lauantai 4. tammikuuta 2014

Rajat on rakkautta - myös aikuisille


Rajat on rakkautta, sanotaan. Ennen rajoja asetettiin yksinomaan lapsille. Nykyään onneksi ymmärretään, että rajat on rakkautta myös aikuisten kohdalla. Aikuisetkaan eivät voi tehdä mitä sattuu ja käsitellä lapsiaan miten sattuu. Fyysistä kurittamistakin pidetään jo (onneksi) rikoksena. Tiedän kyllä, että yhä edelleen löytyy ihmisiä, pienten lasten vanhempiakin, jotka pitävät tukistamista, lyömistä, selkäsaunaa ja nippaamista oikeutettuina ja ainoina toimivina rangaistus-/ kasvatusmuotoina.

Kotoa opitut tavat siirtyvät herkästi sukupolvelta toiselle. Ketjua voi olla vaikea katkaista, jos mistään ei ole oppinut muuta tapaa käsitellä riitatilanteita. Tavat on syvään juurrettu ja mieleen piirretty, mutta nykyaikana onneksi on paljon paikkoja, josta hakea ja saada apua. On perheneuvolaa, terapiaa, MLL:aa, Väestöliittoa, Lastensuojelun keskusliittoa sekä verkostoja ja nettisivuja. Vinkkejä toisenlaiseen rajojen asettamiseen sekä oman käytöksensä muuttamiseen on siis tarjolla, jos vain haluaa tietoa ja apua ottaa vastaan.

Ennen lasten tunteita ja ajatuksia ei juurikaan otettu huomioon vaan heitä pidettiin enemmänkin tyhjinä tauluina, jolloin kasvatus oli kaiken perusta. Lasten pelkoja ei kuunneltu, tunteet pyydettiin kätkemään, vaadiittiin kuuliaisuutta, ryhtiä, kiltteyttä. Aikuisille ei saanut sanoa vastaan eikä puhua päälle. Lapsia käskettiin tottelemaan ja kunnioittamaan vanhempia. Useimmiten tuo kunnioitus oli ja on yhä edelleen pelkoa vanhempia kohtaan. Pelättiin koivuniemen herraa ja fyysista kurittamista. Pelko ei kumminkaan ole lähimainkaan sama kuin kunnioitus.

Tiesitkö, että suomalaisista vielä tänäkin päivänä kolmannes hyväksyy ainakin joissakin tilanteissa fyysisen kurittamisen? Useimmiten kannattaja on itsekin kokenut fyysista kurittamista ja vetoaa siihen, että ihan hyvä hänestäkin on tullut. Fyysisen kurittamisen haitoista ja negatiivisista vaikutuksista on kumminkin tieteellisiä tutkimustuloksia. Niiden mukaan fyysinen kurittaminen lisää lasten aggressiivisuutta, käytöshäiriöitä, lapsen uhmaa, vaikeuttavat tunteiden hallintaa sekä vahingoittavat lapsen ja vanhemman välisiä suhteita

Usein fyysista kurittamista puolustellaan sillä, että mikään muu ei tehoa. Että ikään kuin halutaan näyttää miten pahasti voi loukata, jos jatkaa käytöstään. Väitän, että edellä olevat syyt ovat hölyn pölyä. Ja väitän myös, että aikuinen turvautuu väkivaltaan vain siksi, kun ei itse osaa ratkaista tilannetta järkevästi tai ei pysty hillitsemään omia hermojaan. Silloin palaa pinna ja turvaudutaan väkivaltaan heikompaa osapuolta kohtaan. Väkivalta (tai fyysinen kuritus) ei kumminkaan tuo toivottua tulosta, sillä fyysisen rangaistuksen ja lapsen teon välillä ei useimmitenkaan ole selkeää syy-yhteyttä, jonka lapsi ymmärtäisi. Osa lapsista toki hiljenee pelolla ja mutta pelossa eläminen heikentää lapsen kykyä oppia. Osa lapsista sen sijaan kapinoi vain lisää, kun tuntee itsensä väärin kohdelluksi. 

Tiedän, että joskus pinna palaa ja että joskus lapset eivät kerta kaikkisesti usko millään. Silti en halua olla jatkamassa sitä sukupolvien perinnettä, jossa lapsen tunteet mitätöidään ja jossa pelko verhotaan kunnioitukseksi. Jokainen meistä kasvattaa esimerkillään ja se esimerkki voisi olla keskusteleva. Sellainen joka ottaa huomioon, että jokaisella palaa pinna joskus. Että jokainen tekee virheitä - aikuisetkin. Ja että virheet pitää pystyä kohtaamaan ja niistä pitää voida keskustella. Tunteita saa näyttää ja saa kertoa myös miltä vanhempien käytös tuntuu: Pelottaako? Tuntuiko jokin väärältä?

Fyysinen kuritus on väärin. Ja jos käytät sitä omassa kasvatuksessasi, oletko valmis myöntämään tekosi ja puolustelemaan sitä myös viranomaisten (opettajien, sosiaalityöntekijöiden, poliisien, ym) kanssa asioidessasi? Entä omien aikuiseksi kasvaneiden lasten? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti