Suuri syntymäpäivä






Moni varmaan ennätti jo meidän synnytyskertomuksen lukea Äitilandian synnytyskertomuksia -postaussarjasta. Mikäli et, niin tässä vielä sama teksti viiden ja puolen vuoden takaa.


nro8

”Ilta läheni ja yritin katsella televisiota, mutta eipä sieltä mitään tullut. Hoitaja tuli taas mittaamaan verenpaineet ja laittoi minut käyrille. Hän tuli kymmenen minuutin päästä takaisin katsomaan piirturia. Kovin montaa liikettä en ollut tuntenut, joten en ollut niitä painellutkaan. Syke oli kumminkin pomppinut koko ajan 150:tä. Hoitaja sanoi, että annetaan laitteiden vielä mitata käyriä. Sopi minulle mainiosti. Oli ihana kuulla pikkuisen sydämenlyöntejä. Hoitaja kävi aina välillä katsomassa käyriä ja toteamassa että annetaan olla vielä piuhat. Katselin samalla seitsemän uutisia. Kuvotus alkoi koko ajan pahentua ja päätäni alkoi särkeä ihan vimmatusti. Sanoin hoitajalle, että oksettaa. Hän toi kipon, mutten minä siihen osannut oksentaa. Pitäisi päästä vessaan ja toisenlaiseen asentoon. Ah, kun saisin oksennettua niin taas helpottaisi. Pyysin hoitajalta myös särkylääkettä.

”Käyn lääkäriltä kysymässä, mitä särkylääkettä sinulle voi antaa. Panadoli vain pahentaa maksa-arvoja.”

Hienoa! Sen puhelimessa olleen hoitajan neuvot olivat siis kokoa ajan vain pahentaneet tilannettani! ”Syö panadolia, kutina ei liity raskauteen…” Niinpä niin! Alkoi ärsyttää toden teolla.

Sain viimein nousta käyriltä ja mennä vessaan. Ah, kuinka tekikään hyvää oksentaa. Päänsärkykin tuntui helpottavan. Menin takaisin huoneeseeni ja vilkaisin vieressä makoilevaa äitiä, joka kutoi. Kuinkahan pitkälle raskaudessa he mahtavat päästä levolla? Jos sitä istuisi hetkeksi taas sängylle. Ei kyllä tässä pitää lähteä uudelleen oksentamaan. Avasin huoneen oven ja astuin käytävälle. Outo olo. Miksi tuntuu kuin silmissä sumenisi. Ei, kyllä minä näen. Tuossa on vessan ovi. Miksi en saa siitä otetta?! Hamuan kahvaa molemmilla käsillä, mutten onnistu löytämään kahvaa. Mikä minun käsissäni on? Ovatko ne puutuneet? Ei, löysin kahvan. Miksi en saa ovea auki?! Pelko valtaa minut. Se menee läpi koko kropan – aina luita ja ytimiä myöten. Tuntuu kuin halvaantuisin siihen paikkaan. Mitä minä nyt teen? Yritän miettiä, mutta aivoni eivät toimi. Jostain kuuluu ääntä.

”Tarvitsetko apua, onko jokin hätänä?”

Se on siivooja. Yritän miettiä mitä sanoisin. Aivoni eivät nyt anna käskyjä niin kuin pitäisi. Lopulta saan itsestäni irti jotain itku kurkussa.

– En tajua miten tuo ovi avataan!
Alan itkeä.

”Voi, minä haen hoitajan!”

Oma hoitajani tulikin juuri sopivasti samalla hetkellä särkylääkkeiden kanssa. Sopersin hänelle jotain ja siivoja selitti jotain. Minä itkin ja tärisin pelosta. Lopulta sain sanotua jopa todella kovalla äänellä:

– Pelottaa, pelottaa…!
Tämän jälkeen minulla on iso musta aukko muistissani. Tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu – sen mitä papereissa lukee. Ja niistäkin suurin osa on mennyt ohitse, kun en ole pystynyt sulattamaan kaikkea.


Hoitaja oli taluttanut minut siivoojan kanssa sänkyyni. Olin kuulemma vielä ollut kirkassilmäinen ja selkeä sänkyyn mennessäni. Minulle oli ilmeisesti laitettu piuhat takaisin vatsani ympärille, jotta voidaan jatkaa pikkuisen sydänäänien seuraamista. Päivystävälle lääkärille oli lähetetty pyyntö tulla katsomaan käyriä, sillä pikkuisen sydänäänet olivat olleet liian monotoniset eikä liikkeitä juurikaan ollut. Oli siis  viitteitä siitä, että pikkuinen ei saisi kohdussa riittävästi happea. 

Olin alkanut kouristelemaan äkkiä todella rajusti. Päivystäjän tullessa paikalle kouristusta ei oltu vielä saatu Stesolidilla laukeamaan ja ultraäänessä pikkuinen oli bradykardinen, syke 50-60, eikä lyhyessä seurannassa korjaannu, minkä vuoksi oli päädytty hätäsektioon. Minua oli lähdetty kuskaamaan leikkaussaliin (edelleen kouristelevana) ja miehelle oli soitettu 19:47. Hänelle oli kerrottu kouristuksesta, sydänäänten laskusta ja siitä, että olemme molemmat hengenvaarassa. Miestäni oli pyydetty tulemaan paikalle mahdollisimman pian.

 
nro8.4Kello 19:48 syntyi pienen pieni vauvamme. Sektiossa oli ulosottovaikeuksien välttämiseksi tehty klassinen kohtuviilto (eli pystyyn) ja autettu vihreästä vedestä kuussataa grammaa painanut, nopeasti virkustuva lapsi syntymään. Apgarpisteet olivat 4/7/9 – eli täyden kahden kympin lapsi. Pikkuinen oli hätäkastettu, vaikka olikin hengittänyt itse kohdusta otettaessa ja kuulemma oikein parkaissutkin. Hänet oli lähdetty viemään samantien vastasyntyneiden teho-osastolle pussissa, jonne oli kuulemma vielä matkalla tehnyt yhdet hätäkakat. Keskoskaappia ei siis ollut valmiina, kun kaikki kävi niin äkkiä. Siksi tuo pussissa, jotta hänet saatiin pidettyä lämpimänä ensihetket.

Mies oli puhelun saatuaan mennyt täysin lukkoon. Hän oli istunut kotona rauhassa iltaa ja odottanut korkeintaan minun soittavan ja toivottavan hyvää yötä – joskin vasta myöhemmin illalla. Puhelun saatuaan hän oli mennyt shokkiin. Hän todella pelkäsi sekä minun että lapsemme puolesta. Hän sieppasi vaatteet niskaan ja lähti ulos lumipyryyn ja kovaan pakkaseen odottelemaan bussia. Hän ei todellakaan ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi. Hän ei ollut katsonut bussiaikatauluja, ei muistanut sammuttaneensa kahvinkeitintä. Bussipysäkillä hän oli kuulemma romahtanut täysin.
Bussia ei näkynyt, mutta hän pääsi joidenkin nuorten opiskelijoiden kyytiin, jotka lupasivat heittää hänet sairaalalle.

Puoliso ei muista kuinka edes lopulta löysi oikealle ovelle ja missä hän on kävellyt. Minun osastollani ei osattu kertoa mitään minusta, joten he veivät mieheni vastasyntyneiden teho-osastolle. Siellä hoitajat olivat tuoneet kahvia ja jäätelön sekä pyytäneet istumaan ja odottamaan, jotta saavat kaikki laitteet ja piuhat vauvalle. Mies ei muista kauanko oli istunut odottamassa, mutta se aika oli kuulemma tuntunut ikuisuudelta. Lopulta hän oli päässyt katsomaan pienen pientä vauvaamme. Hän oli järkyttynyt vain lisää siitä kuinka pelottavan pieni ja hauras toinen oli. Läpikuultava silkkinen iho, sormet vain hammastikun vahvuiset, käsivarret ja jalat kuin pikkurilli, pienet varpaat, ja todella pieni pää. Hän makasi kaapissa hengityskoneessa, kanyylit päässä, useita eri mittareita iholla, arteria käsivarressa, saturaatiomittari jalassa, nenämahaletku nenässä ja pikkiriikkinen vaippa päällänsä sinivalon alla.

Mieheni otti kännykällään pari kuvaa ja istui joitakin tunteja yöllä lapsemme kaapin vierellä. Kukaan ei edelleenkään osannut kertoa minusta mitään. Mieheni ei osannut oikein sanoa eikä ajatella enää mitään. Hän lähti jossain vaiheessa bussilla kotia päin. Kansliasta hänelle katsottiin bussiaikataulut ettei tarvitse monta tuntia odotella ulkona 30-asteen pakkasessa.


On tokkurainen olo. Räpyttelen silmiäni. Kestää hetken heräillä. Kun alan olla tajuissani, huomaan ympärilläni useita eri ihmisiä. Mitä? Miksi? Tämä on ihan eri huonekin. Ei tämä ole edes huone. Mikä tämä on?

”Huomenta. Olen lääkäri/hoitaja se ja se…” kuulen ihmisten puhuvan ympärilläni, mutten muista kuka milloinkin puhui ja ketä siinä oli. Kello näyttää neljää. Onko nyt aamu?

”Sinulla on ihana kuussataa grammaa painava vauva.”

Vauva? Kuussataa grammaa? Kokeilin kädellä vatsaani ja tunsin liikkeet muka vieläkin. Kädessäni oli kanyyli, toisessa samanlainen. Miksi? ”Vauva.” Sanat kaikuivat korvissani. Kyyneleitä tulvi, mutta itkeä en voinut. Sattui liikaa joka puolelle, jos yritin itkeä.

”Sinä aloit kouristella eilen illalla yllättäen ja vauvan sydänäänet romahtivat, joten jouduttiin tekemään hätäsektio. Sinulla on teho-osastolla pieni, ihana, sitkeä vauva. Olet nyt heräämössä.”

Taas alkoi itkettää – mutten voinut itkeä! Sattui! Sattui niin helkkaristi.
 
Minulle ilmeisesti kerrottiin sillon enemmänkin, mutten muista mitään. Joku tuli ja nappasi alhaalta siteen ja vaihtoi sen uuteen. Toinen hoitaja tuli pistämään kanyyliin kipulääkettä ja painamaan kohtua ja sekin sattui niin vietävästi! Kun hän paineli kohtuani ja nosti paitaani, näin ensinmäistä kertaa vatsani sektion jälkeen. Keskellä vatsaa todellakin oli pitkä tarralaastari, jonka keskellä näkyi ylhäältä alas verijana.

Sain soittaa puolisolleni. Joku paineli minulle kai mieheni numeron. En juurikaan muista miten asiat eteni, mutta muistan puhuneeni pian herättyäni puhelimessa mieheni kanssa. Hän kertoi minulle mitä oli tapahtunut. Hän taisi puhjeta itkuun soitettuani. Hän oli niin helpottunut. Hän ei kuulemma ollut kuullut minusta mitään sen jälkeen, kun hänelle oli sairaalasta soitettu leikkaukseen menosta. Hän oli valvonut kotona tähän asti ja päässä pyöri vaikka mitä eikä mistään tullut tolkkua. Vauvalle oli kuulemma ihana ja todella pieni. (Se oli kaikki mitä hän oli uskaltanut tuolloin minulle sanoa.)

nro8.1

Taisin saada puhua puhelimessa vielä vastasyntyneiden teho-osastolla olevan lapseni hoitajan kanssa. En muista mitä hän tuolloin kertoi. Luultavasti ei hirveästi. Sanoi tilanteen olevan vakaa, mutta ensimmäisten tuntien ja päivien olevan kaikista kriittisimmät. Hänkin varmaan käski minun levähtää ja toivotti tervetulleeksi vaua luo piakkoin.

Taisin kai vielä puhua omien vanhempieni kanssa (tai sitten se oli vasta joitakin tunteja myöhemmin…?) Anoppini oli soittanut heille illalla ja kertonut tapahtumista joten vanhempanikin olivat valvoneet. Isäni lupasi soittaa eteenpäin ja kertoa etten pääse pitämään puhettaenkä pysty lähettämään sitä. Puhetta joka minun olisi pitänyt pitää kotikuntani juhlatilaisuudessa. Vanhempani tietysti käskivät nyt unohtaa kaiken tuommoisen. Niinpä niin. Ikään kuin sitä pystyisi järkevästi ajattelemaan yhtään mitään.

Nukahdin. Pian heräsin labrahoitajan tuloon. Hän kävi ottamassa minusta korillisen verinäytteitä. Mies tuli päivällä sairaalaan ja haki osastolta  tavaroitani. Hän haki ensin kameran ja kävi ottamassa vauvasta pari kuvaa ja oli tämän luona minkä jälkeen tuli sitten minun luokseni. En ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena. Hän säteili ja hymy levisi korviin asti ja silmät säihkyivät, kun hän istui sänkyni laidalla ja piti kädestäni kiinni ja katsoi minua. Minua, turvoksissa olevaa likatukkaa, jolla oli happiviikset ja kanyleeja, olin magnesiumtipassa uuden kouristusriskin takia ja virtsani meni letkua pitkin sängyn laidalla olevaan pussiin. Kuinka paljon toista voikaan rakastaa. ♥

Kysyin miltä vauva näyttää, mutta vastaukseksi sain vain epämääräisen ”no ihan vauvalta”. Jälkikäteen mies vasta sanoi, ettei uskaltanut minulle kertoa ettei näky ollut kiva. Vauva oli niin pieni, pelottavan pieni ja hauras, eikä todellakaan muistuttanut täysiaikaista vauvaa. Kyllähän minä tiesin ettei se saman näköinen ole. Kameran kuvaan jouduin tyytymään ja voi kuinka kaunis hän olikaan! Hän oli minun mielestäni niin tavattoman kaunis lapsi! Olisin halunnut nähdä pienen, mutta lääkärit ja hoitajat eivät päästäneet minua.
”Sitten vasta huomenna, kun pääset osastolle.”

Itkin ihan tuhottomasti koko ajan. Sattui vaan itkeminen ja liikkuminen niin ettei siitäkään tullut mitään. Enhän minä saanut nousta edes istumaan. Verenpaineet olivat kohonneet kouristuksen seurauksena parin sadan hujakoille ja olin magnesiumtipassa. Lääkettä yritettiin tunkea joka välissä vaikken olisi halunnut ja se sektiohaava – se oli todella kipeä. Huusin aina kun sitä käytiin painelemassa. Itkin vain enkä päässyt mihinkään. Käskettiin olla rauhassa, levätä ja nukkua. Tunnit kuluivat ja soittelin joka välissä vastasyntyneiden teholle. Pienen vointi ei ollut mikään hyvä.

Illalla näkyi tv:stä myös linnanjuhlat. On tämäkin kans itsenäisyyspäivä. En minä juhlia halunnut katsoa vaan lastani – omaa pienen pientä vauvaani. Mutta se toive näytti kaikuvan kuuroille korville. Tuntui kuin he eivät ollenkaan tajuaisi, että tämä saattoi olla ainoa mahdollisuuteni nähdä lapseni elossa. Minun oman rakkaan lapseni! Mitä pahaa olen tehnyt, että sinä joudut näin kärsimään takiani? Miksi minun kroppani yritti tappaa sinut, minun oman lapseni? Sinun olisi pitänyt saada kasvaa sisälläni – turvassa – ja vielä pitkään. Itsesyytökset alkoivat nostaa päätään yhä enemmän.

Jossain vaiheessa kuulin, että minua oltiin siirtämässä teho-osastolle tarkkailuun. En kuulemma ollut osastokuntoinen vaan tarvitsin ympärivuorokautista seurantaa.

Heräilin yölläkin useita kertoja, vaikka otin unipillerin. Toisena aamuna oli pikkuiselleni tullut keuhkoverenvuoto ja vauvatehon lääkärikin kuulosti todella huolestuneelta. Itkin ja rukoilin taas. Halusin nähdä lapseni ennen kuin hänet viedään minulta pois!! Mutta minua ei päästetty vieläkään mihinkään. Olin edelleen heräämössä ja tipassa ja makuulla sängyssä. Labratäti tuli varhain kolistelemaan kärryinensä ja herätti. Hän otti sen saman kymmenisen näytepurkkia verta kuin edellisenäkin päivänä ja lähti.

nro8.2

Aamulla minut päätettiin siirtää teholle. Minut vietiin tavaroineni, piuhoineni ja härpäkkäineni käytäviä pitkin ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen suuntaan. Sitten yhtä’äkkiä näinkin ohimennen tuttavan, joka opiskelee ambulanssi-ensihoitajaksi. Hänkin tunnisti minut ja moikkasi ja jäi hämillään katsomaan mitä minulle oli tapahtunut. Lopulta nopeasti ohi kiitäneiden käytävien ja ovien jälkeen olimme teholla. Huoneet olivat yhden hengen tarkkailuhuoneita kaikkine laitteineen.

Edelleen välillä tunsin haamupotkuja mahassani. Ja voi kuinka siitä tulikaan pahamieli! Teholla minulla oli seuranani tosi mukavia hoitajia. Olin omassa huoneessa ja hoitajat sanoivat ettei heillä ole aikoihin ollutkaan näin nuorta ja hyväkuntoista potilasta. Pari hoitaja tuli tekemään aamupesut. He kääntelivät minua kyljeltä toiselle ja vuorotellen lapuilla pyyhkivät minut ja vaihtoivat puhtaat siteet. Olinko minä todellakin näin avuton? Jokainen hoitaja olisi halunnut antaa minulle kipulääkkeitä suoneen, mutten halunnut. Halusin pysyä järjissäni enkä syödä ylimääräisiä lääkkeitä. En edes ollut niin kipeä, että tarvitsisin niitä. Ja vaikka tuntui että söin niitä paljon, silti hoitajat sanoivat tietokonetta katsottuaan etten ole saanut niitä juuri ollenkaan.

”Etkö nyt kumminkin haluaisi?”
Juttelin hoitajien kanssa vauvastani ja tapahtumista. Näytin heille kamerassani olevaa kuvaakin. Kaunis. Niin kaikki muutkin sanoivat.

”Todella sievä, mutta niin pieni, vaikkei sitä kuvaa katsomalla ymmärräkään.”

Pienelle oli päätetty antaa maitoa ½ milliä neljän tunnin välein. Ei siis mikään hurja määrä. Paino oli jonkin verran tippunut syntymästä. Vauva oli hengityskoneessa ja kuulemma pärjäsi kohtalaisen pienillä säädöillä. Happea meni kumminkin yli 50 %. Keuhkoista tuli edelleen verta. Lääkärin mukaan toista vuotoa tai pitkää tälläistä ei lapseni todennäköisesti kestäisi. Hoitaja ja lääkärikin kuulostivat siltä, että minun olisi parempi tulla käymään vauvan luona heti ja ihmettelivät, kun en muka päässyt.

– Eikö minua voitaisi viedä sängyllä vauvani luokse?
Ai ei… Ja taas itkettiin sydänjuuria myöten.

Mieheni pääsi käymään iltapäivällä. Hän vietti ensin hetken vauvamme luona ja tuli sitten minun luokseni teholle uusien kännykässä olevien kuvien kera. Juttelin hoitajien kans myös omista tunteistani ja siitä kuinka pelkäsin lapsemme puolesta ja siitä että emme enää saisi lapsia. Tunnit vierivät. Välillä nukahdin hetkeksi ja välillä taas murehdin, mietin ja itkin.
….
nro8.3

Meidän tulomme vanhemmiksi oli yllättävä, ennenaikainen, raskas ja pelottava. Tapahtumia on hankala tiivistää, kun olisi niin paljon kerrottavaa. Eikös synnytyskertomukset yleensä pääty joko siihen, että saa vauvan rinnalleen tai kotiin vietäväksi? Noh, niin pitkälle en tätä kertomusta jatka. Meni nimittäin tasan kuukausi syntymästä ennen kuin sain vauvani pieneksi hetkeksi syliin. Ja meni neljä kuukautta ennen kuin saimme viedä kotiin. Ja meni vuosi, ennen kuin tunsin itseni äidiksi.

Elämä on kumminkin nyt hyvää. Onnellista ja täyttä. Saimme pitää esikoisemme ja minäkin toivuin. Neljän keskenmenon jälkeen olemme saaneet vielä kaksi täysiaikaista, tervettä ja elävää lasta lisää. Tuntuukin kuin olisimme saaneet paljon enemmän kuin vuosia sitten uskalsimme toivoa ja haaveilla.

Onni on tässä ja nyt.”

nro8.5

Kommentit

  1. Kyllä tässä itkua pidätteli kun luki.. Mikä kokemus, ihan sydäntäsärkevä.
    Ja kamalaa miten kauan kesti että näit oman pikkuisen!
    En osaa ees kuvitella miltä 600grammainen vauva näyttää.. En oo koskaan niin pientä ihmislasta nähnyt. Varmasti aivan pelottavan pieni.
    Onneksi kaikki kääntyi parhain päin, sitkeä pikkunen ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Cindderella <3 Se oli / on ollut melkoisen sydäntä särkevä kokemus.. Tuosta jäikin näköjään pois se, että näin esikoisen ensimmäisen kerran kolmen vuorokauden iässä, jolloin minut hetkeksi aikaa kuljetettiin sängyllä lapseni viereen vauvateholle. Syliin sain sitten vasta tosiaan tasan kuukauden iässä. Ja kyllä. Ne oli jäätävän pitkiä ja sydäntäraastavia hetkiä ja päiviä. Päiviä, jotka meni itkiessä kotona, pumppuhuoneessa, bussissa ja vauvan kaapin vierellä. :'(

      "Ehkä saat tänään.. ei, ei me uskalletakaan antaa tänään kun on tänäänkin lakannut hengittämästä kymmeniä kertoja." "Eikös lääkärin ja tutkimuksien mukaan äidin syli ja kenguru nimenomaan auttaisi myös niihin hengityskatkosiin?" "En minä kyllä uskalla nyt antaa sinulle, kun katson näitä käyriä.." Niin ne päivät toisti itseään.

      Onneksi viidessä vuodessakin hoito on mennyt eteenpäin ja nykyään monet saa vauvan silti syliin ja tiedetään sen olevan myös hyväksi vauvan voinnille - ei ainoastaan äidin. ♥

      Poista
  2. En meinannut kyyneliltäni pystyä lukemaan tätä loppuun. En voi edes kuvitella kuinka rankka kokemus tuo on ollut teille. Onneksi kuitenkin kumpikin selvisitte tuosta koettelemuksesta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Terhi. <3 Välillä tuntui todella uskomattomalta. Että meille oli tapahtunut jotain sellaista mitä ei edes elokuviin ole osattu kuvata. Ja sitten toisaalta tuntui yhtä aikaa uskomattomalta, että juuri meidän lapsi on elossa sen syntymän jälkeen.. ja sairaalahoidon jälkeen. Kun oli niitä vauvojakin, jotka lähtivät arkussa kotiin... :'( samalla onni omasta ja hirmuinen vääryyden tunne, että millä oikeudella juuri me saisimme pitää vauvamme, kun toiset eivät saaneet... <3

      Poista
  3. Sanattomaksi vetää. Hurjia kokemuksia teillä. Kaikesta huolimatta uskon, että ne kamalimmat kokemukset kääntyvät aina ajan kanssa voitoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Anu.

      Ovathan nämä osaltaan kasvattaneet tai opettaneet elämästä jotain mikä muuten olisi jäänyt ehkä tajuamatta. Silti toivoisi, että niin muut kuin itsekin voisi välttyä niiltä isoilta elämän suruilta - mieluummin myös kriiseiltä. Elämään kumminkin kuuluu myös nekin hetket - jossain vaiheessa tavalla tai toisella meillä jokaisella. :/

      Poista
  4. En pystynyt eilen illalla kommentoimaan mitään, itketti, enkä keksinyt mitään sanottavaa... En kyllä keksi vieläkään. Kun luin teidän tarinan nyt uudelleen, niin aloin vain miettiä, että miltä sinun miehestäsi tuntui ajatus yrittää toista lasta? Teidän alku oli paljon rajumpi kuin meillä, mutta meilläkin oli riittävän järkyttävä, että miestä ahdistaa suunnattomasti ajatus ottaa riski uudelleen. Meidän esikoinen syntyi rv27, ihan yllättäen. Synnytystä yritettiin estää todellakin viimeiselle minuutille asti. Heti kun todettiin, että ei tätä enää pysty estämään, kohdunsuu on 5cm auki, puhkaistaan kalvot, niin saman tien lapsi syöksyi ulos. Lastenlääkäri ehti huoneeseen muutamaa sekuntia ennen syntymää. Minä en juuri ehtinyt lasta nähdä, ennen kuin hänet juoksutettiin pois, kun ei ollut edes silmälasit päässä. Mies on myöhemmin kertonut, että hän oli syntynyt lähes mustana ja velttona... Ei mikään ihme, apgarit oli 1/3/8... Mutta en minä tajunnut pelätä. Tuntuu niin omituiselta nyt, mutta minulla ei käynyt mielessäkään, etteikö hän selviäisi. Siellä me vain rauhassa istuttiin tunti odottamassa, että sai soittaa osastolle, ja kysyä vointia! Ja sitten minä menin nukkumaan! Voitko kuvitella?! Minä olin niin hyvässä kunnossa, että olisin voinut synnytyksen jälkeen kävellä vaikka yksin koko matkan os.55, ja minä menin nukkumaan! Ilman vähäisintäkään ajatusta sille, etteikö lapsi selviäisi. Joko minä olin shokissa, tai sitten en vain todellakaan tajunnut mistään mitään. Ehkä molempia.

    Äh... Ei ollut tarkoitus eksyä aiheesta. Pointti oli kuitenkin se, että meillä ennenaikaisuuden syynä oli mahdollisesti kohdunkaulan heikkous, jolloin seuraavassa raskaudessa tulisi automaattisesti pitkät vuodelevot (jos kaikki menisi hyvin siis...). Ja miestä pelottaa aivan suunnattomasti raskauden riskit. Hän ei osaa pelätä vauvan puolesta, vaan minun puolestani. Minä puolestaan en osaa ajatella mitään riskejä itselleni, mutta pelkään hirveästi vauvan puolesta. Tuntuu pahalta aiheuttaa toiselle ahdistusta, mutta tiedän kyllä, että en tule tuntemaan oloani kokonaiseksi, ennen kuin olen yrittänyt vielä kerran. Vaikka tuosta esikoisesta tulikin niin täydellinen, ettei siitä enää parantaa voisi :) Miten sitä uskaltaa ottaa riskin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, anonyymi, kommentista ja halauksia sinnekin <3

      Kirjoittelin meidän lapsilukupohdinnoista viime vuonna postauksen verran, jos haluat lukea sen, niin alla linkki. :)
      http://elinalappalainen.blogspot.fi/2014/07/viela-yksi-kiitos.html

      "Suurperhehaaveet vaihtuivat yhteen ainoaan toiveeseen: "Jos edes tämän saisimme pitää. Muulla ei ole väliä. Emme tarvitse enempää. Kunhan tämä selviää. Älä anna lapseni kuolla.""

      "Me selvisimme. Joskin alku ja koko ensimmäinen vuosi oli raskas. Kesken jäänyt raskaus jätti kumminkin mielettömän tyhjän kolon ja tunteen - kaipasimme sisarusta, kaipasin raskautta. Mielessä kumminkin oma lupaus siitä, että tämä yksi riittää. Saatuamme lääkäreiltä luvan, yritimme. Neljän (varhaisen) keskenmenon jälkeen mieli oli aika synkkä. Muistin kumminkin lupaukseni ja pyyntöni jonka omalla vuoteellani letkuissa teho-osastolla annoin. Meillä oli ihana rakas esikoisemme hengissä ja kaikki tarvittava täällä."

      Vuosi esikoisen syntymästä molemmista kumminkin alkoi tuntua siltä, että haluamme toisenkin lapsen, haluamme että lapsillamme on sisarukset. Vaikka pelot olivat molemmilla valtavat, minulla lapsen puolesta, puolisolla minunkin osaltani, toive toisesta lapsesta painoi kumminkin vaakakupissa enemmän. Se oli niin vahva, että tuntui että menisimme läpi vaikka samanlaisen hullun myllyn uudelleen - kunhan lapsi selviäisi. Keskosuus ei pelottanut itsessään, vaan kuolema: kohtukuolema, kuoleminen synnytykseen, ennenaikaisuuteen tai johonkin sairauteen.

      Kolmen keskemenon jälkeen olisi haluttu pitää taukoa. Ajateltiin, ettei jaksa sitä toivoa, pettymystä ja surua. Vaan sitten tuli plussa ehkäisystä huolimatta. Toivo heräsi jälleen. Ehkä näin oli tarkoitus. Ehkä tämän vauvan oli tarkoitus tulla juuri nyt, juuri meille.

      Toisin kävi taas. Kesken meni. Tuntui ettei olisi jaksanut enää enempää. Mutta silti toive toisesta lapsesta pysyi isona. Että turha sitä on taukoa yrittää pitää, kun ei sekään onnistu. Sitten tärppäsi. Vauva pysyi matkassa mukana ultrasta toiseen.

      Tämä kolmas olikin sitten (toivottu) ylläri. :) Oltiin jo päätetty ja mietitty, että pohditaan sitä kolmatta sitten myöhemmin. Että uskalletaanko enää vai ei. Mutta hän päättikin tulla sitten heti perään.

      Minulla löydettiin synnytyksen jälkeen fosfolipidivastainesyndrooma, joka lisää kohtukuoleman, keskenmenojen, ennenaikaisuuden, reuman, raskauskompilaatoiden, veritulpan sekä sydän- ja verisuonitautien riskiä. Lääkityksenä primaspan ja klexane raskauden aikana ja jälkeen. Muutoin pelkästään primaspan. :)

      En osaa sanoa kuinka uskaltaa ottaa riski. :) Moni keskosen saanut ei enää uskalla ja sitten on perheitä, joihin syntyy keskosen jälkeen monia täysaikaisia. Toki on myös perheitä, joissa kaikki lapset on syntyneet keskosina. Jos kaipaat vertaistukea, sitä on mm. keskoslasten vanhemmille tarjolla odotuksen aikana kevyen keskustelupalstalla. tuo on ollut myös itselleni tärkeä tuki näiden vuosien aikana.

      Poista
    2. Kiitos, löysin kevyen keskustelupalstan jo silloin kun tytär oli vain viiden päivän ikäinen :) Se on todellakin ollut henkireikä näiden kahden vuoden aikana. Ja nyt myös facebookin ryhmät, ja ensimmäistä Kevyen lehteäkin odotellaan, kun viimein jäseneksikin liityin :)

      Ehkä meidän seuraava onkin täysiaikainen, ja sitten ollaan uudella tavalla hukassa asioiden kanssa :) Ei voi tietää, ellei uskalla yrittää.

      t: Suvi K. joka unohti allekirjoittaa edellisen tekstinsä

      Poista
    3. Tuokin on kyllä totta.. sitä on täysiaikaisen kanssa taas uudelleen hukassa. :) Minulle oli esim. hirveän hankala ajatus, että saisimme sellaisen ison ja pullean vauvan. Sitä kun esikoisen aikana alkoi nähdä ja pitää pienen pientä keskoslasta ainoana oikeana vauvana. Se tuntui silloin juuri sellaiselta täydelliseltä. Ja taas ne täysiaikaiset pulleat vauvat alkoivat tuntua ja näyttää jotenkin vääränlaisilta - ei-vauvoilta, ei-niin-söpöiltä, jne.

      JA kyllä jotenkin näillä kahdella täysiaikaisella kerralla se vauvan omaksuminen tai en tiedä miten sitä kutsuisi.. mutta se on ollut erilaista ja hankalampaa. Esikoisen kanssa tuntui että se side oli olemassa paljon vahvemmin vaikkei oltu nähtykään syntymän jälkeen.. kun taas kahden seuraavan kanssa on tarvinnut rauhassa pesiä, katsoa, haistella, silittää, piirtää sormilla kasvojen ja kehon viivoja ja ihan oikeasti tutustua vauvaan pikku hiljaa ennen kuin se jokin tietty yhteys on löytynyt tai vahvistunut. Vaikka jokaista olen rakastanut jo siitä kahdesta viivasta r-testissä alkaen. Ja siitä se on vahvistunut vahvistumistaan päivä päivältä. Ehkä se on se realistinen menettämisen pelko joka on saanut sen tuntumaan erilaiselta?

      Enpä nyt osaa tätäkään selittää tai sanoiksi pukea :D

      Poista
  5. Huoh, täälläkin itkettiin. Eikä oikein ole sanoja, kuin rohkeita, vahvoja ja hienoja tyyppejä olette koko perhe.

    VastaaPoista
  6. Itku tuli silmään täälläkin, samoin aika sanattomaksi tätä lukiessa jäin. Todella koskettava teksti - ja hyvä muistutus jälleen kerran siitä että aina kaikki ei mene niin kuin on suunnitellut. Toisaalta tämä muistuttaa siitäkin, että vaikeissakin tilanteissa on toivoa asioiden hyväksi kääntymisestä, kuten teille lopulta - onneksi - kävi.

    Ihana, sitkeä taistelija on teidän esikko vauvana ollut ja entäs sitten sinä ja miehesi. Ihan uskomattoman vahvoja ihmisiä. Asian läpikäyminen on varmasti ollut oma prosessinsa ja varmasti rankka sellainen. En osaa edes kuvitella, miltä susta on tuntunut - omassa muistissa on edelleen tämän kolmosen joutuminen yllättäen infektion takia sinne vauvojen teholle, pelko vauvan menettämisestä (vaikkei hän käsittääkseni missään vaiheessa hengenvaarassa ollutkaan) ja myöhemmin hänen joutumisensa sinivalohoitoon biliarvojen takia. Vaikka se kaikki oli kovin pientä, oli se silti minulle henkisesti erittäin iso juttu... on kai jollain tasolla vieläkin, ja miten raivostuttavaa onkaan kun osa ihmisistä sitä (pahaa tarkoittamattaan, uskoisin) vähättelee. Tosin sinä tiedätkin aika tarkalleen, mistä puhun, ja ymmärrät nämä mun fiilikset.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Janni. <3

      Muistan ja ymmärrän kyllä Janni. Kylläpä se itku ja pahamieli on tullut tosikoisen ja kuopuksenkin kohdalla, kun on ollut pelko joutua valon alle ja kun sinne on jouduttu. Silti, vaikka esikoisen aikana teki mieli käydä potkaisemassa niitä vauvatehon pyörähtäneitä, jotka kehtasivat valittaa kun vauva on joutunut valon alle päiväksi..

      Mutta niin.. pikku hiljaa oppinut senkin, että jokaisella on oikeus omiin tunteisiin ja kokemuksiin. Ei niitä tarvitse verrata toisten suruun. Eikä kokemuksilla pidä kilpailla. Jos vain se jolla on kaikken raskainta, saisi puhua, tässä maailmassa olisi yli seitsemän miljardia ihmistä joiden pitäisi olla hiljaa. :)

      Poista
  7. Kiitos kommenteista <3 Palaan niihin piakkoin. Ollaan juuri laskeutumassa takaisin Suomeen. Oli ihana loma.

    VastaaPoista
  8. Luin tämän kahteen kertaan julkaistuasi sen, mutten ehtinyt kommentoida. Nyt viimein muistin!

    Tippa silmäkulmassa minäkin luin kirjoitustasi - ensin siksi, että miehesi joutui olemaan tietopimennossa ja sitten, kun sinä jouduit olemaan vauvapimennossa. Te olette selviytyneet paljosta!

    En oikein osaa kommentoida enempää, mutta tämä kirjoitus todellakin oli tunteita ja ajatuksia herättävä. Kiitos, että jaoit sen kanssamme! Teidän perheenne onnelle <3 !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emonen <3 <3

      Viime päivinä itku ollut kyllä herkässä pitkästä aikaa näiden asioiden kanssa, kyn ollaan noita esikoulun ja koulun aloitusasioita pumpattu ja veivattu edes takaisin. Onni että nyt on asiat näin hyvin. Ja silti se pieni suru, kuinka paljon toinen on joitunutkaan kokemaan ja kuinka ne tapahtumat kumminkin heijastuu tähänkin hetkeen ja tulevaisuuteen.

      Poista
    2. Järkyttyneenä ja kyynelissä luin tarinasi, varsinkin kun minä taidan olla se viereisessä sängyssä vuodelevossa pötköttelevä ja kutova huonetoverisi. En ikinä unohda sitä iltaa kun tulit osastolle ja sitä miten kauhealla tavalla vierestäni lähdit. Olen niin lukuisia kertoja sinua ajatellut ja miettinyt miten teille kävi, rukoillut että hyvin. Olen niin onnellinen että vauvanne selvisi! Ihanaa äitienpäivää! <3 Ps. Ja kun mietit silloin miten meille kävisi, niin hyvin kävi. Saimme ihanan täysiaikaisen tytön.

      Poista
    3. Oho! :O

      Olipa, anonyymi, kiva, kun löysit tänne ja kommentoit! :) Voi paljon olisi kysyttävää. Tavallaan. Itsellä kun ei ole mitään muistikuvia koko jutusta. Ja tuntuu ihan hullulta etä kun sitten palasin osastolle niin kaikki muut muistivat minut ja muistivat vielä puoli vuotta myöhemmin kadullakin vastaan kävellessä ja itsellä on vain tyhjää, tyhjää..

      Miltä koko tilanne sinusta näytti sen jälkeen, kun tulin käytävältä takaisin huoneeseen päin? Mitä lääkärit ja hoitajat sanoivat? Puhuinko minä jotain? Missä ja miten sinun mielestäsi tapahtui?

      Ihanaa, että teillä meni kaikki kumminkin hyvin. ^_^ <3

      Poista
    4. Niin ja hyvää äitienpäivää myös sinulle <3

      Poista
  9. Huh hu, olipas rankka kokemus teille. Ja minuakin itketti kun luin. Onneksi saitte pitää hänet. Ja miten onnekkaita olette kun teillä on kolme lasta..

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit