lauantai 30. elokuuta 2014

Olisiko minusta ollut suurperheelliseksi?


Minulla ei oikeasti ole mitään suurperheitä vastaan, ei sen enempää kuin kolmilapsisia perheitä tai lapsettomiakaan. Seuraan myös mielelläni blogeja erilaisista perheistä, erilaisista kasvatustavoista, erilaisesta elämäntyylistä, kulttuurista, uskonnosta, erityisyyksistä, tavallisuuksista, jne. Ja haluan uskoa, että jokainen on päätynyt omaan lapsilukuunsa oman jaksamisensa ja tunnesyiden pohjalta, oli lapsiluku sitten nolla tai kaksikymmentä. Tämä teksti on täysin omaa pohdintaani, omista rajoistani ja omista kokemuksista äitinä ja esikoisena.
Suihkun raikkaana kirpparikaupoille.
Sain ommeltua aiemmin kirpparilta löytyneestä
raitapaidasta tänään mm. pipon itselleni
ja vauvalle. Lisää kuvia tulevissa postauksissa.

Olen itse viisilapsisesta perheestä. Ja vaikka viisi on paljon, en koe sitä varsinaisesti suurperheeksi. Kirjoitin aiemmassa postauksessani "Vielä yksi, kiitos" meidän lapsilukuhaaveista ja -ajatuksista. Silti isomman perheen suhteen mielessä on paljon muitakin kysymyksiä, joita olen miettinyt. Ja ehkä se niiden pohjalta tuleva kiinnostus saa minut koukkuun isompien perheiden blogeihin. Se jokin ajatus, että olisiko minusta sittenkin ollut isomman lapsikatraan äidiksi? Olisiko jollakin ollut antaa avaimet siitä selviämiseen? (Jos siis en olisi ollut myöskään riskiraskaanaolija ja sektiosynnyttäjä.)

Mutta sitten huomaan, että ajattelen monista asioista eri tavalla kuin isompien lapsikatraiden vanhemmat enkä oikeasti ole se äiti, joka haluaa tehdä uransa kotona. En ole pitkäpinnainen enkä liioin pullantuoksuinen (sokerisia amerikanpannareita meillä kyllä syödään silloin tällöin). En ole se lempeä ja tyyni äiti raskaana, enkä liioin vauva-aikana. Jos elämä olisi pelkkää raskautta ja vauva-aikaa, kohtelisin milestäni isompia, olemassa olevia lapsia väärin. Toistuvasti.

Yritän nyt avata näitä ajatuksia kohta kerrallaan. Isommissa perheissä on lähes välttämätöntä osallistua päivittäin useampiin kotitöihin ja sisarusten peräänkatsomiseen. Minustakin lasten on hyvä osallistua kotitöihin ja jokaisella on varmasti lapsiluvusta riippumatta omanlaisensa mielipide siihen miten ja kuinka tämä toteutetaan. Eikä lasten patistaminen kotitöihin ole tosiaan äidin/isän laiskuutta, helpommalla pääsisi, jos tekisi itse kaiken. Silti ajattelen esimerkiksi omasta lapsuudestani, etten halua omille lapsilleni samanlaista kotitöiden määrää. Ja että se mikä tehdään, pitäisi onnistua sopimaan jotenkin järkevästi ja yhdessä lapsen kanssa. Vieläpä niin ettei se joka kerta menisi riitelyksi ja kilpaa huutamiseksi.

Minkä verran teillä lapset tekevät kotitöitä ja minkäikäisenä mitäkin hommia? Tai jos lapset ovat vielä pienempiä, miten olette ajatelleet asian hoitaa, kun lapset kasvavat? Onko esikoisen, keskimmäisen ja kuopuksen välillä näissä eroja? Entä oma lapsuutesi? Miten vertaisit tekemisiäsi kotitöitä omiin lapsiisi tai heille asettamiisi vaatimuksiin?

Ajankäyttö

Myös tuo, miten kukakin ajan käyttää on minusta tavallaan yhden tekevää. Jos toinen haluaa ja kokee tarvetta tehdä töitä kodin ulkopuolella ja "tekee" lapset sen mukaan, eikö se tosiaan ole yhtä OK kuin se että joku toinen haluaa tehdä "uransa" kotiäitinä/isänä? Minä tarvitsen myös kodin ulkopuolista tekemistä ja siksi koen, ettei minusta / meistä ole suurperheelliseksi.

Ajattelen tavallaan, että vähempi on enempi. Vähemmän lapsia mahdollistaa koko perheen jaksamisen ja hyvinvoinnin. Ja tämä minusta olisi paikallaan myös useissa isommissa perheissä, joita olen nähnyt. En epäile etteikö kumminkin olisi vanhempia, joilla pinna kestää ja kestää, vaikka lapsia tulisikin koko ajan lisää. Jokainen lapsi ja sisarus todellakin ovat rakkaita ja arvokkaita, omistanikaan en luopuisi. Sen sijaan sisarusten lukumäärä ja ikäerot, vanhempien jaksaminen ja omat mielenkiinnon kohteet pitkälti määrittävät sitä kuinka itse lapsiluvusta ajattelen. Ja tiedän, että me ihmiset, vanhemmat, sisarukset, olemme erilaisia ja se mikä sopii meille ei sovi jollekin toiselle. Se mikä sopii jollekin toiselle, ei sovi meille.

Leikkiikö teillä vanhemmat lasten kanssa? Pelataanko yhdessä? Luvataanko jotain mitä ei pidetä? Toki tuokaan ei liity suoraan lasten lukumäärään. Toiset ei ehdi/ jaksa/ halua/ viitsi sen yhdenkään lapsen kanssa ja toiset ehtii hyvin useamman kanssa.  Mutta jos ei leikitä/ pelata/ petetään lupaukset ja vielä vedotaan lasten lukumäärään, toisten lasten harrastuksiin, pienimpien vaativuuteen, jne, niin silloin minusta asia liittyy myös lapsilukuun. Jos taas on periaatetasolla sitä mieltä, että lasten kanssa ei tarvitse pelata/leikkiä, riittää kun ruokkii, pukee, hommaa katon pään pälle ja kuskaa harrastuksiin, niin ajattelen, että jotain on pielessä. Ei silloin multitaskaaminen ole yhtään kehuskeltava juttu. Henkilökohtaisesti siis tuntuu mahdottomalta, että isompilapsisessa perheessä olisi edes mahdollisuutta luettelemiini asioihin. Ainakaan silloin, jos molemmilla vanhemmilla on vielä kodin ulkopuolinen työ.

Mutta silloin jos sitä aikaa ei tosiaan ole sille yhdelle tai kahdellekaan lapselle, niin ei minusta pitäisi hankkia enempää lapsia. Ei, vaikka kuinka vauvakuume pukkaisi päälle ja lapset olisivat ihania. Toki on eri asia silloin, jos aika riittää yhdelle ja aikoo ja haluaa, että se riittää kahdelle. Ja kun se riittää kahdelle, niin se varmaan riittää kolmelle. Ja kun se riittää kolmelle, niin ehkä vielä neljännellekin, jne, jne. Totta kai pyykkejä pitää pestä, ruokaa laittaa, jne, mutta pitäisi olla aikaa myös istua lasten kanssa ihan vaikka vain sohvalla sylikkäin, vierekkäin. Aikaa istua lattialla katsomassa toisten piirtämistä, leikkimistä. Aikaa tehdä yhdessä läksyjä, aikaa lukea iltasatu (no tämä onnistuu isommallekin porukalle yhtä aikaa). Aikaa keskustella, kuunnella kysymykset, vastata, kiinnostua lapsen päivästä.

Rajat

Ainakaan omassa lapsuudenkodissani kotitöiden tekeminen ei ollut läpihuutojuttu. Siihen sai patisella ja usein siitä sai riidelläkin. Ja useampi lapsisessa perheessä kotitöitä piisaa, joten todellakin olisi hyvä, että jokainen huolehtisi mahdollisimman paljon omista jäljistään. Mutta sitten... Jos siivoaisi yhden lapsen sukat pyykkikoriin, ei ole mielestäni ok sanoa, ettei jaksa roudata kymmenen ihmisen sukkia sinne. Millä tavoin sen viestin saa menemään perille? Huutamista, uhkaamista, toistuvaa käskemistä? Onko pinna aina kireällä, kun vaaditaan jatkuvaa useampin ihmisten komentamista, hoivaamista, jälkien siivousta? Onko pinna kireällä ainaisesta väittelystä ja tehvätien laiminlyönnistä? Vai hoitaako lapset jälkensä vastaansanomatta? Entä jaksaisiko näitä asioita selvitellä rauhallisemmin, jos lapsia olisikin vähemmän? Ja siis peilaan nyt omaan lapsuuteen ja itseeni vanhempana. Minun pinnani ainakin on kireämmällä, mitä enemmän on vaatijia. Pinnani on kireämmällä väsyneenä, eli erityisesti raskaana ja pikkulapsiarjessa.

Yhtälailla toki sopii kysyä, onko kolme meille liikaa, oltaisiinko parempia vanhempia yhdelle tai kahdelle? Ehkä. En tiedä. Mutta vaikka lapset ovat ihania ja tuntuu, että meidänkin perheeseen mahtuisi lisää ja haaveillutkin olen/ollaan joskus isommasta perheestä, on nyt mielestäni aika sanoa ei kiitos, ei enää.En halua, että olen aina pinna kireällä. En halua, että omien lasteni lapsuus on huutamista, riitelemistä, kotitöitä ja pienempien perään katsomista.

Ikäero

Olen iloinen myös siitä, että saimme/olemme saamassa lapset kohtalaisen pienellä ikäerolla. (Ei siis 15-25 vuoden ikäeroa nuorimmalle ja vanhimmalle.) Sillä toisaalta tuntuu, ettei meidän sisarusten välit nyt niin erityisen läheiset ole. Kyse on varmasti monista asioista, erilaisista luonteista, jne, mutta uskon että myös pitkistä ikäeroista. Tässä taas syy siihen miksi me koemme, että pienet ikäerot olisivat ihanteelliset. Että perhe on kerralla kasassa ja kaikki lentävät pesästään suurin piirtein yhtä aikaa. Ainakin minusta tuntuu aivan kohtalaisen etäiseltä (vaikkakin hyviltä) välit nuorempiin sisaruksiin, joiden kanssa ei ole tullut sitä lapsuutta vietettyä yhdessä. Ja silloin, kun sisarukset olivat nuorempia, se paskasisarusfiilis seurasi mukana kaikkialle. Sitäkään en omille lapsilleni haluaisi. Mutta, edelleen, samankin sisarussarjan lapset kokevat nämä niin eri tavoin, että jälleen jokainen oman maun ja fiiliksen mukaan.

Olen myös sitä mieltä, että palkattu lapsenvahti ei ole verrattavissa sisaruksien vahtimisiin. On aivan eri käydä kodin ulkopuolella vahtimassa jotain joka ei oel perheen jäsen, kuin olla vahtina omille sisaruksilleen. Toki tämäkin riippuu paljon siitä, kuka ja miten, minkäikäinen ja minkäistä vahtii. Kuinka usein, millä korvauksella, jne. Minusta lasten perään katsominen on vanhempien - ei lasten / sisaruksien tehtävä. Toki elämässä tapahtuu asioita, joita ei ole suunnitellut tai toivonut ja se on asia erikseen. Lapsilukua ei silti tulisi rakentaa isompien lasten varaan. Toki itsekin koen, että sisarukset ovat rikkaus ja olisi ollut erilaista olla ainokainen. Silti minusta on ihan yhtä oikein "hankkia" (toki toiset eivät saakaan enempää, vaikka toivoisivat) vain yksi lapsi.

Materiaa vai ei?

Isompilapsisessa perheesä sama raha joudutaan jakaa useamman kesken kuin mitä joutuisi, jos olisi päädytty pienempään lapsilukuun. Todennäköisempää on, etteivät lapset saa läheskään niin usein mitä tahtovat. Minä ajattelen, että tämä on vain hyvä asia. Ja toivoisin, että moni muukin olisi, lapsiluvustaan ja taloudellisesta tilanteestaan riippumatta, samaa mieltä, ettei materia määritä onnellista elämää tai hyvää lapsuutta. Lapsuudesta muistetaan ne muut hetket.

"Me yritimme ja teillä oli sitä ja tätä ja te olisitte halunneet, vaikka kuun taivaalta, anteeksi jos emme siihen pystyneet." Varmasti lapset haluaa myös materiaa ja kuunkin taivaalta. (Meillä mm. esikoinen kahden vuoden iässä ei suostunut nukkumaan ja eräänä iltana halusi sitä sun tätä ja lopulta osoitti ikkunasta ulos kuuta ja huusi, että minä haluan kuun. Ei saanut.) Se mitä itse muistan omasta lapsuudestani on aika. Olisin halunnut yhteistä aikaa, aikaa jolloin ei huudeta, ei riidellä, aikaa jolloin oikeasti kuunnellaan lasta. Olisin kaivannut pidettyjä lupauksia, anteeksi pyyntöjä, kertomisia siitä kuinka aikuisetkin myöntävät olevansa väärässä ja tekevänsä virheitä. Olisin kaivannut sitä, että aikuiset katsovat peiliin ja arvioivat uudelleen voimavaransa. Olisin kaivannut olla mm. kuopuksen asemassa. Ei viiden herätyksiä kouluaamuina ja pienempien perään katsomista. Ei samaa joka aamu ja joka ilta koulun jälkeen. Olisin halunnut alle kouluikäisenäkin olla jotain muuta kuin "se isoin lapsi".

Lasten toiveet lapsiluvusta


Mielestäni ei ole lasten tehtävä päättää lapsilukua. Se on vanhempien tehtävä. Ja vanhempien todellakin olisi syytä miettiä sitä kunnolla - etenkin niiden jo olemassa olevien lapsien kannalta. Tosin kyllä minusta siinä vaiheessa, kun lapset alkavat kovastikin puhua, etteivät halua enempää sisaruksia, sekin toive tulisi ottaa huomioon. Etenkin jos on kyse isommista lapsista. Ja vielä suuremmalla syyllä, jos heille kaatuu yhä suurempi vastuu kodista ja nuoremmista sisaruksista.


Mitä mieltä sinä olet?

33 kommenttia:

  1. En ehtinyt ihan kokonaan lukemaan kun pitää töihin suunnata ja halusin ehtiä kommentoimaan ennen. Mutta siis hirveän paljon samoja ajatuksia asiasta. Halua löytyisi joo mutta pakkohan ne reaaliteetit on myös miettiä ja ottaa huomioon. Kun nytkin jo tuntuu että kalenteri on se yksi ylimääräinen perheenjäsen niin kannattaako tähän enää yhtään lasta hankkia lisää viemään niitä vuorokauden tunteja. Kun haluaa sinne elämäntäytteeksi muutakin kuin niitä lapsia. Perhesuunnittelu on hyvä asia ja tuntuu etuoikeudelta että pystyy oikeasti säätelemään lapsilukuaan. Mutta on joskus tilanteita ja hetkiä jolloin se perhesuunnittelu tuntuu ihan älyttömän vaikealta. Kun ei vaan tiedä mitä pitäisi tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. noniin nyt kerkesin lukemaan hieman enempi ajatuksella ja pistän pari lausetta lisää mitä tuli mieleen :)
      Vaikka moni seikka tuntuu ajatuksena tutulta niin käytännössä koen että lähes kaikki mistä kirjoitit, on enempi persoonakohtaisia kuin esim lapsiluvusta kiinni olevia seikkoja.

      Omaa lapsilukua on musta tosi hankala peilata sen mukaan että millaisen keskellä itse on kasvanut. Toki se on siellä mielessä hyvä pitää mutta jos itse on kokenut jotkin asiat jotenkin tietyllä tapaa, ei se sitä tarkoita että omatkin lapset kokisivat samoin. Mitä jos ne omat lapset haluaakin suht vapaaehtoisesti osallistua kodin töihin? Eikö esim. ruoanlaitto yhdessä toimi yhteisenä aikana ja kokoa perheen yhteen. Mitä jos sisarukset haluavat itse vahtia pienempiä sisaruksiaan?

      Mä taas koen että on hyvä kun omilla on ikäeroa. Silloin jokainen on saanut olla vuorollaan se pienin eikä ole ollut "pakko" kasvaa isommaksi liian pian kun on ollut jo seuraava sisarus tulossa. Kun välissä on ollut vuosia ilman niitä pieniä perheessä, on isompien kesken helpompi jutellakin mahdollisista muutoksista ja fiilareista mitä kelläkin on. Mä en usko että ikäerolla, oli se pieni tai iso, on "väliä" sen suhteen että ovatko sisarukset läheisiä vai ei. Kyllä ne on enempi henkilökemiaperäisiä juttuja.

      Ajankäytöstä, itsekin valitan jatkuvasti kun on niin paljon kaikkea. Mutta pitkältihän siihen ajankäyttöönkin voi vaikuttaa kun harrastaa vähän suunnitelmallisuutta. Aina ja kaikessa se ei tokikaan onnistu mutta arjessa on paljon juttuja joihin voi vaikuttaa niin, että ne ei tunnu kiireeltä. Ja sen organisoinnin joko osaa tai ei osaa, lapsiluvusta se ei ole kiinni.

      Mutta niinkuin jo kirjoitin niin perhesuunnittelu on vaikeaa :)

      Poista
    2. Kiitos Kukkavarvas kommenteista.

      Minustakin on ihanaa, että on olemassa sellainenkin asia kuin perhesuunnittelu. Tokikaan kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole, mitä tulee esimerkiksi lapsettomuuteen tai lasten ikäeroihin. Ja se uskontopuoli on sitten asia erikseen enkä tässä kirjoituksessani halunnut ottaa siihen mitään kantaa tai pohtia sitä.

      Ja siis kuten tuolla jossain kohdin tekstiä mainitsin, niin aika paljon on tosiaan kiinni persoonista, perheistä, elämäntilanteista, jne. Mutta jossain kohdin sen rajan luulisi jokaisella tulevan vastaan. Toisilla se on nolla, toisilla yksi, toisilla neljä, toisilla kymmenen, toisilla kaksikymmentä. Ja kyllä minusta näistäkin asioista pitää voida keskustella, kirjoittaa ja puhua. Itseasiassa toivoisin perhesuunnittelusta keskustelua jo peruskouluihin. Liipaten sitä sunkin eilistä seksi- ja ehkäisytekstiä, niin monilla näihin liittyvillä asiolla olisi vielä tilaa oltava nykyistä enemmän nuorten lukujärjestyksessä. Noiden lisäksi minusta olisi hyvä myös jos esim. kutsunnat yletettäisiin koko ikäluokkaan ja niiden yhteydessä puhuttasiin asepalveluksen, sivarin, opintojen ja työelämän lisäksi myös perhesuunnittelusta. Kaksikymppisille aihe alkaa olla jo osalla tavalla tai toisella paljon ajankohtaisempi kuin niillä 15-vuotiailla.

      Mutta minusta taas omaa lapsilukua tosi moni peilaa sen oman lapsuudenkokemuksen kautta. Esim. ainokainen saattoi tuntea sen yhden lapsen perheen mallin sopivaksi, toinen taas aivan liian pieneksi ja haluaakin vastavuoroisesti kenties isomman perheen ja toisin päin. Suurperheessä (mikä nyt sitten on suurperhe, onko se 5 vai 15 lasta?) ollu saattaa haluta pienemmän perheen, juurikin siksi että kokee suurperheen ollen lasten kannalta huono.

      Mutta ne kokemukset ovat jokaisella tosiaan luonteen ja sen oman perheen kasvatusmallinkin synnyttämiä. En siis tarkoita tälläkään kirjoituksella että 4 lasta on liikaa tai että 8 lasta on liikaa, tai että 18 lasta on liikaa. Että ne syyt ja jutun pointti on jossain muualla. Että joku joka haaveilee kymmenestä, miettisikin tarkemmin omia mahdollisuuksiaan ja "tyytyisi" kahdeksaan tai kuuteen. Tai joku joka haaveilee viidestä, tyytyisikin kolmeen, joku joka haaveilee kolmesta, tyytyisikin yhteen tai kahteen. Niin, ettei olla sormi liipaisimella.

      Poista

    3. Toki aina voi tulla jokin vastoinkäyminen joka jokatapauksessa kaataa ja sekoittaa koko paletin. Ja siksi tarvitaan tukiverkostoa, joko sukulaisten ja ystävien muodostamaa tai yhteiskunnan. Apua pitää aina olla saatavilla eikä ketään saisi jättä yksin, vaikka pääpaino lastenhoidossa tulisikin olla vanhemmilla. (Menee taas ehkä tavallaan ohi aiheen, mutta liippaa nyt kumminkin tätä samaa, koska kyllä se tukiverkostokin vaikuttaa jollain tapaa siihen, miten monen lapsen kanssa kokee pärjäävänsä.)

      Tuota ikäero asiaa en ajatellut tuon isommaksi kasvamisen osalta, vaikka toki sekin siihen monesti liittyy. Vaan kun se esikoinen on monissa perheissä isoin aina, se on sitä alle kouluikäisenä ja yli. Ja kuopus on nuorin oli yläasteella tai päivähoidossa. Ja usein lapsia kohdellaan sen mukaan. Vanhimman odotetaan olevan malli ja esimerkki, kun taas kuopukselta odotetaan vähemmän. Tämäkään ei suoraan liity lapsilukuun, pätee yhtä hyvin oli 10 tai 2 lasta. Mutta siis se, että tavoite tulisi olla kohdella sisarussarjan eri vaiheessa olevia nimenomaan ikätasoisesti.

      Tuon ikäeron ajattelin tosiaan lähinnä tuosta esikoisen ja kuopuksen välisestä ikäerosta, että meidän mielestämme se 15-25 vuotta on liikaa. Tai no, sitten ihan omien lasten ikäeroja ajatellen tuntuu että se 8 vuottakin nuorimman ja vanhimman välillä olisi liikaa, mutta se taas on vain meidän omaa pohdintaa, kun tuo toinen on meidän kokemuksemme omista sisaruksista ja ikäeroista. Ei ole kovin "perhekeskeistä" (?), jos ollaan vain pari vuotta saman katon alla, sitten toinen muuttaa satojen kilometrien päähän - tai jopa tuhansien, opiskelee, tekee töitä, jne. Ei se vain enää ole sama asia. Ei se tietenkään tarkoita että välit olisivat huonot tai traumaattiset tai mitään sinne päin. Mutta kun omaa lapsilukua ja ikäeroja mietimme, tämä ajatus elää vahvana sen suhteen, että haluttaisiin perhe, joka kasvaa suurin piirtein samaan aikaan kotona.

      Poista
  2. Aivan samoja ajatuksia ja mielipiteitä täälläkin! Ja ihan tuli pari esimerkki perhettäkin mieleen. Minä olen kaksilapsisesta perheestä ja vanhempani ovat sanoneet, että tosiaan kaikkea ei saa mitä haluaa, mutta harrastuksiin löytyy kyllä aina rahaa. Minusta on todella harmillista, että mieheni perheessä mies pelasi jääkiekkoa, ja muut sisarukset eivät saaneet harrastaa mitä haluavat, koska ei ollut enää rahaa. O.o todella oikeudenmukaista. Itse haluan myös tarjota lapsilleni mahdollisuuden harrastaa mitä haluavat, enkä usko, että raha/aika riittäisi esim 5 lapsen kanssa. Meillä siis toiveena on 3 lasta, sen uskon pystyväni miehen kanssa handlaamaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mari, kommentista.

      Kyllähän niitä esimerkkejä tosiaan piisaa ihan oikeassa elämässä. Että ehkä olisi ollut syytä miettiä olisiko 1-2 lasta vähemmän ollutkin parempi. Mutta jälkiviisaus ei tietenkään auta ja etukäteen voi olla vaikea hahmottaa. Ja kun ne lapset kumminkin ovat (useimmiten) toivottuja ja rakastettuja, niin tietysti se arvostelu, jälkiviisaus tai toisten viisastelu satuttaa. Ja nämä ovat kumminkin aika monelle todella hnekilökohtaisia asioita.. mutta silti kaipaan aiheesta asiallista keskustelua. Ketään syyllistämättä ja kenenkään toisen lapsilukua arvostelematta.

      Tuota harrastusten epätasapuolisuutta en kyllä myöskään ymmärrä! Todella ikävää puolisosi sisaruksille.. :( Jos ei tosiaan ole varaa kaikille taata (kallista) harrastusta, ei sitä tulisi taata silloin sille yhdellekään vaan miettiä muita vaihtoehtoja, jotta jokainen saa harrastaa. Enkä usko, että meidänkään lapsilla on mahdollisuuksia kovin kalliisiin harrastuksiin, vaikka "vain" kolme lasta olisikin. Esim. mikroautoharrastus (kuten jääkiekko tai hevosharrastuskin) ovat todella kalliita ja etenkin jos sitä lähtee vielä harrastamaan sarjatasolla ja uramielessä. (Mutta näistä harrastuksista on tarkoitus julkaista luonnoksissa oleva teksti ihan erikseen.) :)

      Poista
  3. Yritin lukea ihan provosoitumatta (mulla on paha tapa provosoitua niin äidin ikä kuin lapsien lukumäärä jutuista). Melkein onnistuin ;)

    En valitettavasti tunnista itseäni kuvauksesta pullantuoksuinen kotiäiti, kun kaikki mun kunnianhimo edelleen kohdistuu muualle kuin kotiin. Pinnakin on pidentynyt vasta neljännen lapsen jälkeen (tosin veikkaan, että syynä ei ole monta lasta, vaan miehen vaihto...)

    En ole koskaan osannut leikkiä lasten kanssa. Pelattu on kyllä, katseltu telkkaa, leivottu, ulkoiltu jne, mutta leikkiä en osaa. En, vaikka olen vanhin neljästä.

    Kotiorjina meillä ei lapsia pidetä ;) Jokainen kyllä joutuu oman osansa tekemään, vain vauvalla on vapautus. Omat huoneet, omat pyykit pyykkiin, roskien vientiä, tiskiä jne. Päivittäin hommiin menee lasta kohden max vartti (ei paha musta), yleensä ei edes sitä. Yhteiset tilat siivotaan yhdessä. Eihän tämä hotelli ole, vaan koti ;) Joitakin joutuu patistelemaan enemmän kuin toisia, joitakin hillitsemään, että jokainen tosiaan joutuisi oman osansa tekemään.

    Jokaiselle lapselle järjestetään kahdenkeskistä aikaa. Jopa enemmän kuin monessa pienemmässä perheessä :) Pienemmillä lapsilla perustellaan jotain kieltoa vain harvoin (itse asiassa kolme kertaa on näin tehty, 1-2 viikon pesimärauha kolmen pienimmän synnytyksen yhteydessä). Tietysti päiväuniaikaan ei saa mölytä, mutteipä pienemmätkään saa aamu-unisia isompia herättää.

    Ja se materia. Kaikkea tahtomaansa ei voisi saada vaikka näitä olisi vähemmänkin. Jokainen kuitenkin saa tarvitsemansa ja haluamiset katsellaan tilanteen mukaan. Koskaan ei ole perusteltu lapsiluvulla. Sillä kyllä, että raha ei kasva puussa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sankari, kommenteista.

      Kuten alussa kirjoitin, tässä on pitkälti omaa pohdintaani eikä tarkoitus ole ketään syyllistää. Ja siltä pohjalta toteankin kliseisen "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa". Eli siis ei minusta tästä kenenkään suurperheellisen (mikä edes on suurperhe?) tarvitse loukkaantua tai ottaa itseensä. Ei ainakaan sen enempää kuin yhden lapsen tai kolmen lapsen vanhemmankaan. Sillä kuten yllä kirjoittelin, lapsiluku on jokaiselle erilainen.

      Ja tuon kyllä uskon, että pinna voi pidentyä puolison vaihdon myötäkin eikä liity pelkästään lapsiin. :D

      Ja hienoa kuulla, jos teillä arki toimii ja jokainen lapsi saa tasapuolista kohtelua (toki jokainen persoonakin on erilainen ja jokainen kiinnostuu eri asoista, mutta siis) niin.

      Mukava myös jos ei teillä ole kotiorjia :D En minäkään sano, että olisin pahasti (pikkuisen vain) vinksahtanut kotitöiden takia, joita piisasi. Maalla kun oltiin. Peltohommista eläinten hoivaamiseen, leipomisesta siivoukseen, sisaruksien vahtimisesta kasvimaan tonkimiseen. Ja vanhemmat ihmiset tuntuvat kovastikin arvostavan sitä, että joku nuori on vielä nykypäivänä tehnyt jo lapsena kovasti töitä - hekin kun ovat. Silti olen itse toista mieltä siitä, mikä on lasten rooli ja mikä aikuisten.

      Tämänkin suhteen perheitä on erilaisia. Ja toiset tosiaan puolustavat sitä lasten kotitöiden määrää suurella lapsiluvulla. Ja toki ennen vanhaa niitä lapsia olikin ja tehtiinkin paljon, jotta olisi enemmän apukäsiä töissä. Kun oli peltotöitä, eläimet, kasvimaat, leipomiset jne, jne. Se, että on perheitä, isompia ja pienempiä, joissa näin lapset eivät ole lisäkäsiä taikka mainitsemiasi kotiorjia, on hyvä juttu.

      Poista
    2. ...mutta jos elämä on huutamista eikä noita kirjtóittamiani asioita ole pohdittu, niin kieltämättä ehkä silloin on paikallaankin pohtia ja provosoitua.

      Poista
    3. Minä kyllä syvästi loukkaannuin sanoistasi, kirjoitithan nuo samat asiat ensin blogiini kommentiksi minun kirjoitukseeni. En tiedä edes mistä aloittaisin, joten en aloita. Totean vain, että oma katkeruutesi kumpuaa kyllä kaikesta, olet hyvin nuori ja naivi ja sitten vielä tämä: minä olen kuitenkin elänyt sitä kahden-kolmen lapsen perhe-elämää, sinä et ole kahdeksan lapsen perhe-elämää. Piste. Huutomerkki ! Ja toivon todella että menisit napaasi katsomaan ennen kuin palaat enää minun blogiini kertomaan haparoivaa mutuasi.

      Poista
    4. ... Hyvä, kun kerroit miltä kommenttini sinusta tuntuivat.

      Kuten sanoit, julkaisin nämä pohdinnat ensin tuossa linkissäsi jakaman blogitekstin alla. Kirjoitin sinne silloin alkuun näin: "Ihana kun kirjoitit :) Jos et pahastu, niin kommentoin tätä myöhemmin viisilapsisen esikoisen (yhden sellaisen) näkökulmasta. :) ps. Saanko kysyä moniko lapsisesta perheestä sinä ja puolisosi olette ja miten se on vaikuttanut teidän lapsilukuun?" Johon vastasitkin ettet pahastu, tietenkään.

      Näitä pohdintoja olen pyöritellyt siis luonnoksissa jo jonkin aikaa ja tekstisi synnytti kasan lisäkysymyksiä mielessäni. Mietin kyllä useamman päivän (11 päivää), että uskallanko kirjoittaa mieleeni tulleita kysymyksiä blogiisi. Mutta koska tarkoitukseni ei ole missään vaiheessa ollut arvostella tai loukata sinua eikä muitakaan, totesin että tämä on aihe josta on tärkeä puhua.

      Tiedän, etten tiedä kaikkea, ja olen sen useaan kertaan blogissanikin kirjoittanut. Siksi haluan kysyä. Haluan ymmärtää. Ajattelen pitkälti ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan. Että ei se ole tyhmä, joka kysyy, vaan se joka esittää tietävänsä, vaikkei tiedä.

      Et vastannut kysymyksiin ja se on ihan ok. Halusin kumminkin kijoittaa aiheesta jo aiemmin ja julkaista sen omassa blogissani. Sillä kyse on juurikin niistä minun pohdinnoista, omasta halustani tietää ja ymmärtää, omasta tarpeesta käsitellä omaa lapsilukuani ja itseäni vanhempana.

      Viimeisin kommenttisi siis siinä suhteessa, vaikuttaa varsin tylyltä. Nimittely minusta menee yli, vaikka ymmärrän kyllä, että aihe ja kysymykset, jotka esitin saattavat tuntua henkilökohtaisilta.

      Katkeruus-kortti on kumminkin turha. En ole katkera. Itse asiassa tuon kortin käyttö herätti vain taas joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia esimerkiksi siitä, kuinka vanhemmat ottavat vastaan kritiikin omilta lapsiltaan. Et ole vanhempani, enkä kritiikkiä ole sinulle esittänytkään. Mutta entäs jos sellaista esittäisivät omat lapsesi? Kuinka ottaisit sen vastaan?

      Poista
    5. Vaikka ajattelen todella pitkälti kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä erilailla kuin omat vanhempani, niin katkera en ole. Sen sijaan se mikä minut tekee surulliseksi, on se ettei kuunnella ja oteta kritiikkiä vastaan. Että sen yhden (tai toisenkin) lapsen kokemukset, tunteet ja ajatukset mitätöidään. Ja koska kolmas sisaruksista on saattanut kokea ja muistaa asiat toisin, niin kuin vanhemmat asian toivovat mieltävän, sivuutetaan erilailla kokevien lapsuusmuistot ja kokemukset. Ne ovat ihan yhtä aitoja ja oikeita, vaikkeivat ne menisikään yks yhteen vanhempien toiveiden ja ajatusten kanssa.

      Mutta niin. Näistä en ole katkera. Nämä asiat olen käsitellyt ja osa niistä pohdinnoista kumpuaa haluna tehdä asiat toisin omien lasten kanssa.

      Myönnän kyllä, olen ollut myös katkera, todella katkera, mutta ne tunteet ja kokemukset liittyvät esikoisen syntymään, raskauteen, keskosuuteen, erityisyyteen ja keskenmenoihin. Ne liittyvät diagnooseihin, jotka minulle annettiin. Niin. Ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

      Se ei ollut helppoa. Eikä asiaa auttanut se, ettei sen enempää sukulaiset, tuttavat kuin omat vanhempanikaan osanneet eläytyä tai kuvitella läpikäymäämme. Muiden kokemukset ja elämä meni aivan toista rataa. Kyllä. Niistä hetkistä kumpusi myös katkeruus. Oli valtavasti negatiivisia tunteita, mutta niistä ei voinut puhua, kun kukaan ei ollut oikeasti valmis kuuntelemaan. Muut hyssyttelivät, halusivat kuulla kuinka kaikki on hyvin. Minä olin se lohduttaja. Silloin purin kaikki negatiiviset tunteet ja ajatukset blogiin. Ensimmäinen syy oli se, että kirjoittaminen oli minun tapani käsitellä tapahtunutta, jäsennellä omia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Toinen syy se, että saisin vertaistukea. Se on aivan valtava voimavara. Se ymmärrys ja empatia, jotain käsinkosketeltavaa. Kolmas syy se, että ne joilla ei ole omakohtaista kokemusta, ymmärtäisivät hivenen paremmin ja osaisivat kenties olla avuksi omalle läheiselleen, joka joutuu vastaavaan tilanteeseen.

      Sain melkoisia paskakommentteja, kun kirjoitin negatiiviset ajatukset ja tunteet julki. On minua haukuttu ihmisenäkin, kuinka olen viallinen, kun en pysty kantamaan lasta 9 kuukautta kohdussani tai synnyttämään alakautta tai imettämään. Niitä kommentteja on tullut niin netin kautta kuin livenäkin. Läheisiltä.

      Eli kyllä. Olen minä katkerakin ollut. Sillä vain ei nyt ole hirveästi tekemistä tämän tekstin ja pohdintani kanssa. Toki kokemukseni myös noista liittyvät vahvasti omaan lapsilukuuni.

      Ja kyllä. Minulla on vähemmän vuosia takana elämässäni niin vanhempana kuin ihmisenä ylipäätään kuin vaikkapa Kuplalla. Siksi minä kysynkin. Kun en minä tiedä. En minä ole valmis. Enkä minä niin ole väittänytkään. Ja kyllä, pidän blogia omalla nimelläni, koska minusta näistä asioista pitää voida keskustella ääneen. Yhtälailla omista kokemuksista ja tunteista pitää voida keskustella. Samoin pitää voida kertoa ne negatiiviset tunteet. Ei myöskään ole häpeä, että on kokenut keskenmenoja tai etteivät lapset ole itsestään selvyys. Ei vähennä ihmisarvoa, se että tarvitsee apua. Tai se, että on diagnoosi.

      Kommenttisi (ja nimittelysi) jälkeen kuulisinkin vielä aiempaakin mieluummin vastauksia esittämiini kysymyksiin. Vastauksia siihen, mikä mielestäni tekstissäni oli naiivia? Mikä mutua?

      Vielä enemmän kiinnostaa, ettetkö sinä pohtinut näitä samoja kysymyksiä 20-kymppisenä? 27-vuotiaana? Lapsettomana? Yhden tai kahden lapsen vanhempana? Eikö näitä pohdintoja NIMENOMAAN pitäisi käydä läpi ennen kuin on se suurperheen äiti/isä? Eikö ole myöhäistä vasta sitten käydä niitä läpi? Toki parempi myöhään, kun ei milloinkaan, mutta silti.

      Poista
    6. Pohdi pohdi niin että pää poksahtaa, mutta jos kohdistat ne minun kirjoitustani lainaten minun blogiini, blogissani, niin toden totta olen aivan vapautettu sanomaan miltä minusta tuntuu. Ja vielä kerran, rautalangasta vääntäen: se että kysyt on eri asia kuin se että teet päätelmiä. Niinhän minäkin tein - ja miltä se tuntuikaan sinusta... Ja jos kysyt voitko pohtia asiaa myöhemmin, niin mikäs minä olen sitä estämään. Se ei silti oikeuta sinua päättelemään asioita kovin negatiiviseksi ja minä en saisi niistä edes loukkaantua. Et sinä minun maailmaani kaada, kasva nyt vielä vähän aikuisemmaksi ja kokeneemmaksi ja koita kirjoittaa kerrankin vaikka lause joka ei ole täynnä sinäsinäsinää. Hei!

      Poista
    7. Huokaus.

      Vielä kerran pahoittelen, että koit kysymykseni tai omat pohdintani syytöksinä. Sanon silti vielä kerran: en missään vaiheessa, en sinun blogissasi, en täällä, enkä muuallakaan ole sanonut että suurperheet (esim. yli neljä lasta?) ovat huono juttu ja lapsille vahingoksi aina ja ikuisesti. En ole syyttänyt sinua lastesi laiminlyönnistä, on huonosta vanhemmuudesta, en mistään.

      Pyydän, että jos väitä minun kirjoittaneen jossain noin, lainaat suoraan ne tekstinpätkät. Väität myös Tutipuun blogissa, että "Mutta pikkasen mun otsasuonta kyllä pisti pakottamaan, kun mulle tultiin täällä blogimaailmassa kertomaan mun (suur)perheestäni, että se nyt vaan on melkein tieteellisesti (empiirisen tutkimuksen kautta vissiin) todistettavissa että mää laiminlyön lapsiani. Aijaa?" Niin, siitä marttyyrikäsitteestä. Onko tuttu? Jos viittaat tuolla kommentilla minun pohdintoihin ja kysymyksiin, niin edelleen toistan: En ole sanonut missään vaiheessa, että sinä laiminlyöt lapsiasi. En myöskään ole sanonut että todistettavasti laiminlyöt lapsiasi. En myöskään, että tutkitusti suurperheissä voidaan huonosti.

      Sen sijaan kuten useammissa kommenteissakin on tullut ilmi, on perheitä joissa voidaan huonosti, toisissa on paljon lapsia, toisissa vähän. Ja on perheitä, joissa voidaan hyvin, toisissa on paljon lapsia, toisissa vähän.

      Lainaan vielä pätkän ihan tuolta tekstini alusta:

      "Minulla ei oikeasti ole mitään suurperheitä vastaan, ei sen enempää kuin kolmilapsisia perheitä tai lapsettomiakaan. Seuraan myös mielelläni blogeja erilaisista perheistä, erilaisista kasvatustavoista, erilaisesta elämäntyylistä, kulttuurista, uskonnosta, erityisyyksistä, tavallisuuksista, jne. Ja haluan uskoa, että jokainen on päätynyt omaan lapsilukuunsa oman jaksamisensa ja tunnesyiden pohjalta, oli lapsiluku sitten nolla tai kaksikymmentä. Tämä teksti on täysin omaa pohdintaani, omista rajoistani ja omista kokemuksista äitinä ja esikoisena."

      Poista
  4. Ja vielä tuohon, että entä jos lapset ei tahdo lisää sisaruksia... Esikoiseni tahtoisi olla ainut lapsi. Ei todellakaan tahdo lisää sisaruksia. Ei tahtonut neljättä, ei viidettä eikä tosiaan tätä kuudetta. SIlti esikoisen mahdollisuuksia nämä pienemmät eivät mitenkään rajaa. Ei ole hoitovastuuta (paitsi satunnainen 10min leikitystä, aikuisen läsnäollessa), harrastaa ja mennä kavereidensa kanssa saa ihan samalla tavoin, kotitöiden määrä ei ole muuttunut miksikään jne. Kukaan muu meillä ei ole protestoinut :)

    VastaaPoista
  5. http://kuplatus.blogspot.fi/2014/08/kyllahan-tassa-nyt-jo-lapsetkin-karsii.html

    Olisi kyllä paljonkin sanottavaa, mutta ehkä menen ensin oksentamaan. Ja otsikkoon: ei :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kupla, kiitos kommentista ja linkistä. Ja hienoa, että koitat lohduttaa minua tuolla otsikon kysymykseen viittavalla vastauksella, kun en kerran sitä 17 lapsista perhettä pysty saamaan vaikka kuinka haluaisin. 17 sektion jälkeen olisinkin aika riekaleina. O.o

      Poista
    2. Tiedätkö mikä on marttyyri? :)

      Poista
  6. Tämä lasten toive onkin mielenkiintoinen pointti - ja minusta hyvä.

    Selvähän se, että perhettä koskevissa asioissa on vanhemmilla päätäntävastuu - ja myös vapaus toimia juuri, kuten itse parhaaksi näkee. Siinäkään ei silti soisi kenenkään unohtavan sitä, että perhe on kokonaisuus, jonka kasvaminen voi olla pieni kriisi jokaiselle sen jäsenelle. Vanhemmilla on kyllä munsta velvollisuus pohtia myös sitä, miten jo olemassaolevat lapset pärjäävät, kun perheen koko kasvaa: miten otetaan huomioon vanhempienkin lasten tarpeet. Ja ne tarpeet eivät muuten varmaankaan rajoitu harrastamiseen ja kavereiden kanssa menemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässäpä myös se hyvä pointti, että vanhempien lasten tarpeet. Tarpeet, ei toiveet. Ei ole sama asia ne ;) Joskus harvoin voi pikkusisarus (aika moneskin) olla jopa vanhemman lapsen etu vanhemman kotona olemisen muodossa. Pitäis saada tuohon koulun alkamiseen ja seuraavan kerran vielä teini-iän kynnykselle uudet vanhempainvapaat. Mutta koska ei, niin...

      Itse aloitin lukion, kun pikkusiskoni syntyi. Ja se vuosi, minkä äiti oli kotona ilman suurempaa stressiä pelasti meille paljon. Siinä vuodessa paikattiin esim. ysikytluvun laman jäljet meissä muissa.

      Poista
    2. Tokikaan ne eivät ole sama asia - etenkään yksi yhteen. Haluaisin silti kuvitella, että jos oma lapseni sanoisi ääneen, ettei halua enää pikkusisaruksia, pysähtyisin ainakin miettimään, miksi näin - sillä kyllä se ääneenlausuttu toive voi olla myös merkki tarpeesta, jota ei osaa sanallistaa. Esimerkiksi Etnan teksti oli aika pysäyttävä, sillä jos lapsi kokee, ettei hänellä ole enää mahdollisuutta olla perheessä lapsi, sehän on ihan hirveä tilanne, eikä sitä ihan kauheasti paikkaa vaikka harrastusmahdollisuus. Tai no, mulle ei olisi todellakaan paikannut, ja niinpä tässä keskustelussa aika selvästi näkyy se, että kaikkien meidän näkemykset kumpuavat omista taustoistamme.

      Poista
    3. Ollaan varmasti samoilla linjoilla siitä, että pitää pysähtyä miettimään, mistä ne toiveet tulee :) Tätä on pohdittu paljon, ja meillä niissä ei ole pohjimmiltaan kyse lapsiluvusta. Syykin on selvinnyt ja onneksi ajalla hoidettavissa.

      Poista
    4. Ihan totta, Sankari, ettei toive ole sama asia kuin tarve. Ja Liinalta minusta hyvä huomio tuosta, että perhe on kokonaisuus, joka muodostuu sekä aikuisista että lapsista. Ja jos jonkun lapsen toive on ettei perhekoko kasva, siitä on todellakin syytä keskustella pidemmästi ja että miksi näin kokee, jne. :) Ja kyllä minustakin myös Sankarin omat lapsuuden kokemukset kumpuaa siitä, miten hän/sinä ajattelet lapsiluvusta tai ikäeroista.

      Sain minäkin harrastaa enkä ole katkera. Mutta samalla kyllä ne ajatukset, jotka lasten saantiin ja kasvatukseen liittyvät, kumpuavat pitkälti niistä omista kokemuksista. Siitä, mikä määrä töitä on lapsille ok, millaiset ikäerot ja millainen itse haluan vanhempana olla, jos joskus lapsia saisin.

      Ja tosiaan, toisilla se pieni lapsi ja lukioikäinen voi olla toimiva ja tuoda aikaa mahdollisuuden olla isompienkin kanssa. Mutta ei se aina sitä ole. Ja nyt taas sujautan sen oman lapsuuskortin: Meillä oli maatila, vanhemmat kotona ja töissä joka tapauksessa, ei se uusi lapsi tuonut lisää aikaa vaan vähensi sitä. Tämä ei kumminkaan poista sitä, että jokaista sisarusta olen odottanut ja rakastanut. Ja teen niin edelleen.

      Poista
  7. Mielestäni lapsiluvun pitäisi olla juurikin sellainen, että kaikille lapsille jää aikaa ja kaikki lapset pystyy ottamaan tasapuolisesti huomioon. Ei ole mitään järkeä perustaa suurperhettä, jos lapsille ei riitä aikaa ja koko elämäntilanne riistäytyy hallinnasta. (Näitä perheitä näen työssäni paljon). Toisaalta sitten kaksi lasta on parempi kuin yksi siinä mielessä, että lapsista on toisilleen leikkikaverit ja he eivät vaadikaan aikuisten seuraa leikkeihin niin paljon, kuin yksi lapsi vaatii. Ainakin oma poikani haluaisi kokoajan, että hänen kanssaan pitää jonkun olla leikkimässä ja tietysti koko päivää ei varmaan kukaan vanhempi jaksa/pysty olemaan lapsen leikeissä mukana. Itselleni tämä 2 lasta on sopiva määrä, koska heille riittää aikaa ja tunnen pystyväni panostamaan kummankin kasvatukseen tarpeeksi. Tuohon kotitöihin, niin mielestäni lapset on hyvä opettaa heti pienestä pitäen osallistumaan omaa ikätasoaan vastaaviin kotitöihin. Ainakin meidän poika on opetettu siivoamaan joka ilta kaikki lelunsa omille paikoilleen ja viemään omat pyykkinsä pyykkikaappiin, sekä korjaamaan astiat pöydästä pesukoneeseen. Poika myöskin imuroi oman huoneensa ja auttaa esim pölyjen pyyhkimisessä. Onneksi 3-4v ikäinen tekeekin sen vielä mielellään, eikä laita yhtään vastaan asiassa :D Pienestä pitäen kun opettaa perus asiat, niin niistä tulee lapselle tapa ja ne tehdään jo oma-aloitteisesti. Hyvä postaus muuten kaikinpuolin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Jasmina. Samaa mieltä olen tuosta, että lapsiluvun (mitä se sitten kellekin on), pitäisi olla sellainen, että kaikille lapsille jää aikaa ja kaikki pystyy ottamaan huomioon.

      Ja siis tuo mitä kirjoitit työssäsi näkemistä perheistä on tosiaan se toinen puoli totuutta. Toinen on se, että on perheitä, niin isoja kuin pieniä, joissa pärjätään hyvin, lapset tulevat huomioiduksi, kuulluksi ja rakastetuksi.

      Mutta kun on se toinenkin puoli. Eikä kenenkään, jolla on toimiva perhe, pitäisi loukkaantua siitä, että toisissa perheissä asiat on huonommin, vaikka lapsiluku olisi sama kuin itsellä.

      Välillä tekee ihan oikeasti pahaa nähdä/kuulla, kun niitä lapsia vain hankitaan lisää, vaikka osa olisi huostaanotettu tai vaikka edelliset lapset voisivat pahoin ja oireilisivat. Kun ei jakseta huolehtia ehkäisystä. Kun se uusi vauva on vain niin kiva. Kun on niin ihana tunne olla raskaana ja synnyttää. Ja kyllä, näitä perheitä on ihan oikeasti paljon - Suomessakin. :'/

      Tuosta siivoamisesta olen myös samaa mieltä, että se on niin persoonakohtaista. Johonkin postaukseen (muistaakseni Pesänrakennusvietti ja vikakoodi) kirjoitinkin aiemmin, kuinka minulle siivoaminen on ollut järkyttävää pakkopullaa. Ymmärrän kyllä, että täytyy siivota ja sen olen tehnyt, mutta silti. Rajansa silläkin. Ja sitten taas yksi veljistäni, paikat ja oma huone AINA tiptop. Keittiön läpi kävellessä matot suoriksi, raollaan olevat kaapit ja laatikot kiinni, tuolit paikalleen. Ja minä en edes huomaa, jos jokin noista on "rempallaan". Eli kyllä, olemme erilaisia ja minustakin lasten on hyvä osallistua kotitöihin ikätasoisesti. (Meillä ei tosin leluja kerätä joka ilta, koska minusta on inhottavaa, kun jokin keskeneräinen leikki, esim. juuri rakennettu junarata, pitää kerätä saman tien laatikkoon, kun siitä voisi näppärästi jatkaa seuraavana päivänä.) :)

      Poista
    2. Se on totta, että on myös niitä suuri lukuisia perheitä missä pärjätään hyvin ja onneksi niin onkin, muuten olisi aika katastrofaalinen tilanne! Se lapsiluku ei aina ole yhteydessä siihen pärjäämiseen, vaan jotkut pärjäävät 5 lapsen kanssa paremmin kuin joku yhden lapsen kanssa. Meillä töissä on käsittelyssä juuri nämä ongelmaperheet, joissa ei pärjätä ja kyllä välillä harmittaa tosissaan niiden lasten puolesta. Juurikin tuo, että aikaisemmat lapset kärsivät huonoista oloista ja sitten tehdään uusia vauvoja kun ne on niin suloisia ja halutaan vielä yksi. Sitten ollaan tekemisissä huostaanotto asioiden kanssa. Näitä on vähän liikaakin:( Itselläni varmaan se mitä töissä näkee päivittäin vaikuttaa siihen, etten halua itse kun 2 lasta, vaikka uskoisin kyllä pärjääväni isommankin katraan kanssa. On vaan järkyttävää nähdä niitä kaaos perheitä, joissa koko elämänhallinta on ihan rempallaan ja kaikki lapset oireilevat. Monesti on myös niinkin, että vanhemmat eivät itse edes huomaa sitä, miten huonosti lapsilla asiat ovat.

      Tuohon siivoamiseen, niin siitä on varmasti jokaisella ihan omanlainen näkemyksensä luonteen ja tottumusten perusteella. Ja jokainen hoitakoot kotinsa tyylillään, kunhan perus asiat on kunnossa :) Itse kuulun tähän tiptop -ryhmään ja huomaan jokaisen epäkohdan kotona. Se on niin luontaista minulle, että pidän kaiken juuri oikeilla paikoillaan ja siivoan heti, jos nään jonkin olevan huonosti. Kuulostaa varmasti kauhealta pakkotyömaalta, mutta minulle se on ihan rentoa ja nautin siitä että kaikki on aina järjestyksessä. Poikaa en tietenkään orjuuta siivoamaan, vaikka itse olen tällainen, koska pakottamalla lapsi alkaisi varmaan inhoamaan siivoamista ja lapsen pitää saada olla lapsi. Mutta huomaan sen, että poika ottaa mallia siitä, miten me aikuiset toimitaan ja järjestelee paikkoja oma-aloitteisesti. Lelujakaan en pakota joka ilta siivoamaan, mutta poika ei suostu menemään nukkumaan jos ei ole laittanut leluja oikeille paikoilleen :D

      Poista
    3. Jasmina, juurikin näin. Ja kiitos, että ymmärsit mitä hain takaa. :) Ja tuo työ varmasti avartaa silmiä monella tavalla ja saa pohtimaan perheiden erilaisuutta, lapsilukua ja jaksamista vielä ihan toisella tavalla, kuin mitä välttämättä muuten tulisi pohtineeksi.

      Poista
  8. Ehdin vasta nyt lukemaan postauksen ajatuksen kanssa. Joka tapauksessa paljon samanlaisia ajatuksia minullakin.

    Mä olen haaveillut isosta perheestä, mutta koska lapsiperhearki on näyttänyt monet kasvonsa jo tässä vaiheessa, uskon, että meistä ei varsinaista ”suurperhettä” koskaan tule. Omalla kohdallani suurperheen määrittelen siis perheeksi, jossa on enemmän kuin viisi lasta. Itselleni se viisi tuntuu tällä hetkellä maksimilta, toisaalta toiveet täyttävältä, mutta aikahan sen näyttää. Toisen lapsen synnyttyä vauva-arki oli usean kuukauden ajan niin raskasta, että tulin tajunneeksi jotain: mikään ei ole itsestäänselvää. Ei ole itsestäänselvää, että kaikki sujuu hyvin; että vauva on terve, allergiaton, että se nukkuisi edes puoli tuntia. Ei ole itsestäänselvää, että oma jaksaminen riittää (riittihän se, mutta niukasti). Samalla ajattelin, että kunhan tästä selvitään, ei enää koskaan. Tosin niinhän se mieli sitten siitä muuttui, aikojen saatossa.

    Mutta vaikka mieli muuttui, jotain tuntui jäävän käteenkin; omien voimien rajallisuuden tiedostaminen, ainakin sen osalta, kuinka on tällä hetkellä ja kuinka todennäköisesti on myös lähitulevaisuudessakin, ellei ihmeitä tapahdu.

    Tärkeintä perheen lapsiluvun kokoa kasvattaessa on mun mielestä tiedostaa nimenomaan ne realiteetit. Riittääkö oma jaksaminen? Entä kuinka perhe kokonaisuutena voi, mikäli perheen lapsiluku kasvaa? Riittääkö itsellä kiinnostus, aika? Perheen vastuunkantajina pitäisi edelleen olla vanhemmat, mutta meneekö se niin, vai kaatuuko arki pidemmän päälle vanhempien lasten niskaan? (Toki jokaisen tulisi mielestäni pienemmässäkin perheessä jollain tavalla, omien mahdollisuuksiensa mukaan, kantaa kortensa kekoon, mutta tarkoitan että päävastuun arjesta ja kaikesta siihen liittyvästä tulisi edelleen olla vanhemmilla – edes jokseenkin hallitusti.) Entä mikä on perheen taloudellinen tilanne? Jos ei mietitä pelkästään henkisiä perustarpeita, niin tuleeko ne rahaa vaativat hoidetuiksi? Kuinka tiukilla ollaan, ajautuuko perhe liian ahtaalle? Entä mitä tehdä, kun tapahtuu jotain äkillistä – kaatuuko perheen arki vai selvitäänkö siitä – jos, niin miten? Millaiset tukiverkostot vanhemmilla ovat? Jos lapsia on oikeasti paljon, hoitopaikkaa voi olla hankala löytää sellaisissakin tilanteissa, joissa sitä oikeastaan vaadittaisiin, puhumattakaan sitten siitä, miten mahdollisuuksia siihen kuuluisaan omaan aikaan (missä määrin sitä nyt itse kukin kaipaa) on todennäköisesti entistäkin vähemmän.

    Omassa lähipiirissäni on muutama suurperhe, joiden elämää olen seurannut ihan läheltä. Lapsia perheissä on kuudesta kymmeneen. Osa perheistä voi hyvin ja kaikki tuntuu olevan kunnossa; näiden perheiden kohdalla näkyy selkeästi myös (ja etenkin) suurperheiden hyvät puolet. Toki näilläkin perheillä haasteensa on, mutta heidän kohdallaan vaikuttaa siltä, että suurperhe voi olla myös todella suuri voimavara.

    VastaaPoista
  9. Sitten taas on eräs perhe, jonka kohdalla suurperheellisyyttä olisi ehkä pitänyt harkita vähän muidenkin asioiden kannalta kuin sen, että "Kun me halutaan vauvoja." Lapsiluku on suuri, ja vanhempien oma jaksaminen on todella heikoissa kantimissa. Pinna on kireällä jatkuvasti ja asiat alkavat perheessä olla aikalailla rempallaan. Ei riitä jaksaminen tai kiinnostus lasten kanssa touhuamiseen, ehkei aikakaan - samoin kotihommien suhteen. Molemmat vanhemmat ovat kertoneet, että ovat totta kai onnellisia kaikista lapsistaan ja rakastavat näitä, mutta kuvailleet silti elämäänsä "jokapäiväiseksi kivireen repimiseksi, joka ei kai pääty koskaan". Meillä oli taannoin tämän perheen äidin kanssa puhetta siitä, miten he ovat päätyneet suurperheeksi. Suurperhe oli ollut molempien toiveissa ja lapsia on tehty lisää sillä ajatuksella, että "Kyllä kaikki jotenkin järjestyy, onhan ne vauvat niin suloisia", mikä ei mun mielestäni ihan kaikissa tapauksissa ole riittävän syvällistä pohdintaa kun kyseisen perheen elämää ja arkea katsoo. En minä siis sano ettei tämän perheen elämässä olisi mitään hyvää, totta kai on, ihan näin ulkopuolisenkin silmin ja löytyypä sitä vanhempien itsensäkin mielestä, mutta tämän perheen kohdalla erityisesti ne suurperheellisyyden haasteet ja esim. voimavarojen merkitys korostuvat. Ja samaan aikaan kun arki "romuttuu" entisestään, yritetään uutta vauvaa - koska "Vauvat nyt vaan on niin suloisia."

    Arjen romuttumisella tarkoitan mm. vaikeuksia pitää lapsia puhtaina. Enkä nyt puhu mistään perussotkuista, joita jokaisen lapsen kanssa tulee. Menoa on hankala kuvailla, joten en nyt jatka tästä enempää, mutta mielessään jokainen voinee kuvitella tyylin edes jollain tavalla.

    Toki jokainen tekee omat ratkaisunsa enkä minä kenenkään toiveita tai ajatuksia halua mitätöidä, tässä tapauksessa kylläkin jonkinasteinen kyseenalaistaminen on mielestäni ihan paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Janni, kiitos kommentista. Ja ihana, että ehdit lukea ja vastata ajan kanssa. :) Samaa mieltä olen kanssasi.

      Ja maalla tosiaan on isompia perheitä keskimäärin. Esim. oman kaveriporukkani perheet olivat 13-lapsisia, 6-lapsisia, 4-lapsisia, 3-lapsisia. Kolme lapsinen perhe oli siis pienin ja koettiin pieneksi tavallaan. Eli niitä kokemuksia suuremmista perheistä ja eri sisarusten kokemuksista on paljon.

      Toisissa jaksetaan hyvin, toisissa ei. :) Ja ei, ei minulla ole laittaa mitään tilastoja tai tutkimuksia siitä montako prosenttia minkäkin kokoisista perheistä pärjää hyvin tai moniko minkäkin kokoisessa perheessä voi huonosti, jne. Muta tosiaan ihan yhtälailla siinä isossa perheessä kuin pienemmässäkin sisarukset kokevat perheen erilailla, pärjäävät eri tavalla koulussa, saavat eritavalla kavereita, tulevat eri tavalla toimeen sisarusten kanssa jne. Ja yhtälailla lapsi voi kokea olevansa yksinäinen ja ulkopuolienn isossakin perheessä. :)

      Mutta tuo vauvojen haluaminen.. siis ihan ylipäätään jo sen ensimmäisen vauvan haluaminen on jännä.. mistä tulee se itsekäs ja pakottava tarve saada lapsi/lapsia? :) Siis kyllä meillä ainakin lapset on haluttu ihan itsekkäistä syistä. Ei siihen liity mitään jaloa ajatusta siitä, että jossain on syntymättömien vauvojen varasto ja haluamme antaa yhdella tai parille niistä kodin. Vaan se ajatus ja tunne on juurikin tuota luokkaa, että meiltä puuttuisi jotain, me haluamme lapsen, lapset ovat ihania, lapset tuovat elämäänsisältöä, jne... Aah, menee ohi aiheen, mutta.. siis kun jossain kohdin sille halulle ja äänellä pitää tosiaan osata sanoa ei. (Toistan, toisilla se tulee yhden jälkeen, toisilla viiden, toisilla kymmenen, jne.) Että jos sitä pohdittaisiin ja pohdittaisiin (vaikka sitten siihen asti että pää poksahtaa) enemmän kuin nykyisin, voisiko useampi perhe paremmin? :)

      Poista
    2. Hyvää pohdintaa ja hyvä kysymys; tosiaankin, milloin se "Ei" sitten pitäisi sanoa? Sittenkö, kun asiat on jo rempallaan vai vielä silloin, kun kaikki on kuitenkin ihan perus hyvällä mallilla? Toisaalta omista haaveista luopuminen tykkänäänkin tuntuu vähän julmalta; olisiko siis joissakin tapauksissa pelkän "Ein" sijasta sanottava "Ei juuri nyt, ehkä vähän myöhemmin"?

      Voi olla, että ainakin joidenkin perheiden kohdalla perusteellinen pohdinta olisi yksi koko perheen hyvinvoinnin perusteista ja kantavista voimista... Kun sen kuitenkin kaikki tiedämme, että monia muita asioita emme voi suunnitella.

      Poista
    3. Janni, niin, nimenomaan: Koskas sitten? :) Ja monelle varmastikin alkuun riittää paremmin tuo "Ei juuri nyt.." ajan saatossa se sitten ehkä jää ei:ksi, ja joskus muuttuukin joksikin muuksi.

      Olen paljon miettinyt juuri tuota, että miten meidät tulevat vanhemmat saisi miettimään ja pohtimaan enemmän ennen sitä "hankintapäätöstä". Että kun esim. monet lapsettomuudesta kärsivät ja adoptioon päätyvät joutuvat todella tarkkaan syyniin ja joutuvat pohtimaan näitä asioita todella paljon ennen lapsen syntymää, niin olisihan se jotenkin kohtuullista ja järkevää, että muutkin vanhemmiksi ryhtyvät niitä pohtisivat.

      Ja tuosta toisen postauksen kommenttikentästä nousi myös yksi lause, josta aloin luonnoksissa työstää uutta tekstiä. Eli kenellä on oikeus lapseen - vai onko kenelläkään. Tähän toki liittyy paljon mm. tuo tasa-arvoinen avioliittolaki, translaki, jne. Että kun niin monella on mielipide siitä oikeasta perhemallista. Ja samalla erilaisia ihmiisä/perheitä syytetään siitä, että haluavat lapsen itsekkäistä syistä.. vaikka eikö lapsia lähes aina haluta ihan yhtälailla itsekkäistä syistä...? :)

      Ja tuo ei.. onhan ne klipisit aika lopulliset, mikä toki on toivekin. Mutta lääkärini sanoi viime äitipolikäynnillä (joka minua nyt on hoitanut esikoisen syntymästä asti), että "tiedäthän, että jos sitten vaikka 38v haluattekin vielä lapsen, niin keinohedelmöityskin on mahdollinen". Että ikään kuin jäi se pieni portti. Vaikka samaan aikaan on mielessä, että sellaiseen vaihtoehtoon ei päädytä. Mutta kumminkin tuo kevensi valtavasti omaa mieltä. <3

      Poista
  10. Tätäkin aihetta hivuten: Ylen sivuilla törmäsin eiliseen artikkeliin:

    Syntyvyys laskussa – Kouluihin toivotaan hedelmällisyysneuvontaa
    http://yle.fi/uutiset/syntyvyys_laskussa__kouluihin_toivotaan_hedelmallisyysneuvontaa/7467378

    Miä mieltä tästä? :) Tuolla yllä jo itse puhuin siitä, että minusta olisi hyvä jos näistäkin asioista puhuttasiin jo ennen kuin on perustanut sen perheen tai perustamassa. (Tai ennen kuin se tule enemmän tai vähemmän yllätyksenä.)

    VastaaPoista