torstai 16. tammikuuta 2014

Kuule lapseni vai kuulen lapseni?



Kun lapsi huutaa ja itkee sylissäsi lääkäri- / neuvolakäynnillä ja hänelle on juuri annettu rokote tai tehty jokin muu toimenpide, mitä teet? Laitat lapsesi lattialle ja alat etsiä vaatteita lähtöä varten? Pidät sylissäsi, muttet sano mitään? Pidät sylissäsi, lohduttelet ja rauhoittelet toistamalla: "Älä itke, ei se sattunut."? Vai pidät sylissäsi, lohduttelet ja rauhoittelet kysymällä: "Sattuuko? Mihin? Uskon, että on pahamieli. Saat itkeä, äiti/ isä on tässä. Kyllä se helpottaa." 

Niin. Minä annan istua sylissä ja lohduttelen. Etenkin pienen lapsen kanssa sanoitan hänen tuntemuksiaan: "Sinulla on pahamieli ja sinua itkettää, kun sinua rokotettiin ja se sattui. Saat itkeä. Äiti on tässä. Kyllä se helpottaa vielä." Isommalta lapselta kysyn "sattuuko? Mihin? Miksi sinulla on pahamieli?" Tunnen lapseni ja olen vuosien varrella oppinut tuntemaan aina pikku hiljaa lisää. Väitän, että esimerkiksi 4-vuotias osaa kertoa tunteistaan jo aika hyvin, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Ja minusta on aivan valtavan tärkeää antaa se mahdollisuus lapselle pukea tunteet ja ajatukset sanoiksi. Keskustella.

Sairaala- ja lääkärikäynnit ovat meille vähän liiankin tuttu juttu. Ja siellähän sitä ollaan viime päivinä taas pyöritty lasten kanssa. Jälleen olen pitänyt sylissäni itkevää ja huutavaa lasta, jota olen koittanut lohduttaa kyselemällä. Vaan mitä teki terveydenhoitaja? Alkoi puhua päälleni ettei lapseni vain kuulisi kysymyksiäni. Alkoi väitellä kanssani ja huutaa lähes kilpaa: "Ei lapselle saa puhua sattumisesta tai se alkaa pelätä sairaalatilanteita. Ei saa sanoa, että sattuu!" Jne. 

Meinasin repiä pelihousut ihan totaalisesti. Olin juuri avannut suutani vain karjaistakseni, että pidä se suu nyt kiinni, kun juttelen oman itkevän lapseni kanssa, kun terveydenhoitajalla tulikin kiire toiseen huoneeseen. Nämä eivät ole siis meidän vakioneuvolakäyntejä eikä kyse ole meidän omasta terveydenhoitajasta. Onneksi. Sain lopulta jutella rauhassa lapseni kanssa. Ja kyllähän neljävuotias kertoi juuri sen miltä tuntui ja mitä tunsi. Ei ne tuntemukset tai tunteet kieltämällä, hyssyttelemällä ja piilotelemalla muutu.

Käsitys ja suhtautuminen lapsiin on vuosikymmenien aikana muuttunut valtavasti - myös lasten tunteiden huomioimisessa. Jos aiemmat sukupolvet hyssyttelivät lapset hiljaisiksi, monet meistä nuoremmista tekevät juuri päin vastoin: koitamme saada hiljaisetkin lapset näyttämään tunteensa itkusta kiukkuun, hellyydestä rakkauteen. Jos aiemmat sukupolvet olivat sitä mieltä, että lapset itkee turhaankin, nyt halutaan pikemminkin kuulla mitä sen itkun takana on. Halutaan kuulla mikä on se viesti, jonka lapsi yrittää itkullaan kertoa. Emme halua enää lisää tuppisuita ja tunteitaan patovia ihmisiä. Ei tunteiden patoaminen tervettäkään ole - psykologienkaan mielestä.

Kun lapsi kaatuu, lyö päänsä ja hakee katsellaan vanhempia, moni on varmasti kuullut myös lauseet: "Et saa ottaa syliin etkä olla huomaavinaankaan." "Et saa kysyä sattuiko." "Se saattaa oppia itkemään ja alkaa haluta syliin." Toisista nuo on varmastikin ihan käyviä neuvoja. Minä koen asiat taas hieman toisin. En kiellä, etteikö lapsi varmasti oppisi olemaan jossain määrin hiljaa, jos hänelle ei anneta mitään huomiota satuttaessaan itsensä. Minä vain pidän positiivisena lapsen kehityksen kannalta hiuakn toisenlaisia asioita. Minusta itse asiassa on vallan hienoa, jos lapsi uskaltaa itkeä, kun on pahamieli. Ja minusta on myös vallan hienoa, jos lapsi pääsee syliin halutessaan ja saa lohdutusta, kun on pahamieli. 

