Minkä arvoinen minä olen?


Onko lasten lukumäärä ihmisyyden mitta? Usein ainakin tuntuu, että lasten lukumäärällä mitataan ihmisten arvoa. Minunkin. Joko lapsia on liikaa tai liian vähän, mikä taas tarkoittanee, että on joko liian tunteeton, liian saamaton, liian vastuuton tai liikaa yhteiskunnan siivellä elävä. Osansa saa myös lapsettomat - sekä tahattomasti että tahdollisesti. Milloin on liian nuori, milloin liian vanha, milloin liian köyhä hankkimaan lapsia. Niin tai näin, aina jonkun mielestä väärin päin.

Viime kesänä olin Brysselissä koulutuksessa, jossa oli mukana n. 50 poliittisesti aktiivista nuorta (eli alle 35-vuotiasta) ympäri eurooppaa. Esitellessä itseni kerron aina olevani myös kahden lapsen äiti, koska en halua peitellä sitä. Niin tein myös tuolla reissulla. Lapset kun ovat niin valtavan iso osa elämääni ja äitiys minun identiteettiäni. Monille muille osallistujille se oli melkoinen shokki. Siitä alkoi kyselytulva, kuinka se on edes mahdollista, minkä ikäiset lapset ja minkä ikäinen itse sitten olen. Ei nimittäin muualla euroopassa(kaan) ole mitenkään yleistä, että opiskelijalla on lapsia. Saati sitten, että niitä olisi politiikassa mukana olevalla. "Minä en ole koskaan ennen tavannut ketään politiikassa ja kansainvälisessä politiikassa aktiivisesti toimivaa nuorta (alle 35v), jolla olisi lapsia - en varsinkaan naisia." Näin kokee siis muut. Lasten hankkiminen ennen kunnon tulotasoa ja uraa mielletään vastuuttomaksi. Meillä Suomessa yhteiskunta on hieman toisenlainen (joskin viime viikolla tuon vastuuttoman kommentin sain kuulla suomalaiselta poliittisesti aktiiviselta nuorelta).

Suomessa taas törmää useammin arvosteluun, jossa lapsettomia kolmekymppisiä pidetään itsekkäinä ja ilkeinä. Tai sitten arvostellaan vähintäänkin lasten vähäistä lukumäärää tai pitkää ikäeroa. Onpahan minullekin ikään kuin hauskasti vitsillä heitetty vanhempien ihmisten suusta, että "tuossa iässä minulla oli jo neljä lasta" "kyllä sitä vaan saatiin ennen enemmän aikaiseksi eikä lapsilla ollut noin pitkiä ikäeroja". Onneksi itsehillintä on jossain määrin kasvanut ja nämäkin kommentit voi osittain antaa mennä ohi korvien. Vaan kyllä se silti pistää vihaksi niiden puolesta, joilla se kriisi on pahimmillaan päällä ja jotka törmäävät vastaaviin kommentteihin.

Ei se lasten lukumäärä tai ikäero ole aina oma valinta. Eikä sekään ole mikään leuhkimisen paikka, jos on onni ollut ja lapsia tullut helpolla. Ei ihmisarvoa mitata lasten lukumäärällä, ei liioin hedelmällisyydellä eikä eikä edes raskauksien tai synnytyksien ongelmattomuudella. 

Ja on tässä matkan varrella minulle avauduttu siitäkin, kuinka monet poliitikot (naiset lähinnä) ovat itsekkäitä tehdessään vain uraa eivätkä hanki ollenkaan lapsia. Ja sitten on kehuttu maasta taivaisiin, kun olen tajunnut aloittaa lasten tekemisen ajoissa ja oppinut elämässä oikean arvojärjestyksen. 

Vaan kun ei se ihan niinkään mene. Nämä ovat minun ja puolisoni valintoja ja meillä on onneksi ollut onneakin matkassa, mutta ei se meistä tee parempia tai toisista huonompia. Kun olen omista lastensaantiin liittyvistä vaikeuksista kertonut, on moni poliittisesti aktiivinen (lapseton) nuori kertonut oman tarinansa. Niin monta tarinaa lapsettomuudesta, keskenmenoista, kohtukuolemasta. Niin paljon surua, tunnetta, sydäntä. Vaan kun ei lasta kuulu, keskitytään myös muuhun elämään kuten politiikka. Tehdään sitten töitä muiden ihmisten eteen erilaisissa luottamustoimissa, omassa työssä (ura?) ja vapaaehtoistoiminnassa. 

Kunpa me emme katsoisi ja arvostelisi toisiamme lapsiluvun mukaan, vaan osaisimme arvostaa toistemme valintoja ja elämää sellaisenaan. Silloinkin, kun se poikkeaa omastamme.

