torstai 27. helmikuuta 2014

Olen suomalainen



Sanomalla jotain kivaa omista lapsista tai suomalaisten työmoraalista tai hienosta koulujärjestelmästä tai suomalaisten urheilumenestyksestä, saa tykkäyksiä niin facebookissa kuin twitterissäkin. Livenäkin ollaan kovasti samaa mieltä. Mutta jaapa video, jossa lauletaan "Olen suomalainen" ja videon henkilöllä on keskivertosuomalaista tummempi iho, ei tykkäyksiä.

Tuntuu, että jos oikeasti haluan muuttaa maailmaa oikeudenmukaisempaan, turvallisempaan ja kestävämpään suuntaan, on parempi olla hiljaa. Puhua niistä asioista, joista ihmiset haluaa puhuttavan. Ei minun puoluetaustani mikään salaisuus ole, joten voinen ihan avoimesti sanoa kuinka välillä tietyt toisten puolueiden näkemykset ja puheet hämmentävät ja ärsyttävät. Erityisesti populismi. Kuinka kaikki saadaan käännettyä niin nurin kurin ja kuinka haukkumalla, mitään parempaa ratkaisua ehdottamatta, saadaan ihmiset liikkeelle.

Minulle erilaisuus on rikkaus. Sitä se on myös puolueiden suhteen. Minusta on valtavan hienoa, että meillä on Suomessa monipuoluejärjestelmä ja ihmisillä aito mielipiteen ja sananvapaus. Eikä se, että asioista ollaan erimieltä tulisi mielestäni vaikuttaa arkeen. En esimerkiksi puhu politiikkaa lasten kaverien vanhempien kanssa enkä anna puoluetaustan vaikuttaa kaverisuhteisiin sen enempää kuin parisuhteeseenkaan. Toki joskus on kiva väitelläkin. Väitellä oikein kunnolla. Mutta sen jälkeen jatkaa taas ihan niin kuin ennenkin. Hyvissä väleissä.

Mutta minua kumminkin harmittaa, että vain tietty erilaisuus nähdään joissakin piireissä hyvänä. Saat olla vain tietyllä tavalla erilainen. Kunhan se ei näy eikä kuulu. Sama ilmiö tuntuu liittyvän myös suomalaisuuteen. On vain tietynlaista suomalaisuutta. Maahanmuuttaja - etenkin vähän eri näköinen, ei voi olla suomalainen, vaikka olisi Suomen kansalainen. Ehkä juuri ja juuri koko ikänsä Suomessa asuneet toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, jotka tekevät riittävästi töitä ja suomalaisia juttuja, voivat olla suomalaisia. Vai?

Ystäväni, puoluetoverini, Husu, laittoi pari päivää sitten minulle fb:ssä tuon videon ja pyysi jakamaan. Tietenkin, ajattelin. Mutta totta puhuen, ihan pienen hetken mielessäni kävi, etten voi sitä jakaa, kunne jotka minua voisivat äänestää saattaisivat tykätä huonoa.

Jaoin. Sitä varten minä kirjoitan, sitä varten minä olen mukana politiikassa. Haluan muuttaa maailmaa, muuttaa asenteita, sanoa senkin mitä ei ehkä haluta kuulla. Sellainen minä olen. Jaoin. Ja videosta tykkäsi kokonaista kaksi ihmistä. Tosin aika moni fb-tutuistani jakoi videon myös.

Maailmaa muuttuu. Lapsemme ovat siitä elävä todiste. Ei heille erilaiset ihmiset, erilaiset suomalaiset ole sen kummempia. Heillä on ollut vauvasta saakka eri näköisiä kavereita ja eri kieltä puhuvia kavereita. Kavereita, joiden nimet on minun tai lasten isovanhempien mielestä vaikea lausua. Vaan ei lapset näe eroa sen enempää nimissä kuin ulkonäössä.

Tosin kyllä vastaan tuli tässä sekin päivä, kun esikoinen kysyi: "Miksi tuolla on tuon värinen iho." Sitä ennen hän oli kumminkin saman äidin lapsia puhutellut kavereina ja harmitellut, kun "kaverit meni neuvolaan huoneeseen ja leikit jäi kesken". Heidän ihonväristään ei kysytty. Tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta siis kun erilainen ihonväri kiinnitti huomion. Hiukan hämmennyin. Nolostuinkin. Miten tuohon nyt vastaisi. Toivottavasti tuo nainen, jota lapseni sormellaan osoitti, ei pahastunut. "Noh, meitä ihmisiä on erilaisia. Toisilla on tumma iho, toisilla vaalea. Toisilla on tummat hiukset ja toisilla vaaleta, joillakin punaiset. Ja toisilla ruskeat silmät ja toisilla siniset tai vihreät. Niin Kaikki me olemme erilaisia."

Olen suomalainen. Ja eurooppalainen, keskipohjalainen, jne..
Entä sinä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti