torstai 19. joulukuuta 2013

Pinkki - tulisiko sitä välttää?

Juoksin pääni pöydänkulmaan sopivasti juuri ennen 1-vuotiskuvauksia.

Leluteekin Emilia kirjoitti omassa blogissaan lukijan toivomasta aiheesta: Pinkki! Mikä siinä kauhistuttaa? Aiheesta ja sen vierestä on luonnoksissa useampikin blogiteksti kesken, mutta tässä vastaukseni Leluteekin blogitekstin alle.

Jos nyt lähdetään liikkeellee ihan alusta. Minä vihasin vaaleanpunaista ja punaista jo lapsena. Ihan pikkutyttönä. Vihasin röyhelöitä, vihasin mekkoja. Vaan mitäpä muuta juhliin lähtiessä pitikään pukea kuin juuri niitä - hyvältä piti näyttää eikä muuta osattu ajatellakaan. Itkin, huusin, potkin, tappelin. Alkuun sitä pidettiin 2-3-vuotiaan uhmaikäisen käytöksenä ja oletettiin sen menevän ohi.  Että lapsi tottuu. En tottunut ja pikku hiljaa minulle valittiin juhliinkin muita värejä, sitten vähemmän röyhelöitä ja koulu-iässä sain laittaa juhliin jo housuja.

Pidin myös kiipeilemisestä, traktoreista, pikku legoista, turtleksista, prätkähiiristä, jne. Sain kumminkin lahjaksi etupäässä nukkeja, barbeja, "tyttöjen" juttuja. Koen, että minua ohjattiin huomattavasti veljiäni enemmän nuorempien sisaruksien perään katsojaksi, tiskaajaksi, kahvinkeittäjäksi, siivojaksi ja perunankuorijaksi kuin nuorempia veljiäni. Usein myös tuntui, että he saivat mennä viilettää isän apuna silloin kun olisi ollut muutakin hommaa. Toisin sanoen, he saivat istua traktorin kyydissä monesti tekemättä mitään. Ja puolestaan kasvaessa etenkin vanhin pikkuveljistäni sai paljon helpommin ja useammin tehdä peltotöitä kuin minä. Itkun ja tappelemisen kautta vasta sain tehdä puolet peltotöistä. 

Olen tapellut sukupuolinormeja vastaan koko pienen ikäni: mopot, moottoripyörät, tekninen työ, armeija, jne. Olen kyllä aina rastittanut itseni lomakkeissa tytöksi/ naiseksi, mutta tuntuu vieraalta puhua itsestään sellaisena. Ei siksi, että tuntisin olevani väärässä kehossa, vaan siksi että sukupuoliroolit ovat todella ahtaat eikä minulla ollut mitään tarvetta identifioida itseäni mihinkään niistä. Olin lapsi, nyt aikuinen. Äidiksi kasvamienn onkin sitten kokonaan oma tarinansa. Koen kyllä olevani äiti, mutten puhu itsestäi oikeastaan koskaan naisena. Virallisissa yhteyksissö kyllä. Koen silti olevani vain aikuinen muiden joukossa - en sukupuoleni edustaja. (Tähän liittyen suhtaudun kohtalaisen nihkeästi myös sukupuolikiintiöihin, joihin politiikan puolella väkisinkin törmää.)

Äidiksi tuleminen toki herättää monenlaisia muistoja ja ajatuksia: pohdintaa siitä millaisen kasvatuksen ja elämän haluan lapsilleni antaa. Näin myös minun kohdallani. Alusta asti oli selvää, että sukupuolinormeja en halua ylläpitää tai änkeä lapsiani mihinkään ahtaisiin muotteihin. Tähän liittyy esim. värit lasten vaatteissa. Tarjolla tulee olla vaihtoehtoja. Vaikka valitettavasti vaaleanpunaisia vaatteita eri sävyineen tulee kyllä lahjaksi ja lainaan, joka puolelta tytön tullessa. Ja sinisiä sekä aneemisen tylsiä tummia, värittömä, pojan tullessa. 

Sittemmin olen löytänyt paljon samalla tavalla ajattelevia vanhempia. Lopulta pari vuotta sitten törmäsin keskutelujen ja erilaisten tutkimusten myötä myös termiin sukupuolisensitiivinen (varhais)kasvatus. Sen myötä olen perehtynyt aiheeseen ja tutkimuksiin sekä sukupuolinormien ja esim. värien sekä lelujen historiaankin lisää. Uskomattoman mielenkiintoista ja valaisevaa luettavaa siitä kuinka värit tai "tieto" sukupuolesta vaikuttavat käyttäytymiseemme ja suhtautumiseemme eri lasten kohdalla. Ja kuinka taas nämä käytökset (esim. puhetapa, tai se mistä asioista puhutaan, erilainen huomioiminen jne) vaikuttavat puolestaan lisää lapsen kehitykseen. Mitä osa-alueita minkäkinlainen puhe ja huomioiminen tukee, mitä heikentää?

Historiasta taas on mielenkiintoista huomata, mitkä värit ja lelut kulloinkin on mielletty tyttöjen tai poikien asioiksi. Vaaleanpunaisen värin vallankumous esimerkiksi tuli vasta 90-luvulla leluihin ja vaatteisiin (tyttöjen juttuna). 80-luvulla sen sijaan lähes kaikilla lapsilla oli värikkäät retrovaatteet: vauvasta isompaan, tytöistä poikiin. Vaatteet olivat myös malliltaan samanlaisia. Toisaalta kun mennään ajassa riittävästi taakse päin, kaikilla lapsilla oli vähintään potalle oppimiseen asti mekot. Monesti röyhelöitä ja sukkahousuja vielä senkin jälkeen. Vielä taaksepäin niin vaaleanpunainen oli miesten väri.

Vanhin lapseni on neljävuotias. Kyllä hänellä on pinkkejä ja vaaleanpunaisia lahjaksi ja lainaan saatuja vaatteita, kuten toisella lapsellammekin. Minusta on kumminkin oikeasti todella sääli, että lapseni kaappi on täynnä pinkin eri sävyjä. Harva uskaltaa ostaa hänelle spiderman, salama-auto, dinosaurus tai angry birds-vaatteita. Harva uskaltaa ostaa myöskään noita leluja. Se on harmi, vaikka hän pitääkin vaaleanpunaisia vaatteitaan, niin olisi mukava kun olisi myös niitä lempparijuttuja (spiderman, salama-auto, punaiset ja mustat ängrybirdsit, ei ne stellat). Kyllä, pyrimme toki itse sitten paikkaamaan tilannetta, mutta harmittaa se silti.

Vaikka vaatteet ovat vain vaatteita ja vrit värejä, niin ne vaikuttavat paljon siihen kuinka lasta kohdellaan. Kun on pinkkiä, röyhelöä tai mekkoa päällä, kehutaan söpöksi, puhutaan hempeitä ja kehutaan vaatteita. Kun on päällä autopaita tai dinosaurussukkahousut, kehutaan reippaaksi ja rohkeaksi, uskalletaan kannustaa/kysyä kerhossa/ kaverilla vaikkapa autoleikkeihin. Ennen kaikkea kehutaan lapsen toimintaa eikä ulkonäköä. Kehutaan tekemistä, ei vaatteita. Ja tätä toivon kasvatukselta - siis lapsen itsensä ja hänen tekemistensä kehumista. Kehoitetaan leikkimään erilaisilla leluilla, kokeilemaan uutta, kiipeilemään, potkimaan palloa, hellimään nukkea, leipomaan, korjaamaan leikki-autoja, vaihtamaan vanhempien kanssa auton renkaita, siivoamaan koko perheen kanssa, jne.

Yksinkertaisesti: Annetaan lapsille tilaa olla ja hengittää. Kiinnostutaan kasvatuksesta, käydään siitä syvällistä keskustelua, opitaan uutta. Koitetaan kehittyä vanhempina ja ihmisinä itsekin - myös virheiden kautta!


2 kommenttia:

  1. Mahtava teksti! Paljon asiaa johon pystyin samaistumaan, esim. lapsuuteni kiinnostuksen kohteet osui lähes täsmälleen samoin kun mitä olit kirjoittanut! Ajatusmaailmakin sattuu aika lähelle meikäläistä! :) Jään ehdottomasti lukemaan sun blogia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja tosiaan sinunkin tekstit ja ammatti vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Ja esim. intissä ei minulla ollut mitään ongelmaa jätkäporukassa - sulauduin siihen jopa paremmin kuin toisten inttinaisten seuraan. Ja se puhe - välillä lensi ronskimpikin huumori - myös skappareiden kanssa :D

      Poista