En tarkoita, että pitäisi kiljuen kirmata lapsen luo ennen kuin on kuulunut pihaustakaan. Tarkoitan, että katsekontakti lapseen pitää olla koko ajan ja pieni (kutsuva) hymy, joka antaa lapselle luvan itkeä ja haluta syliin, jos siltä tuntuu. Tai luvan hymyillä takaisin, nousta seisomaa ja yrittää uudelleen. Ja kun taas kaadutaan, niin että itku tulee ja käsi ojentuu vanhempiin päin syliä kaivaten, otetaan lapsi syliin, halitaan, pussataan, jutellaan: "Itke vain, sinuun sattui ja on paha mieli, äiti on tässä, voidaan yrittää taas myöhemmin uudestaan."

"Kysy, miltä tuntuu. Rauhoitu levolliseen yhdessäoloon. Vanhempi auttaa lasta tunnistamaan tunteensa ja tulemaan toimeen niiden kanssa. Osoita, että ymmärrät ja välität, ja että olet kiinnostunut lapsen sielunmaisemasta. Kuuntele, keskustele, lohduta. Jakakaa keskenänne tunteet. Yritä kestää vaikeitakin tunteita, sinun ja lapsesi."

6 kommenttia:

  1. Häh. Ettäkö kipua ei tunnu jos joku hokee vieressä, että ei sattunut? Jessus. Toimiikohan hoitajalla itsellään?

    Kaiken huippu on vielä se, että 4-vuotiaan läsnäollessa puhuu lapsesta kuin tämä ei olisi paikalla ollenkaan. Mikä hirveä tapa mitätöidä toisen tunteet - siis siltä hoitajalta.

    Kuvaamissasi tilanteissa itse lohduttelen lasta ja kerron, ettei mitään hätää ja että äiti on tässä. Turha kai sille on sanoa, että ei sattunut, jos selvästi näkee, että sattui. Jos muksu vaikka kaatuu, odotan kyllä ensin sen reaktiota (ellen itse säikähdä kauheasti), sillä meidän neidissä on kyllä sellainen dramaattinen puolensakin, jota en katso tarpeelliseksi ruokkia. Vaan jos sattui, sitten sattui, ja silloin pitää olla läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... tai että lapsi ei teidä tulleensa sattuneeksi tai ei muistaisi sitä, jos siitä ei puhuta ääneen. Tämä kai se pointti oli. Olen kyllä kovastikin erimieltä. Lapsi tuntee kivun, puhui siitä ai ei. Siksi onkin ensi arvoisen tärkeää että lapsella on keinot myös ilmaista ajatuksensa ja tuntemuksensa.

      On toki paljon lapsia jotka sulkeutuu kuoreensa esim. vastaavissa tilaneissa. Se ei silti tee lapsen/ ihmisen mielelle hyvää eikä tällaista toimintaa pitäisi kenenkään ehdoin tahdoin edistää.

      Ja tosiaan, että vielä toisen läsnäollessa mitätöi ja vanhemman kanssa kilpaa alkaa puhua.. Ymmärrän kkyllä että hysteerinen vanhempi on itsekin haitaksi lapselleen ko. tilanteessa. Väitän tosin että ainoa hysteerinen aikuinen tuossa tilanteessa oli terkkari itse. Sen verran hysteerisesti koitti estää minua kysymystä miksi lapseni itkee / sattuiko lapseeni.

      Totta tuokin, että jos itse säikähdän kamalasti (tai pinna palaa) se rakentava keskustelu ja järkevä toiminta on toissijainen ja silloin sähellän jotain mitä ei pitäisi ja jotain mitä en itsekään pidä oikeana toimintana. Mutta niin, tämä onkin sitten tosiaan se vanhemmuuden kompastuskiveni. :)

      Poista
  2. Ihan käsittämätöntä touhua tollanen! Jos meillä J (vajaa 4v) herää yöllä itkeen niin kysyn kyllä sattuuko johonkin. Jos on nuhassa ja kuumeessa, kysyn onko korva kipee ja väitän kyllä että on osanu kertoo että ei ole sillonkun ei korvatulehdusta oo ollu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, siis kyll minäkin kysyn yölläkin, että sattuuko, näitkö pahaa unta, jne. Samoin kipeenä, samoin jos muuten itkettää jne. Ja lapsi osaa kyllä vastata ei. En siis johdattele vastaamaan että sattui, vaan 4-vuotias osaa aika hyvin itse kertoa asian todellisen laidan. Osasi muuten kertoa viikko sitten perjantaina, että sattui, samoin maanantaina. Tiistaina (elo ko. tapauksessa) olikin vain pahamieli, ei sattunut. Mutta perjantaina taas labran verikoe sattui.

      Poista
  3. Mä sanon etukäteen noissa tilanteissa (esim. rokotukset, verikokeet) lapselle, että kohta sattuu vähän, mutta ei kestä kauaa. Ajattelen, että parempihan se on, ettei se kipu tule ihan puskista - sanotaanhan aikuisellekin tuossa tilanteessa, että kohta pistää. Enkä todellakaan lässytä, että ei se sattunut vaan lässytän, että "joo, äiti tietää - nyt harmittaa ja ottaa kipeää, mutta kyllä se kohta helpottaa". Mun mielestä tuollainen tulee ihan luonnostaan, en mä ole koskaan edes ajatellut asiaa sen kummemmin - tai ehkä korkeintaan siltä kantilta, että jos nyt itse olisin tuo mukelo tuossa, niin mitä haluaisin itselleni sanottavan. Lapsia ei pidä vähätellä (ei kehitysvammaisiakaan, niin kuin meidän on, vaikka sitä ei esim. kaikki hoitavat tahot tule ajatelleeksi.)

    Toivottavasti tuo terveydenhoitaja, johon törmäsitte on poikkeustapaus, koska niin paljon kuin me ollaan oltu sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ja päivystyksissä ja ja ja - niin 99% hoitajista ja lääkäreistä, varsinkin lasten kanssa paljon tekemisissä olevista, on tosi hienosti osanneet ottaa tuonkin puolen huomioon. Ei tietysti kaikki, mutta juuri nyt tältä istumalta ei tule mieleen sitä yhden prosentin poikkeustakaan. (Varmasti niitä on meillekin sattunut.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti on tosiaan poikkeus. Vaikka tosin, meitä ihmisiä on moneen junaan, ja osa jää vielä asemallekin. Myös terveydenhuollon puolella. Juuri eräst tuttu äiti kertoi tyttärensä 4-vuotisneuvolasta. Aivan käsittämätöntä toimintaa terkkarilla sielläkin. Oli vielä (terve "normi") lapsi saanut lähetteen toimintaterapiaan vasenkätisyyden vuoksi. Ha!! Että näin meillä Suomessa vielä tänä vuonna.. Miks musta tuntuu että meillä nuo prosenttilukemat menee varmaan enemmän fifty-sixty-luokkaa hyvissä ja huonoissa..?

      Ja kyllä minäkin sanon lapselle että esim. verinäyte kyynärtaipeesta sattuu tai rokotus nipistää jne. En kästiä miksi pitäisi valehdella. Ja sanon myös ettei ne minustakaan mukavia ole, mutta niihin tottuu ja ne vain on tehtävä, koska sillä tavoin lääkärit saa tietoa meidän terveydestä ja osaavat auttaa paremmin. (Muun muassa.) Ja niin ne sanoi labrassakin, että nyt sattuu ja että "nyt ei PITÄISI enää sattua". Vaan sattuuhan se toisinaan silloinkin, kun neula on huonosti jne.. Mutta tietysti koitan lohdutella ja muistuttaa että pian se on ohia ja sitten saa esim. tarran ja päästään kotiin tai leikkimään käytävlle. ja että saa itkeä. Misnuta esim. noiden verikokeiden jälkeen on ollut esikoisellekin helpottavaa huomata, että samalla lailla kaikki pienemmät ja isommatkin lapset huutavat ja itkevät siellä labrahuoneessa, kun hän itse leikkii ja on ollut jo pistettävänä. Että se on ihan normaalia itkeä ja että se harmittaa ja että niin tehdään muillekin.

      Poista