee sinne mukaan. Olen ajatellut, että kivunlievityksen suhteen mennään sitten tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan; mikäli oloni on oikein kivulias ja lääkkeellinen kivunlievitys on mahdollinen, niin se mahdollisuus sitten käytetään. Jos taas tuntuu, että selviän ilman tai mikäli lääkkeellinen kivunlievitys ei esimerkiksi ajallisista syistä onnistu, niin sitten pärjäillään ilman. Tähän liittyen kirjasinkin toivelistaan haluavani kannustusta ja tukea, mikäli synnytys etenee lääkkeettömän kivunlievityksen voimalla (koska edellisellä kerralla koin sen erittäin tärkeäksi osaksi tapahtumaa.)

    Miehelle synnytyskokemus tulee olemaan ensimmäinen, ja hänen kanssaan ollaan aiheesta jonkin verran keskusteltu. Mies on puhunut tunteistaan ja ajatuksistaan synnytyksen suhteen, ja esille on myös tullut se, että vaikka hän haluaakin olla läsnä, häntä jännittää; kuinka hän itse selviää synnytyksessä. Toivelistaan kirjattiin sitten myös se, että toivotaan isän huomioimista synnytyksen aikana.

    Toivelistalle kirjoitin myös virkkeen mahdollisimman nopeasta kotiutumisesta, mikäli vauvan kunto ja oma kuntoni sen sallii. Edellisellä kerralla kotiin pääsin, kun vauva oli 1,5 vrk ikäinen, ja se tuntui sopivalta ajalta, mutta totta kai olosuhteet on sitten mitkä ne on, ja sen mukaan mennään - toivotaan, että kaikki sujuu hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Janni.

      Jännä, että toisillaan tosiaan se sektio tuntuu vähemmän pelottavalta. :) Itse asiassa tuohon ajatukseen yritin takertua, kun sulattelin sitä etten koskaan alatiesynnytystä saa. Siihen, että on ihmisiä, jotka taistelee sen puolesta että saisivat sektion. Että on heitä jotka kokevat sen ihan oikeasti ykkösvaihtoehtona. (Siis en nyt tarkoita sinua, mutta että on heitäkin.)

      Ja tiedän kans useita tuollaisia pikasynnyttäjiä, jotka on menneet sairaalaan ja lapsi pullahtanut (en tarkoita tätä vähätellen) suurin piirtein ulos saman tien ja kaikki sujunut hyvin. :D Minulle tuo on vain yhtä kaukainen, epänormaali ja absurdi ajatus kuin jollekin toiselle se, että alkaa kouristella rv 25, menettää tajuntansa, vauvan sydänäänet romahtavat ja joudutaan hätäsektioon.

      Siis tarkoitan vain sanoa, että kaikki on niin suhteellista. :) Siksi kai sitä enemmän toivoisi, että jokaisen kokemusta pidettäisiin yhtä normaalina.

      Kirjoittelin tosiaan myös tuon varsinaisen synnytystoivelistan, mutta postaus venyi, joten jaoin sen kolmeen osaan ja tässä niistä ensimmäinen. :D

      Toivottavasti telläkin kolmas menisi hyvin ja tosiaan mieskin otettaisiin hyvin huomioon ja molemmille jäisi hyvät muistot. :)

      Poista
  3. Meillä viimeinen synnytys on ainut, jota en mitenkään suunnitellut ja ainut, johon en toivelistaa tehnyt. Ja on muuten ainut, joka meni kaikkien näiden suunnitelmien mukaan :)

    Tulis pitkä kommentti ja kokemuksiaan analysoisi mielellään periaatteessa, mutta... Lopputulos on pääasia. Elossa olevat ipanat ja äiti. Eikä isätkään ole kannustuksia pöydän alta huudelleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sankari, mielelläni kyllä kuulisin sen sun pitkän analysoinninkin. :) Ja kyllä, lopputulos on pääasia. Silti uskomattoman paljon kumminkin synnytyskokemuksetkin (etenkin ne ei-niin-hyvin-menneet) pyörii mielessä ja tuntuu vaikuttavan niin moneen asiaan.

      Poista
    2. Täytynee vielä joskus olla rohkea ja kirjoittaa noista.

      Poista
  4. (BTW: Aloin katsoa näitä Iholla-jaksoja ja pakko myöntää, että mähän melkein ihastun tähän Yrjänään. Niin avoin ja symppis - ja niin kovasti toivon, että saavat sen kauan kaivatun lapsen.)

    VastaaPoista
  5. Sankari, jään odottelemaan. :)

    Niin ja Janni, tuo 1,5 vrk kuulostaa todella vähältä :D Tuon tosikoisen kanssa oltiin 5 vrk, ja musta se oli just hyvä. Sen näljennen päivän iltapuolella alkoi olla semmoinen olo ekaa kertaa, että vois kotiinkin lähteä. Ja tosiaan, bilirubiinien takia oltiin vauvan puolesta seurannsa, vaikkei sinivaloa tarvittukaan. Oma olokin alkoi tosiaan kolmannen päivän jälkeen pikkasen helpottaa. Niin ja parin päivän päästä pääsin vasta jaloilleni. :)

    Muistan ennen esikoisen syntymää (ja ongelmia) nähneeni unta, jossa minut potkittiin sairaalasta heti synnytyksen jälkeen pois. Tuon unen jälkeen oli aivan kamala fiilis herätä ja sanoinki miehelle, että voisin olla vaikka viikon sairaalassa vauvan kanssa, mutta noin äkkiä en halua pois. Noh, toiveiden kanssa kannattaa olla varovainen. Minä olin sairaalassa 10 vrk, vauva 4kk. Siihen verrattuna tuo 5vrk tuntui kyllä lyhyeltä. :) Ja edelleenkin se olisi ok.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit