Minne minä kuulun? Inttimuijiin? Hippimammoihin?
Minne
porukkaan kuulun? Kuulunko minnekään? Sanoinko jotain väärin?
Kysymyksiä, jotka pyörivät paljon mielessä. Aikuiselämäni aikana
ympärille on tullut paljon ryhmiä, jonne kuulun jollain tapaa, mutta
vain osittain. En mahdu mihinkään kokonaan. En tunne kuuluvani mihinkään
kokonaan. Ja syy on lopulta aina joko mielipiteissä tai sukupuolessa.
Ne eivät olisi määritteleviä tekijöitä, jos ihmiset noissa ryhmissä
tuntisivat minut. Siis tuntisivat oikeasti. Eivät vain nimeltä ja
joiltain tietyiltä mielipiteiltä, vaan tuntisivat minut sydämessään
ystävinä ja tietäisivät jo puolikkaasta lauseesta mitä aion sanoa ja
mitä tarkoitan.
Omaan blogiin on sinällään helppo tai helpompi kirjoittaa kuin suoraan noihin ryhmiin. En ole
samalla tavalla vastuussa siitä kuinka muut tekstiäni lukevat tai
tulkitsevat. Blogi on aina enemmän tai vähemmän keskustelua itseni
kanssa. Omien ajatuksien jäsentelemistä sanoiksi ja selkeiksi lauseiksi, kappaleiksi.
Ystävyys
vaatii aikaa, ystävyyden rakentamista, alkuun paljon pitkällekin
harkittuja sanoja. Eikä sellaiselle ole ollut aikaa. Ja se on toki oma vikani.
Ja sen myöntäminen tekee kipeää. Myöntää itselleen, että on tehnyt
elämässään valintoja, joiden vuoksi on jäänyt tavallaan yksin. Perhettä
lukuunottamatta. Sellaisen seuraaminen vierestä tekee kipeää, mutta
paljon kipeämpää tekee katsoa sitä itsessään. Luottamus toiseen ihmiseen
puuttuu. Ja vaikka minä luottaisin toisiin ihmisiin, huomaan ja koen
luottamuksen olevan yksipuolista.
Jos
nyt vaikkapa ajatellaan niitä minulle läheisiä erilaisia ryhmiä kuten
poliittiset ryhmät, erilaiset äitiryhmät ja inttiryhmät, niin aina
sieltä puuttuu tunne siitä että kokisin muiden pitävän minua osana samaa
ryhmää, ryhmän ydinporukkaa.
Politiikassa paljon puhutaan luottamuksesta, sen tarpeesta ja
siitä että sitä joko on tai ei ole. Se pitkälti määrittää meidät ja sen
kuinka suhtaudumme siihen mitä toinen sanoo. Kritiikki esimerkiksi oman puolueen ja
sen päättäjien tekemään politiikkaan on edelleen asia, joka saa monet
loukkaantumaan, käpertymään mykkäkouluun ja menettämään "luottamuksensa"
kritiikkiä esittävää kohtaan. Vain samanmielisyys tai hiljaisuus
salliitaan, muussa tapauksessa suljetaan ulkopuolelle ja työnnetään
sivuun. Ollaan kuin ei huomattaisikaan. Jopa iloitaan kun erimieltä
olevat lähtevät puolueesta: oikean puoleisesta ovesta mahtuu uusia
sisään.
Äitiryhmät
ovatkin oma lukunsa. Niihin en ole tuntenut kuuluvani keskosuuden,
sektion, erilaisten elämänarvojen tai oman sukupuolikokemuksen vuoksi
muutenkaan. On toki ryhmiä, joissa on samanhenkistä porukkaa noista
huolimatta. Silti silloinkin huomaan, että kun ei todellista syvää
ystävyyttä ja luottamusta ole, tunnen olevani ulkopuolinen ja muut
tulkitsevat sanojani aivan toisin kuin niitä itse tarkoitan. Mikä taas
tekee sen, etten uskalla osallistua keskusteluun ja tunnen jääväni
enemmän ulkopuolelle.
Armeijassa
oletetulla sukupuolella on merkitystä. Haluaisin väittää ettei ole,
mutta on sillä. Sen mukaan jaetaan tupiin ja tupien mukaan muodostuu
ryhmähenki. Ja niissä ryhmissä "toinen sukupuoli" on väkisin jotain
sellaista josta puhutaan eriarvoistaen. Oli kyse naisten tai miesten
tuvasta. Ollaan toki yhtä ja samaa porukkaa eikä oikeastaan ymmärretä
kuinka iso numero sukupuolesta tehdään. Kun taisteluharjoituksia tai
ryhmätöitä tehdään, saatetaan yksi tupa (esim. se naisten tupa)
sekoittaa ja jakaa muihin ryhmiin. Näin ollen väkisin tulet ulkopuolisena
jo valmiiksi tiiviseen ryhmään ja kokemus ulkopuolisena olosta
voimistuu. Se voimistuu myös silloin kun ryhmän muut jäsenet pitävät
hyvänä lisävahvistuksena, tai yhdestä parhaimmista muijista joka voitiin
ryhmään saada.
Joskus
sitä vain haluaisi olla oikeasti osa porukkaa. Myönnän toki
että viihdyn (ihan hemmetin hyvin) inttiporukassa ja minusta on mukava jutella ja heittää paskaakin läppää ihmisten
kanssa. Sukupuolella ei ole minulle merkitystä, vaikkakin koen olevani
enemmän oma itseni juuri intissä ja jätkäporukassa. Etenkin jos vertaa
äitiryhmiin tai poliittiseen järjestöihin. Mutta se minkä vuoksi koen
helposti jääväni myös inttiporukassa ulkopuolelle johtuu sukupuolesta
myös siksi, että naisoletettuna minut identifioidaan inttimuijiin. Ja
inttimuijille annetaan hemmetin herkästi seksileima. Olen varma ettei
kukaan ole välttynyt kuulemasta niitä juttuja ja kommentteja, joiden
mukaan naiset menevät armeijaan saadakseen seksiä. Ja se näkyy myös
monien miesten asenteissa ja kommenteissa, enemmän ja vähemmän
puoliläpällä. Etenkin, jos viihtyy jätkäporukassa ja viettää aikaa
heidän enemmän heidän seurassaan. Nainen miesten tuvassa/ teltassa/ seurassa ->
seksin tai vähintäänkin huomion perässä. Se turhauttaa. Ei sillä, että
pitäisin kenenkään seksihaluja vääränä, vaan se kuinka sen perusteella
leimataan ja tehdään oletuksia motiiveista ja pidetään joukkoon kuulumattomana. Ja kuinka se kohdistuu vain
naissukupuoleen negatiivisesti. Äkkiä nuo kommentit tekevät melko
ulkopuolisen olon.
Erimielisyydet ja erot kumminkin menee, jos ihminen koetaan ystäväksi ja hänen
kanssaan vietetään aikaa. Kun toisen tuntee, ei tee turhia ja tyhmiä
oletuksia eikä ainakaan anna niiden vaikuttaa työskentelyyn. Muissa
ryhmissä en ole päässyt tuota luottamusta kunnolla rakentamaan, kun en
ole päässyt viettämään oikeasti aikaa. Poliitikassa pääpaino on
kokouksissa ja asioissa, perheelle se oikea aika. Samoin äitiryhmissä
tapaamiset ja juttelu enemmän näennäistä seurustelua lasten kanssa kuin
ilman. Mutta intissä (myös nyt tuolla sodanajanajanjohtajakurssilla) on
päässyt viettämätään toisten kanssa enemmän aikaa ja purkamaan ehkä
niitä omia ja toisten ennakkoasenteita. Juteltu ja vietetty aikaa
yhdessä yötä päivää erilaisine haasteineen ja tehtävineen. Väittäisin,
että siinä oppii jo lyhyessä ajassakin toisesta ihmisenä ja oppii että
toinen on kurssilla ehkä kumminkin samoista syistä kuin itsekin - tykkää
inttijutuista, haluaa kehittyä niissä, saada kokemusta ja ehkä sen
uuden tittelinkin. Että kaikilla on kivempaa, kun jokainen on saman
arvoinen ja osa porukkaa - ja silloin saadaan myös yhdessä parempia
tuloksia aikaan.
Mutta
koko elämäni ei ole kertausharjoituksia - vaikka vakavasti olen kyllä
tämän kevään miettinyt uudelleen uraa puolustusvoimissakin. Uupumuksen
kanssa nyt tämän vuoden kipuillessa olen ymmärtänyt, että tarvitsen oman
paikan ja yhteisön jonne tunnen kuuluvani. Ja että tarvitsen sellaisen
nimenomaan työympäristöksi. Haluan saada tuloksia aikaan ja tehdä se
muiden ihmisten kanssa yhdessä. Ja vapaa-aikani haluaisin viettää
mielellään perheeni kanssa, eikä tarvitsisi enää erillisiä yhteisöjä,
joista hakea ystävyyttä, vaan että ne ystävät olisivat jo arjessa ja
heitä voisi tavata sen lisäksi myös vapaa-ajalla halutessaan.
Tie
toivomaani pisteeseen tuntuu kumminkin vielä pitkältä. Tietyllä tavalla
tällä hetkellä roikotan itseäni nykyisen elämäntilanteen vuoksi noissa
muutamissa ryhmissä, joihin en tunne kuuluvani enkä varmaan koskaan
tunnekaan kuuuluvani, toivoen saavani sieltä tukea ja apua omaan
jaksamiseen ja yksinäisyyteen. Samoin teen muutaman yrittäjyyteen ja
poliitiikkaan liittyvän projektin kanssa. Roikotan niitä mukanani,
vaikka järkevämpää olisi löytää, työ josta saan kunnon palkan, joka vie
minua eteen päin ja joka tuntuu enemmän omalta työltäni ihmisineen.
Silloin voisin osan palkasta laittaa myös yritystoiminnan kehittämiseen
ja ulkoistamiseen, ulkoistamiseen sellaisille tekijöille jotka siitä
nauttivat ja sen osaavat. Tiimiyrittäjyyden kautta tuntuu, että on
saanut todellisia ystäviä. Harmi vain kun kaikki asuvat niin kaukana.
(Vaan vielä joku päivä meidän tiimi on kasvanut tänne Ouluunkin
samanlaiseksi ystäväporukaksi.)
Mutta
tekstin alussa esiintyvän kysymykset "Minne porukkaan kuulun? Kuulunko
minnekään?" haluaisin muuttaa muotoon: "Minne minä haluan kuulua?
Tarvitseeko minun kuulua minnekään?". Ja niihin alan pikku hiljaa osata
vastata. Ei tarvitse kuulua mihinkään, mutta olisi ihanaa olla osa
ryhmää ja työyhteisöä, jossa toisiin luotetaan, toisia tuetaan ja ymmärretään, toisten
kanssa halutaan viettää aikaa, jakaa elämää ja tavoitella yhdessä samoja
päämääriä ja unelmia. Että voisin olla vaikka sitten
inttimuija-hippimamma, ilman minkäänlaista tarvetta kuulua
kumpaankaan ryhmään.
Kaikki kuvat ovat meidän toukokuiselta Tampereen koulutusreissulta. |
Oli kyllä niin tuttuja ajatuksia ja tunteita sun kirjoituksessa! Mulla ehkä eniten joukkoon kuulumattomuuden tunteita aiheuttaa se, ettei mulla oo perhettä ja sukua, johon kuulua, koska olosuhteiden pakosta heidän kanssaan ei voi olla tekemisissä oman hyvinvoinnin takia ja sen takia on jollain lailla irrallinen ja juureton olo. Mieheni kanssa tunnen kyllä vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta ei se ole sama asia ku perhe ja suku kuitenkaan ja hänen sukuunsa en tunne kuuluvani. Se taas johtuu vähäisestä tekemisissä olon määrästä. Kuulun myös pariin vertaistukiryhmään ja niissä toki tuntee yhteenkuuluvuutta aiheen takia, mutta silti välilä on ulkopuolinen olo, kun ei vaan osaa jotenkin hitsautua siihen joukkoon sillain saumattomasti. Toisaalta mietin, että oon oppinu ihmisten suhteen niin varovaiseksi. Sekin voi estää joukkoon kuulumista. Plus tuo, mitä sullakin, ettei oo paljon ihmisten kanssa tekemisissä kiireiden tai muun syyn takia. Tai ehkä just se, ettei nää usein, vaikka viestejä usein laitettaiski. Ystävyys rakentuu niin hitaasti ja musta on elämän myötä tullu siinä ehkä liianki varovainen. Vaikka on ihmisiä, joiden kanssa haluaa ystävystyä, kuten sinä, ni sitä on sitten niin mahottoman arka ehottaaan edes kahvilla käyntiä, jos toisella on elämässä paljon asioita työn alla ja tekemistä jne jne jne. Varmaan tajusit? Paljo mulla näköjään asiaa tästä. Omien kokemusten takia ymmärrän asiasta ainakin jotain. I feel you and I see you!
VastaaPoistaKiitos, LauraKatarooma, kommentistasi. <3 Tuo suvun ja perheen puuttuminen/ulkopuolisuus tekee varmasti palojn siihen ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteeseen.
PoistaMulla kans vaikka on vertaisryhmiä ja niissä on silloin kokenut saavansa tukea ja apua omaan hätään, niin ei sieltäkään ole kumminkaan tullut sellaista laajempaa ystävyyttä tai yhteenhitsautunutta porukkaa. Uskon, että sullakin tuo vertaisryhmä varmasti on tärkeä monin tavoin, mutta ei se tosiaan vielä tarkoita että se olisi samalla tavalla tiivis ryhmä, jossa voisi kumminkaan kaikin puolin olla oma itsensä.
Ja tajusin, mäkin haluaisin kahvitella, mutta sitten ei vain jaksa, ja pitäisi olla puolison ja perheenkin kanssa ja sitten tulee syyllinen olo kaikin puolin. Mutta koitetaanpa vaikka elokuussa kun alan pyöriin keskustassa (näillä näkymin) töissä, niin päästä vaikka aamukahville ennen töiden alkua tai lounastauolle? ^_^
Koitetaan joo! <3 Olis tosi mukavaa päästä sun kans jutteleen näistä ja uudemman postauksen asioista ja kaikesta mahollisesta!
Poista<3
PoistaKyllä tää resonoi tosi paljon – joskin nyt vielä entistä enemmän kun ollaan kaukana ja lähtöolettamana ulkopuolisia, mutta myös Suomessa usein oman elämäntilanteen takia ne tietyt porukat, jotka muodostuivat, jäivät aina ratkaisevan askeleen verran etäiseksi. Se on tosi sääli, välillä, kun on tällaisia pyhiä niin kuin juhannus ja ihmiset kokoontuvat yhteen ja monilla on jo omat traditiot. Yritän toisaalta nauttia sitten siitä vapaudesta ja siitä(kin) lohduttavasta tiedosta, että tapaan joka päivä mahtavia tyyppejä, ja aina on tilaisuuksia uusiin ystävyksiin.
VastaaPoistaMoi ja kiitos kommentista, Periaatteen nainen! ^_^ Ulkomailla tuo ulkopuolisuus onkin varmasti omaa luokkaansa. Silloin kun olin vaihdossa kesän, niin jo pelkästään se että tuli tarve kommunioida suomeksi, nosti ulkopuolisuuden tunteen, vaikka muuten oli kivaa ja englanti sujui. Teillä toki perhe mukana. Onko sinne päin muodostunut millaisia ystävyyssuhteita? Ja miten muuten koet tuon vieraan maan vaikuttavan ulkopuolisuuteen? Tässä pohtinut myös kaikenlaista ja miettinyt välillä sitä ulkomailla asumista/töissä oloakin. Niin ja toivottavasti teillä oli kaikesta huolimatta mukava juhannus. ^_^ Meillä se meni kotona oman perheen kesken, ilman sen suurempia traditioita.
PoistaUlkomailla ulkopuolisuutta on hieman helpompi sietää; kun tietää, että on tullut tänne vasta, ei voi edes odottaa että sukeltaisi saman tien porukoihin. Suomessa oli todella vaikeaa huomata, että elämäntilanne erotti tai esim. yhteydenpito vain hiipui (tai pahinta, jäi yksipuoliseksi ja lopulta itsekin luovutti). Sen lisäksi täällä ulkopuolisuus yhdistää: meillä on jo yksi hyvä ystäväperhe sekä joitain kavereita, kaikki expat-taustaisia, ja alkuun se yhdistävä tekijä on juuri se, että olemme kaikki ulkopuolisia. Lapset ovat onneksi sukeltaneet sosiaalisiin kuvioihin aika kivuttomasti, vaikka kulttuurieroja toki riittää.
PoistaIhminen on laumaeläin, joten varmaan jokaisella on tarve kuulua johonkin ja etsitään sitä omaa paikkaa.. Ja jos sitä ei löydy tai saa kaipaamaansa ymmärrystä niin helposti tulee ulkopuolinen on. Jokainen ihminen kuitenkin vaikuttaa täällä toinen toisiinsa joko tiedostaen tai tiedostamatta ja se on kiehtovaa. Tavallaan sitä ihan niinkin kuuluu "johonkin" ja jokainen jättää tänne jälkensä. -tania
VastaaPoistaKiitos, Tania, ihanasta kommentista ja ajatuksesta, että kuuluu jonnekin jo sillä että jättää oman jälkensä ja vaikuttaa toisiiin. ^_^ Olen aiemmin ajatellut pitkälti että olen kumminkin yksineläjä ja yksintekijä ja kaipaan yksinoloa. Vasta nyttemmin olen tajunnut, että elän kyllä mitä suurimissa määrin siitä, että saan olla vuorovaikutuksissa - ja nimenomaan osa "laumaa".
Poista