Kiintymyssuhdeteoriaa - Päiväkodit turmelevat lapset

Oikeanlaista ja vääränlaista vanhemmuutta ja kasvatusta. Mustaa ja valkoista. Kiintymyssuhdeteoriaan tukeutuva kasvatus tuntuu monen mielessä kulmionituvan äärivanhemmuudeksi. Ja taas monet erittäin kovasti sen puolesta puhuvat tuntuvat näkevän kaiken muun mustana ja kiintymyssuhdeteoriaan perustuvan valkoisena, lähes pyhänä.

Luokittelisin itse itseni jossain määrin myös kiintymysvanhemmaksi. En väitä että kaikki tutkittu tieto olisi oikein tai väärin, vaikka vastatutkimuksiakin löytyy puolin ja toisin. Se mikä minua harmittaa erittäin voimakkaan kiintymyssuhdevanhemmuuden puolesta puhumisessa, on ajatus maailman, lasten ja perheiden samanlaisuudesta. Sateenkaaren värit ja monen perheen arkitodellisuus unohtuu.

Törmäsin facebookissa pari päivää sitten tuttavani jakamaan linkkiin: "Tutkija: Pienet lapset vaarassa vahingoittua päiväkodissa." Luin artikkelin ja myönnän ärsyyntyneeni. Ajattelin, että minun pakko saada tämä kiintymyssuhdeteoriaa käsittelevä tekstini luonnoksista valmiiksi, jotta voin linkittää ja kopioida tarpeen tullen omia ajatuksia, jos ihmiset alkavat jakamaan ja myötäilemään innoissaan tuota hesarin artikkelia. Huomasin kuitenkin samalla, että artikkeli oli kolme vuotta vanha, joten se tuskin saanee nyt mitään suurta mediahuomiota.

En ole tutustunut Rusasen tutkimuksiin tarkemmin, mutta artikkelista heräsi väkisinkin useita kysymyksiä ja toisaalta ison kysymyksen siitä, onko toimittaja vetänyt nyt itse jutussaan viivoja suoriksi? Vai mitä ajatuksia artikkeli ja esimerkiksi allaoleva pätjä sinussa herättää?
"Kasvatustieteiden tohtori, yliopistolehtori ja tietokirjailija Erja Rusanen on huolissaan lapsista. Hänen mielestään alle kolmevuotiaita lapsia ei pitäisi viedä päiväkotiin ollenkaan.
"Hämmästyn sitä, kun ihmiset sanovat laittavansa kaksivuotiaan lapsen päiväkotiin, jotta hän kehittyisi sosiaalisesti. Päinvastoin voi olla vaarana, että hän vahingoittuu."
Rusanen esittelee ajatuksiaan
lastenkasvatuksesta juuri julkaistussa kirjassaan: Hoiva, kiintymys ja lasten kehitys. Ne pohjaavat brittiläisen psykoanalyytikon ja psykiatrin John Bowlbyn kehittämään kiintymyssuhdeteoriaan. Sen mukaan lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.
Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen. "Mitä pienempi lapsi on, sitä kokonaisvaltaisemmin hän vaatii, että hoivaaja on hänen kanssaan", Rusanen sanoo."

"Olen sitä mieltä, että äidit ovat lapselle tärkeimpiä tietyssä vaiheessa, mitä nykyään yritetään jotenkin hämärtää. Vuosittain vain pieni osa väestöstä saa lapsen. Jotenkin tuntuu, että kaikki ovat sen lapsen suhteen jaolla. Lopulta ne muutamat vuodet ovat aika pieni aika naisen elämässä."
Kehittyykö kaikki lapset samaan tahtiin? Miksi se maaginen raja on juuri kolme vuotta? Entä sen jälkeen? Miksi äiti? Miksei isä? Miksi tätä käsitystä ei saisi hämärtää, jos sille ei ole perusteita? Mitä on muutamat vuodet? Eikö vanhemmuus jatku läpi elämän? Eikö lapsi ole lapsi ja tärkeä vielä kolmen vuoden jälkeenkin?

Myös eräs mielenkiintoinen kirja on suomalaisen Tatu Hirvosen käsialaa: Varo, varo, varo. Tatu Hirvonen on kansantaloustieteilijä, kasvatustieteen opiskelija ja koti-isä. Ei siis mikään kasvatustieteen tohtori, mutta nostaa mielestäni esille muutamia varsin oleellisia seikkoja.
"Ajatuksen siitä, että varhaislapsuus määrää, millaisia ihmisiä meistä kehittyy, ovat saattaneet alulle ja kehitelleet mm. Sigmund Freud, John Bowlby ja Eric Erikson. Furedi kutsuu tätä käsitystä – psykologi Jerome Kagania lainaten – lapsuuden determinismiksi. Varhaisvuosia on syytetty mm. ihmisen myöhemmistä mielenterveyden häiriöistä, omatunnon puutteesta ja rikollisuudesta. Furedin mukaan esimerkiksi äiti–lapsi-suhteen kiintymysongelmien, heikon vanhemmuuden, virikkeellisen ympäristön puuttumisen tai tunne-elämää koettelevien vahinkojen on nähty merkitsevän ihmisen hänen loppuelämäkseen.
Vaikka tällainen ajattelu on kaikeksi onneksi osoittautunut pitkälti harhaksi eikä sen tieteellisestä pitävyydestä ole näyttöä, lapsuusdeterministien järkevänkuuloiseen logiikkaan tukeudutaan edelleen laajalti esimerkiksi lastenkasvatusoppaissa ja vanhemmille suunnatuissa lehdissä. Paitsioon jää tällöin ymmärrys lasten valtavasta kyvystä selvitä ja toipua hankalista ja epätoivoisista tilanteista. Furedin mukaan oireilua lapsissa toki esiintyy, jos siihen on syytä, mutta mahdollisesti syntyvät arvet ovat hoidettavissa tai voivat parantua itsestään. Jopa kiintymyssuhteen suuren merkityksen lanseerannut John Bowlby tuli myöhemmissä tutkimuksissaan tähän tulokseen. Huono alku sääti varhaisvuosien tunnelmaa, mutta lapset osoittautuivat jopa aikuisia paremmiksi selviytyjiksi, koska he eivät aina ymmärtäneet ongelmien vakavuutta.
"
On myös olemassa tuoreita tutkimuksia, joiden mukaan yhtäläinen kiintyminen molempiin vanhempiin on mahdollista. Esimerkiksi Henry B. Billerin teosta Fathers and Families: Factor in Child Development. Linkki kappaleeseen, jossa käsitellään aihetta.

Minä ajattelen siis näidenkin pohjalta, että kiintymyssuhdeteoriassa on paljon sellaista, joista meidän olisi syytä olla tietoisia. Asioita, joihin meidän tulisi pyrkiä, mutta samalla ymmärtää, että me vanhemmat olemme erilaisia luonteeltamme ja jaksamiseltamme - ja meidän lapsemme ovat eri muoteista tehtyjä. Lapsetkaan eivät ole tyhjiä tauluja (kuten joskus ajateltiin) eivätkä ole pelkästään muokattavissa meidän kasvatuksemme kautta tietynlaisiksi. Lapset ovat alusta asti yksilöitä, kuten me vanhemmatkin. Ja toisaalta, täydellinen vanhemmuus ja täydellinen kiintymyssuhde vaatisi jo valmiiksi lähes täydellisen mallin saamista omasta lapsuudesta.
"Bowlbyn mukaan on olemassa erilaisia kiintymysmalleja, jotka opitaan vuorovaikutuksessa merkittävien läheisten kanssa. Monet seikat viittaavat siihen, että yksilö säilyttää kiintymyssuhdemallinsa aikuisikään asti ja siten myös usein siirtää sen omille lapsilleen." (c) Pychnet Wordpress

"Vauvan kyky sietää voimakkaita tunnetiloja on aluksi vähäinen, ja hän tarvitsee aikuista tyynnyttäjäksi ja lohduttajaksi. Jos hoivaaja auttaa lasta selviytymään tunnekuohusta, lapsi uskaltaa vastaisuudessakin tuoda tunteensa vuorovaikutukseen. Jos hoivaaja jättää lapsen selviytymään omin avuin stressistään, lapsi oppii tukahduttamaan tunteidensa ilmaisemista." (c) Duodecimlehti

Minä esimerkiksi en osaa nähdä äidin yksinäisiä kauppareissuja tai jopa työreissuja pahana, jos toinen lapsen vanhemmista on sen aikaa lapsen kanssa ja on muutenkin arjessa läsnä enemmän kuin pelkkänä äidinapurina. En myöskään osaa nähdä päivähoitoa pelkästään lasta turmelevana, vaan parhaimmillaan perhettä tukevana ja auttavana. (Olen mm. paljon puhunut subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolesta ja kirjoittanutkin siitä.)

Ja vaikka meillä liinaillaan ja perhepeteillään, en ajattele, että lapsi turmeltuisi toisenkaanlaisesta läheisyydestä. Meillä siis liinaillaan ja perhepeteillään, koska koen sen ennen kaikkea helpommaksi. Toki ajatus näiden taustalla juontaa juurensa myös kiintymyssuhdeteoriaan ja keskolan fysioterapeutin ja ammattilaisten ohjeisiin kiintymyssuhteen muodostamisesta vauvaan - vauvaan, joka on viettänyt ensi kuukaudet sairaalassa laitteiden ja koneiden sekä alati vaihtuvan henkilökunnan keskellä omien vanhempiensa sijaan. 

Samoin ajattelen päivähoidon suhteen. Että olisi ihanteellista, jos lapset saisivat viettää mahdollisimman paljon aikaa oman perheensä ja omien vanhempiensa kanssa. Mutta, jos seinät kaatuvat päälle, ei ole kenenkään etu pitää tiukasti kiinni kotihoidon paremmuudesta ja mustamaalata päivähoitoa. Pikemminkin pitäisi tosiaan kehittää päivähoitoa ja muita perheen palveluita tukemaan perheitä arjessa. 

Ja samalla mahdollisesti pyrkiä kertomaan niistä lapsen kehityksen kannalta suotuisammista vihtoehdoista. Esimerkiksi juurikin tuon suhteen, ettei välttämättä ole hyvä merkki, jos lapsella ei ole ollenkaan eroahdistusta - tai jos lapsi rauhoittuu sänkyyn itsekseen tai oppii piilottamaan tunteensa. Kiintymyssuhdeteoriasta ja vanhemmuudesta voi lukea lisää esimerkiksi Kiintymysvanhemmuusperheiden nettisivuilta: http://kiintymysvanhemmuus.fi/

Mitä mieltä sinä olet kiintymyssuhdeteoriasta?
Äitien tärkeydestä? Päivähoidon lapsia turmelevasta vaikutuksesta?

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta?
Lapsien kasvamisesta narsisteiksi ilman kunnollista kiintymyssuhdetta?


Ps. Lue myös Jari Sinkkonen: Kiintymyssuhdeteoria - tutkimuslöydöksistä käytännön sovelluksiin

Kommentit

  1. Ihan ensalkuun, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta olen joskus sanonutkin, että mielestäni päivähoito kuuluu niille vanhemmille jotka eivät voi lastaan itse kotona hoitaa. Olkoonkin se este sitten työ, opiskelu tai joku muu kykenemisen estävä tekijä. Joskus se syy voi olla lapsella oleva tarve, jota ei kotona pystytä antamaan. Muissa kuin ko tapauksissa lasten hoidon vastuu kuuluu minusta vanhemmille.

    Narsismi on suuri sana, pelottava edes ajatella. Mutta. Minä näen asian niin, että kaikki on käännettävissä positiiviseksi voimaksi, ADHD-luonteenpiirteet omaavat ihmiset ovat oikein itsensä hallitessaan toimeliaita, vireitä ja tehokkaita ihmisiä. Olisiko narsismissa sellaista, jonka voisi kääntää hyvää tekeväksi voimaksi? No kuka tietää. Mutta kiintymyssuhde on tärkeä ihan jokaiselle, sen voi saada mielestäni myös aikuisena. (olen siitä itse aika hyvä esimerkki).

    Päivähoito ei lie lapsia turmele, minusta. Vaikka lasta hoitais naapurin puolikuuro mummo, niin jos se tapahtuu rakkaudesta ja lapsen yksilöllisyyttä kuunnellen, niin ei vois paremmin olla! Ainakaan, jos omat vanhemmat eivät pysty lasta hoitamaan juuri sillä hetkellä. Se, mikä lapsen "turmelee", minusta, on se asenne, joka valitettavan monessa on pinnalla. Kotona olevasta tuntuu etten mä pysty tälle lapselle mitään tarjoamaan - jos on itse sitä mieltä, niin tuskinpa siitä mitään irti lähteekään. Jos taas päiväkodin henkilökunta kokee olevansa kokoaikaisen paineen, kiireen ja keskeneräisyyden keskellä - niin taatusti se näkyy niissä hoidettavissakin.

    Kiintymyssuhdevanhempi on määre, joka kenties on sama kuin olla äiti. Vähän sama kuin lapsentahtinen imetys (tai ruokkiminen yleensä) - lapselle annetaan maitoa kun lapsella on nälkä. Samalla tavalla koen, että lapselle annetaan sitä kiintymystä, läheisyyttä, ihoa, kun lapsi sitä tarvitsee. (tai kun vanhempi sitä tarvitsee!) Toinen lapsi enemmän, toinen vähemmän. Koen, että varsinkin vauvana, kun lapsi on niin pieni ja "sisäänpäin kääntynyt" eikä hahmota vielä ympäristöä ihan näkösyistäkin johtuen, on se läheisyys erittäin tärkeä. Se, kuka sitä läheisyyttä antaa, on mielestäni aika yhdentekevää, kunhan se on lasta rakastava ja hänestä huolehtiva! Toki se useimmiten on varmaan minusta ihan biologisistakin syistä äiti, minä olen ainakin ollut äitinä nimenomaan riippuvainen lapsistani ja tietenkin kun se imetyskin onnistuu vain äideiltä, niin luonnollistahan se. Ja tottapuhuen, kyllä minä aikalailla sen otan oikeudeksenikin, synnytyksen jäljiltä sitä on uupunut ja jäsenet ihan raatoina päivä(viikko)kausia, joten onhan se aika messevää pesäillä vauvan kanssa ihan keskenään, muiden hääriessä huushollihommien kimpussa ;)

    VastaaPoista
  2. Mä jaksan edelleen olla sitä mieltä, että vanhemmuus on parhaimmillaan silloin, kun se ei orjallisesti tipahda mihinkään lokeroon.

    Äiti ei yksiselitteisesti ole sn tärkeämpi kuin isäkään, vaan oleellista on se, että lapsella on se ensisijainen hoitaja, johon kiintyä. Yleensä se on äiti, mutta se voi olla myös isä. Meillä neljän kanssa se olen ollut minä, viidennelle se on isä ja kuudennesta ei vielä voi sanoa.

    Katson, että viidennen kanssa olin tuon ratkaisevan kiintymyksen muodostumisen "poissa" eli töissä, lähdin töihin tuon ollessa reilu puolivuotias. Siihen saakka hoidin ja sen jälkeen hoidin, mutta vuosi, jonka olin töissä, teki isästä pääasiallisen hoitajan lapsen silmissä. Muiden osalta olen lähtenyt töihin tai kouluun vasta vähän myöhemmin (siinä 1v kieppeillä, vanhempainvapaan loputtua).

    Mun vähäisellä kokemuksella lapsi siis eriarvoistaa vanhempansa 6kk-1,5v välissä. Eli kauan ennen Suomen 3v sääntöä.

    Päivähoidosta en sano mitään.

    VastaaPoista
  3. Mä en jaksa nähdä että lapset turmeltuisi päivähoidossa. Mutta koen vieraaksi sen ajatuksen että lapset vietäisiin hoitoon oppimaan sosiaalisia taitoja. Näkisin, että ne lapset jotka ihan oikeasti tarvitsee päivähoitoa joidenkin taitojen oppimiseksi, on niin pieni marginaali että he eivät tilastoihin asti edes päädy. Siis ainakaan niihin tilastoihin, missä tarkastellaan lasten ikää kun päivähoito on alkanut jne.
    Jos nyt jätetään tuo pieni marginaali ulkopuolelle, josta yllä oli puhetta, niin ei päivähoito voi tarjota lapselle mitään mitä kotona ei saisi. Mulla ei ole mitään sitä vastaan että lapsi viedään pienenä hoitoon mutta asioista voisi puhua mun mielestä niiden oikeilla nimillä. Silloin kun kuulee juurikin tuon tyyppisiä syitä hoidon tarpeelle että "lapsen tarvitsee oppia sosiaalisia taitoja" niin mulle herää olo että onko se se oikea syy kuitenkaan. Vai onko taustalla ehkä äidin halu olla muutakin kuin äiti mutta siitä on liian vaikea puhua ääneen?

    VastaaPoista
  4. Vau, mikä postaus, paljon asiaa!

    Itse ajattelen,ettei päiväkoti lasta turmele. Mutta sen tiedän,että miksi kolme vuotta on asetettu,sillä on tutkittu, että lapsen aivojenrakenne ei pysty hallitsemaan yli kuutta eri ihmistä yhtäaikaa, päiväkodeissa harvoin pientenkään puolella on näin vähän väkeä. Siksi omahoitajasysteemit ym.on kehitelty,että lapsi voisi kiintyä yhteen aikuiseen,johon kapasiteetti riittää. Ajattelen,että lapsen persoona, vanhempien tilanne,äidin työ ja jaksaminen määrittävät sen koska hoitoon,ei ketään voisi pakottaa olemaan kotona kolmea vuotta,jos seinät kaatuu päälle jo vuoden jälkeen. Kumpi sitten on turmiollisempaa voi miettiä...

    Kiintymyssuhteesta ajatten,että on aivan sama onko isä vai äiti ensisijainen hoitaja,pääasia että lapsi saa kiintyä johonkin turvalliseen, pysyvään aikuiseen.

    Mielenkiintoinen blogi sinulla! Hyvää syksyä!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista. :) Palaan asiaan paremmalla ajalla. Nyt tutustutaan nyytin kanssa <3

    VastaaPoista
  6. Onnea! :) Rauhaisaa tutustumista teille! :)

    VastaaPoista
  7. Onnea ja rakkauden täyteistä aikaa teille! <3

    VastaaPoista
  8. Kiitos onnitteluista tännekin :) ja palaan tosiaan keskusteluun tässä kun aivot taas toimii. Mukava lukea näitä pohdiskelevia kommentteja!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit