Hajanaisia ajatuksia ajasta lasten kanssa

Rakenteet. Yhteiskunnan rakenteet. Kuinka verhoammekaan omat toiveet, haaveet ja heikkoudet sivistyneesti puhuen yhteiskunnan rakenteista.

Niistä, jotka juurruttavat ja pakottavat meidät toimimaan toisin kuin olisi oikeasti hyvä ja tarpeen.

Kuinka puhummekaan lapsista ja vanhemmista. Kuinka verhoilemme omat mielipiteet kauniilla sanoilla vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta, lasten oikeuksista ja mahdollisuuksista. Joku ehkä saattaa mainita taloudenkin. Sen heikon tilan. Ja verhoilla senkin kauniilla sanoilla kuten tulevien sukupolvien hyvinvoinnilla.

Aikuiset, jotka eivät lapsia välttämättä edes halua, koittavat puhua lapsista ja niiden vanhempien asemasta, joilla lapsia on. Tasa-arvokysymys. Lasten etu. Eläkerahat. Köyhyys. Naisten heikompi asema.

En väitä etteikö tasa-arvo ongelmia olisi, etteikö olisi köyhyyttä, pitkäaikaisvaikutuksia tai isien eriarvoisuutta huoltajuuskiistoissa.

Mutta kuinka paljon jää syvällisempiä syitä noiden sanojen ja puheiden taakse?

Miksi niin monet vanhemmat viettävät ja kaipaavat aikaa muualla kuin lastensa kanssa?

Miksei keskustella meistä vanhemmista, yhtä lailla äideistä kuin iseistä, siitä miksi niin moni ei halua viettää aikaa lastensa kanssa enemmän näiden ollessa alle kouluikäisiä - tai jo kouluiässä? Miksi siihen riittää vain illat ja viikonloput - miksi nekin tuntuvat monesti olevan liikaa?

Miksi meillä on niin kova tarve päästä töihin, viettämään omaa aikaa, tyhjentämään pää? Miksi töihin meneminen niin usein verhoillaan "taloudelliseksi pakoksi"?

Miksi asetamme materialistiset tavoitteet (mukaan lukien koti, tavarat, harrastulset, kampaamokäynnit, sisustus) lasten kanssa vietetyn ajan edelle? Miksi niin tekee äidit, miksi niin tekee isät?

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku menee töihin tai opiskelemaan ja vie lapsen kokopäivähoitoon eikä sitäkään vastaan että joku on kotona ja vie isommat kokopäivähoitoon.

Mutta miten puhua näistä? Aihe on herkkä ja arka. Puhuminen vaikeampaa, kun pitäisi avata omaa sisintään. Kentes omaa vanhemmuuttaan ja lapsuuttaan. Enää ei riittäisikään tilastot ja kauniit sanat yleisellä tasolla. Enää ei voisikaan verhoilla omia mielipiteitään kauniiksi puheeksi ja ulkokuoreksi yhteiskunnan rakenteista.

Sillä lopulta yhteiskunnan rakenteet muodostuvat meistä jokaisesta ja juuri niistä tiedostamattomista arvoista ja asenteista sisimmässämme. Siitäkin, että ajatus työn ja uran merkityksestä - sukupuolesta riippumatta - voikin olla pakenemista vanhemmuudesta. Sitä ettemme osaa olla lastemme kanssa vaan ahdistumme. Emmekä halua myöntää sitä, emmekä sitäkään että joku toinen tuntisi toisin.

Päädymme puhumaan varhaiskasvatuksen merkityksestä ja työllisyysprosenteista ja äitien urakehityksestä.

Entä miksi on oikein arvostella heitä, joilla ei lapsia ole - joko tahtomattaan tai vapaasta tahdostaan? Miksi haukumme jota kuta itsekkääksi? Emmekö kaikki ole sitä omalla tavallamme?

Mikä auttaa jaksamaan? Mikä auttaa lapsiperhearjessa? Miksei päätöksillä ja politiikalla pyritä tukemaan perheitä, yksinasuvia, lapsettomia, lapsellisia, opiskelevia, kotona olosta haaveilevia, työhön tahtovia?

Miksei pyritä rakentamaan yhteiskuntaa, jossa lastenhoito ja lasten kanssa olemimen on aina yhtä arvokasta, oli tulotaso, työtilanne tai opiskelutilanne mikä tahansa?

Miksei jo aikojen alussa voisi olla paikka, jossa saisi tulevaisuudestaan ja toiveistaan puhua, olisi joku joka auttaisi?

Sillä vanhemmuus on monesti yksinäistä, se on tiedottomuutta ja avuttomuutta. Ei ole välttämättä mitään äidin- tai isänvaistoa. On vain toiveita, luettua tekstiä, syvään juurtuneita tapoja, joita joko tekee tai toivoo jättävänsä tekemättä. On rakkaus ja on ahdistus. Ahdistus joka yllättää ja jota paetaan puhumalla työstä ja taloudesta. Rakkaus, josta puhutaan lapsen etuna. Toisten mielestä se etu on vanhempien hellässä huomassa, toisten mielestä ammattilaisten käsissä, ammattilaisten joilla ei seinät kaadu päälle ja kivi purista rintaa vaan on tarjota lapselle iloa ja turvallista syliä.

Onko puhumalla, parempaa politiikkaa tekemällä, mahdollista muuttaa sisintä? Poistaa ahdistusta ja korvata se rakkaudella? Ymmärtää, että sekin tarkoittaa jokaiselle eri asioita?