Emme omista kotejamme, lapsiamme emmekä vartaloamme. Ne annetaan meille hetkeksi, jotta kohtelemme niitä huolellisesti ja kunnioittavasti.— Jack Kornfield

Kommentit

  1. Niin tai näin niin aina se on jonkun silmissä väärin ;)

    Mua mietityttää sekin että mietitäänköhän sitä lasten saamista ja perheen perustamista joskus vähän liiankin hankalien yksityiskohtien takaa. Ei se perheen perustaminen välttämättä ole mitään avaruusfysiikkaa tai sen kummempaa laskelmointia että koska on se oikea aika. Vaan ihan puhtaasti sitä elämän kiertokulkua ja halua olla vanhempi. Ihminen on kumman sopeutuvainen niin halutessaan.

    VastaaPoista
  2. Tirsk. Ehkä niiden kommenttien pitäisi olla pikemminkin muotoa "Kyllä sitä vaan enemmän saatiin aikaiseksi eikä lapsiakaan tarvinnut sillä tavalla huomioida!"

    VastaaPoista
  3. Kukkavarvas, Niinhän se on - kertoo toki siitä, että meitä on moneen junaan. :)

    Perheen perustamisen oikea ajoitus on kyllä ylipäätään jännä keskustelu. Samoin kuin se mitä on vastuu. Esim. tuo toinen nuori oli kovastikin sitä mieltä että on vastuutonta hankkia lapsia kesken opintojen, kun tulotaso on heikko eikä tulevaisuudesta ole mitään tietoa. Mitta saman henkilön mielestä on ok jos vanhemmat jättävät lukioikäisen kahdeksi vuodeksi Suomeen muuttaessaan itse ulkomaille. Ja niin että yhteyttäkään ei juuri pidetä (lapsi alkoholisoituu, jättää koulut kesken, jne..) mutta silti vanhemmat eivät tule koko kahden vuoden aikana Suomeen lapsensa luo eikä lapsi heidän luo... O.o Tämä on vain taas näitä, kun näkökulmat maailmaan on hiukan erilaiset..

    Ja minustakin tärkeintä on halu olla vanhempi, äiti tai isä. Ei se että lapsella on riittävästi tavaroita ja tilaa ja vanhemmilla pätäkkää tilillä. Tutkimustenkin mukaan lasten onnellisuus ei ole kiinni tulotasosta vaan vanhempien ja lapsen välisestä suhteesta. :)

    Liina, totta tuokin! Jos tosiaan vertaa kuinka lapsia ennen kohdeltiin tai kuinka heille ennen oli aikaa (tai kuinka paljon sattui lapsille tapaturmia), niin pikemminkin juuri noin kuten sanoit. Itse asiassa juuri tuosta kirjoitin sen "Ennen vanhaa" - tekstin, jonka ajoitin julkaistavaksi 6.2. siihen ainekirjoitushaasteeseen. :)

    VastaaPoista
  4. Mä en myös ymmärrä tota itsekkyyskorttia laisinkaan. Mullakin lähipiiriin kuuluu ihan tahattomasti lapsettomia pariskuntia joilla elämässä on sitten muita juttuja kun ne lapset (joita pitäisi kaikkien kynnelle kykenevien hankkia). Jokainenhan täällä omaa elämäänsä yrittää rakentaa sellaiseksi kun haluaa ja kaikilla siihen ei ihan omasta valinnasta kuulu lapsia. Ja usein juuri kuulee kun mummoihmiset pitää uraohjus(naisia) itsekkäinä kun ei keskitytä perheen perustamiseen. Ihan kun ihmislaji olisi tässä sukupuutoon kuolemassa. Ja sekin, kun tuntuu että nämä (mummo)ihmiset eivät sitten ajattele myöskään sitä, että joku ei ehkä niitä lapsia saa vaikka kuinka niitä tekisi ja täyttää sitten elämäänsä näillä muilla mieluisilla jutuilla. Oli se sitten työ, politiikka tai vaikka koiraharrastus :)

    Summasummarum, hyviä pointteja. Ei lasten lukumäärä tai sisarusten ikäero tosiaankaan ole aina itsestä kiinni.

    VastaaPoista
  5. Turnip, kiitos kommentista. Ei tosiaan ole aina itsestä kiinni ja vaikka olisi, mitä sen on väliä. Jokainen tallaa tavallaan ja meille kaikille riittää kyllä tilaa ja tekemistä. :) Nuorten ihmisten kohdalla saatan selittää herkemmin esim. siitä että on myös olemassa tahatonta lapsettomuutta jne, ikäihmisten kanssa en niinkään. Heidän nuoruudessa maailma oli kovin toisenlainen ja jotenkin se monesti kaikuu myös kuuroille korville - siis että sitten ennemmin syytellään, kun eivät ole ajallaan lapsia hankkineet (vaikka siis niitä 20v lapsettomuudesta kärsiviäkin on). Ja jos minulla ei tuota kumppania olisi ollut, tuskin minullakaan niitä lapsia olisi vielä. Sitä sopivaa olisin odotellut - ainakin kolmekymppiseksi. Ehkä olisin päätynyt jossain vaiheessa "tekemään" lasta yksin klinikalla, ehkä en, en tiedä. Itsekkäistä syistä (vauvakuume ja mahdoton halu saada lapsia) olivat syynä nytkin, ei mikään sen suurempi jaloaate ja ajatus. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit