sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Onks sul muka joku burnout?

Vaikka hyväksyn ja ymmärrän uupumuksen sairautena, hyväksyn ja ymmärrän sen kuitenkin vain muiden kohdalla, mutten itseni. Häpeän sitä. Se tuntuu enemmän tekosyyltä kuin oikealta sairaudelta. Se tuntuu vievän pohjan kaikelta - ja siitä kertominen vievän mahdollisuudet edetä tulevaisuudessa.

Itse uupuneena töitä etsiessä kysyin myös eräässä yrittäjä-ryhmässä kesällä palkkaisivatko he uupuneen tai uupumuksesta kärsineen. Vastaukset olivat toinen toistaan tylympiä. Niin paljon ymmärtämättömyyttä koko sairautta kohtaan. Osa toki haukkui minut myös työnantajana, kun kyselen moisia "rekrytoitavan puolesta": “Mistä olet kaivannut työntekijän uupumisesta tiedot? Et saa käyttää niitä, jos löysit ne somesta.”

Osa taas sanoi, että somessa uupumuksesta kertominen osoittaa vain rekrytoitavan oman tyhmyyden, kun ei ymmärrä pilaavansa sillä loputkin työmahdollisuudet. Joukossa oli toki myös uupumuksen ymmärtäviä ja uupumuksen itse kohdanneita. Osa ymmärsi uupumuksen olevan monen asian summa, jossa myös työpaikan ilmapiirillä, alan vaihdolla ja monilla muilla syillä voi olla merkittävä rooli sairastumiseen ja toipumiseen. Senkin ettei uupumuksen tarvitse leimata koko loppuelämää tai olla merkki voimavarojen puutteesta vaan niiden rajallisuuden ymmärtämisestä.


Olen onnellinen siitä, että viimeisen vuoden aikana olen myös saanut ympärilleni ihmisiä, jotka välittävät siitä mitä minulle kuuluu. Minulta on kysytty esimerkiksi parin viimeisen kuukauden aikana aidosti: “Elina, mitä sinulle kuuluu?” Se on tuntunut hyvältä, joskin olen mennyt myös hämilleni. Mitä kysyjät tarkoittavat, mitä minusta on puhuttu? Miksi he kysyvät sitä? Olen myös hämmentynyt, niin että olen joutunut miettimään mitä vastaan. Sanonko hyvää, tässähän tämä, avai että paremminkin voisi mennä?

Välillä tuntuu, että olen toitottanut uupumuksesta ja sen seurauksena tulleesta henkilökohtaisesta konkurssista niin paljon, että se menettää merkityksensä ja saa ihmiset kohauttelemaan olkapäitään. Sitäkin, kun tapahtuu. Ei kaikki usko uupumuksen olevan sairaus. Eikä sitäkään, että jos olen energinen jossain, voisin oikeasti sairastaa uupumusta ja olla ahdistunut: “Onks sul sit muka joku semmonen burnout?”

Tällä hetkellä jo harmittaa, etten ole osannut olla avoimempi. Olisin voinut saada enemmän apua ja tukea, ymmärrystä. Tukenani on toki ollut puoliso, mutta olisin toki voinut kertoa vanhemmillenikin paljon aiemmin. Puolison ja lasten lisäksi olen pystynyt pitämään pääni pinnalla myös ymmärtävän ja tukevan VTT:n “graduohjaajan”, muutaman ystäväksi tulleen yrittäjäkollegan sekä sodanajanjohtajakurssin ansiosta.

Jälkeen päin sain kuulla useammaltakin, että kurssilla olivat puhuneet ja miettineet miten voin. Olin kuulemma niin energinen kurssilla, mutta tentit menivät vain rimaa hipoen läpi. Että miksen jo silloin kertonut sairastuneeni uupumukseen ja joutuneeni sen vuoksi “konkurssiin”. Olisivat auttaneet. Osa on nyt jälkeen päin tarjonnut jopa taloudellista apua, toinen lainopillista (joista tosin kieltäydyin).



Niin. Miksi en kertonut?

Koska uupuminen - ja yrittäjänä epäonnistuminen ja talouden romahtaminen - ovat edelleen asioita, jotka leimaavat. Niistä avoimesti puhuminen voi tarkoittaa urakehityksen tyssäämistä, työmahdollisuuksien häviämistä, yrityksen rahoittajien kaikkoamista, selän takana puhumista, sivuun työntämistä, porukasta tipahtamista. Tuntui ettei sellaisesta puhuminen myöskään oikein toimi yks yhteen sovi johtajakurssille. Mutta juuri sinnehän ne kuuluisivat.

Uupumuksen klassiset merkit ovat turhautuminen ja työnilon katoaminen. Ihminen pinnistelee kovasti, mutta valmista ei tule. Lopulta mielen valtaa sairaalloinen uupumus. Moni havahtuu väsymykseensä univaikeuksien ja jatkuvan ärtymyksen vuoksi.

Työt kasaantuivat, mutta oli pakko jatkaa, siitä piti huolen laskupinot. Merkkejä oli ollut ilmassa pidempään. Muut olivat varoitelleet, mutta olin sanonut ja ajatellut pian helpottavan: kyllä minä jaksan, vielä vähän.

Pidin vähän jopa höpöhöpönä kaikenmaailman opi sanomaan Ei -kirjoja. Osasin kyllä sanoa ei enkä tehnyt asioita velvollisuuden tunnosta, vaan siksi että olin kiinnostunut niin paljosta ja halusin tehdä erilaisia asioita. Olin saanut kolme elävää lasta ja perheen, jota olin toivonut. Olin mukana politiikassa ja saanut monia mielenkiintoisia luottamustehtäviä, meillä oli hyvinvointiyritys, jossa tiimi kasvoi ja oli mahdollisuus edetä, vaikka kuinka pitkälle. Meillä oli toiminimi ja osakeyhtiö, jonka nimissä kehitettiin digitaalista ohjelmistoa ja tuotantoketjua tekstiilihävikin vähentämiseksi ja muiden yrittäjien tueksi, sen ohessa kangasverkkokauppa toiminnan rahoittamiseksi, oltiin päästy mukaan Isompaan tekstiilialan digitalisaatiota koskevaan projektiin ja pääsin vieläpä tekemään VTT:lle gradua tuon aiheen parissa, minulla oli alkanut sodanajanjohtajakurssi aliupseerista reservinupseeriksi, joka kestäisi 10 kuukautta ja pääsisin etenemään myös noissa tehtävissä.

Ei siis "todellakaan" kyse siitä etten osaisin sanoa ei, vaan nyt oli vain paljon mielenkiintoista ja innostavaa tapahtumassa yhtä aikaa. Vuorokaudesta loppuivat tunnit joka päivä. Työt alkoivat kasaantua eikä olemassa olevistakaan tuntunut tulevan valmista. Sitten sairastuin kuumeeseen ja flunssaan ja kaikki työt kaatuivat päälle - laskut myös. Pian huomasin päivien menevän ohi jatkuvassa väsymyksessä ja ahdistuksessa, saamatta mitään aikaiseksi. Töiden ääreen meneminen alkoi aiheuttaa fyysisia oireita. Sähköpostit saivat aikaan päänsäryn, ahdistuksen, itkun, sydämen tykytyksiä ja pahoinvoinnin.


Siitä tilanteesta lähdin hakemaan apua. Ilmoitin vtt:lle ja yliopistolle gradun jäävän tauolle. Yritin hoitaa muita asioita kuntoon. Sitten ilmoitin suoramyynnin ja pian myös verkkokaupan pitävän taukoa. Politiikkaa ja vähemmän tärkeitä kokouksia jäi väliin. Sähköpostit ja viestit jäivät lukematta ja vastaamatta, laskut olivat jääneet pidemmältä ajalta avaamatta, kadonneet, hukkuneet sähköposteihin.

En saanut apua, koska minulla oli y-tunnus ja voimassa oleva opiskelupaikka - muttei kumminkaan riittävästi opintopisteitä tai työtuloja. Velkoja taas ei huomioitu missään. En ollut kelvollinen sairaslomalle, en ansiosidonnaiselle enkä edes työttömyyspäivärahalle.

Selvisin päivistä ja viikoista, kuukausista puolison, lasten, liikunnan ja erityisesti juuri kertausharjoitusten voimin. Oli ihmisiä vierellä, oli tekemistä, ruokaa, liikuntaa, ulkoilua, päivärytmi, ja pystyin hengittämään olematta vastuussa lapsistakaan. Olin ulospäin energinen, mutten tosiaan jaksanut lukea eikä päässä pysynyt sekään mitä luin. Tuon kurssin tentit menivät rimaa hipoen läpi. Se hävetti entisestään, kun oli toivonut ja odottanut kurssilta niin paljon enemmän.

Haluan kertoa tämän tarinani ja haluan rohkaista myös muita kertomaan oman tarinansa. Uupumus, sen enempää kuin konkurssikaan, ei saa olla tabu eikä se saa merkitä ulkopuolelle tipahtamista, se ei myöskään saa merkitä sitä ettei uupumukseen sairastunutta ja siitä avoimesti kertonutta voitaisi palkata tai etteikö hän voisi menestyä työelämässä tai taloudellisesti.

Nyt kasaan eläämäni. Aloitin elokuun alussa uudessa työssä asiakashankkijana. Olen saanut ympärilleni hyvän työyhteisön, työkavereita, tsemppaajia ja alan pärjätä työssäni, vieläpä hyvin. Aion maksaa pikku hiljaa velat pois ja jatkaa eteen päin. Opiskellakin, sitten kun siihen on varaa. Unelmat ja haaveet on ja pysyy ja aion tehdä niiden eteen töitä. Nyt vain ymmärrän että voimavarat ja rajallisuus eivät koske vain muita vaan myös minua. Tarinat ovat tarkoitettu ymmärtämään elämää, eivät estämän elämistä ja etenemistä.