tiistai 5. elokuuta 2014

Valmistaudutaan vauvaan: Tukiverkosto ja sen puute

Onko teillä tukiverkostoa? Entä vaikuttiko tukiverkosto tai sen puuttuminen perheenperustamispäätökseen? Meillä se ei varsinaisesti vaikuttanut, vaikka toki sitäkin mietittiin kuinka pärjättäisiin. Vaan onhan ne ihmiset pärjänneet ennen meitäkin. On muitakin opiskelijaperheitä - sellaisia joilla ei ole tuttuja ja sukulaisia lähiseudulla.

Halusimme perheen nuorena. Emme kaivanneet biletystä ja omaa aikaa (vaikka viisasta varmasti sekin olisi ollut - se yhteinen kaksinainen aika pidempään). Ajattelimme, että elämä on tässä ja nyt eikä sitten vasta joskus. Että ensin pitäisi olla ammatti, vakityöpaikka, oma asunto, matkustelua, häät. Halusimme perheen, olla läsnäolevia vanhempia, se toive ja unelma oli paljon suurempi kuin hyvät tulot, kaunis koti ja matkamuistot.




Emme olettaneet, että tiestä tulisi helppo. Olemme molemmat isolapsisesta perheestä, olemme hoitaneet nuorempia sisaruksia eikä rahaakaan ole ollut mahdottomasti. Me pärjäisimme. Me saisimme hoidettua lapsen, mahdollisesti useammankin, kaksin. Ilman että lähellä on isovanhempia tai tuttuja. Ja silti, vaikka olimme intin jälkeen täysin vieraalla paikkakunnalla ja ilman uutta kaveriporukkaa.

Laskimme tuloja ja menoja. Emme olleet shoppailijoita, emme käyneet ravintoloissa, emme elokuvissa, ei ollut kalliita (eikä halvempiakaan) harrastuksia. Osasin laskia tarkan markan ruokabudjetin. Jopa sellaisen, että minun opintotuellani ja asumislisällä kuukaudessa pärjäsi kaksi ihmistä.

Vauvantavaroita ja lastenvaatteita laskimme saavan todella paljon ilmaiseksi. Suomessa myös neuvolat olisivat ilmaisia ja äitiyspäiväraha suurempi kuin opintotuki. Itse ommelluilla kestovaipoillakin säästäisi. Samoin kotitekoisilla soseilla. Myös opiskelija-asuntosäätiön perheasunnot olivat kohtuuhintaisia ja vuokraan sisältyi netti ja vesi.



Niin. Pian odotimmekin jo esikoista. Olimme onnellisia. Suunnittelimme tulevaa, suunnittelin opintoja. Ennättäisin tehdä tuon ja tuon kurssin valmiiksi ennen kuin jään äitiysvapaalle. Raskaus sujui oppikirjojen mukaan. Silti tajunnassani hiipi iso kohtukuoleman ja kätkytkuoleman pelko. Jossain vaiheessa tajusin, ettei Suomessakaan kaikki raskauteen ja lapsiin liittyvät terveyspalvelut ole ilmaisia. Synnytys maksaa. Ambulanssi maksaa. Äitipolikäynnnit maksavat. Vuodeosasto maksaa. Lääkkeet maksaa. Lasten tehohoito maksaa. Korvikkeet maksaa, erikoiskorvikkeista puhumattakaan.

Tuolloin lapsen saanut opiskelija, jonka lapsi syntyi ennenaikojaan ja joka itsekin sairastui, tipahti myös yhteiskunnan tukiverkkojen läpi. Niin tipahdimme mekin. Myös taloudellisesti. Apu tuli vasta jälkikäteen.

Saimme kyllä tukea ja apua sairaalassa, sen jälkeen sulkeuduin lapsen kanssa neljän seinän sisälle infektiokaranteenin vuoksi - ja sen vuoksi, että saimme viimein olla oman perheen kesken. Raskas sairaala-aika sujui silloin ns. helposti, kun ei ollut muita lapsia ja kun asuimme samalla paikkakunnalla yliopistollisen sairaalan kanssa. Kun esikoinen kasvoi, oma pääni ei kumminkaan kestänyt kotonaoloa kaikkien kriisien jälkeen (ja keskellä). Niinpä jatkoin opintoja ja esikoinen aloitti alakerrassa olevassa pienessä päiväkotiryhmässä.




Toisen lapsen odotusaikana otimme huomioon lääkkeet, sairaalalaskut, mahdollisen ennenaikaisuuden ja minun osastolle seurantaan joutumisen. (Keskenmenon ja kohtukuolemankin.) Puolisolla oli vakkarityö, meillä auto ja asuntolaina. Esikoisella oli siis kokopäivähoito paikka, vaikkakin oli hoidossa vain minun opiskellessani. Jos siis joutuisin osastolle, puoliso voisi käydä töissä, esikoinen jatkaa tutussa hoitopaikassa ja me pärjäisimme. Jos vauva syntyisi ennenaikojaan, voisin minä olla osan päivistä vauvan kanssa, toiset päivät esikoisen kanssa. Eikä esikoisen maailma kokisi tästäkään suuria mullistuksia minun poissaoloni takia.

Minun ja puolison vanhemmat ovat vielä kohtalaisen nuoria, samoin nuorimmat sisarukset. He asuvat kaukana eivätkä ole eläkkeellä. Mummilat eivät siis tästäkään syystä tule kysymykseen hoitoapuna - ainakaan pidemmän päälle. 

Toisen lapsen oli määrä syntyä sektiolla aiemman hätäsektion vuoksi. Jos toinen lapsi todella syntyisi suunnitellusti, pärjäisimme. Minä menisin suoraan sairaalaan, puoliso tulisi perässä jahka saisi aamutoimet tehtyä esikoisen kanssa ja vietyä tämän hoitoon. Jos tulisi lentävälähtö viikonloppuna tai yöllä, puoliso jäisi kotiin esikoisen kanssa. Toinen, keskimmäisemme, syntyi lopulta (pienestä ennenaikaisuuden uhasta huolimatta) suunnitellusti. Vaikka oma leikkausaikani siirtyikin aamusta aina myöhäisempään kiireellisten mentyä ohi, ennätti puolisokin tällä kertaa synnytykseen mukaan ennen kuin hänen täytyi lähteä hakemaan esikoinen hoidosta. Illan saimme viettää neljästään.



Esikoinen ja keskimmäinen ovat olleet kotihoidossa ja tarkoitus on että saavat kaikki - myös kolmas - ollakin kotihoidossa esikouluikään asti. Tai ainakin seuraavat kolme vuotta. Tällä hetkellä olemme kuitenkin aika lirissä, jos joutuisin nyt osastoseurantaan. Ja kyllä. Uhka siihenkin on olemassa. 

Totta kai tärkeintä on vauvan ja minun hyvinvointi. Se että selviämme hengissä. Vaan tärkeää on sekin, että esikoisen ja keskimmäisen on hyvä olla. Heillä ei ole puolison ja minun lisäksi hoitajaa, jonka tuntisivat ja jolle voisivat tutusti ja turvallisesti jäädä hoitoon esimerkiksi puolison työpäivän ajaksi. Eikä puolisokaan pystyisi jäämään töisä kotiin lapsia hoitamaan näin äkkiseltään. Ainoa vaihtoehto olisi hakea kaupungilta pikahaulla hoitopaikkaa: Olisi todella epävarmaa pääsisivätkö he edes samaan päiväkotiin - saati sitten sitä olisiko se lähimaillakaan puolison työpaikkaa. Äitiä ei näkyisi kotona illallakaan - ja joka ilta ei jaksa ja kannata puolison lähtiä käyttämään lapsia sairaalassa, kun pitäisi syödä ja mennä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa taas aamulla hoitoon ja töihin. Hoitoon ventovieraaseen paikkaan ventovieraiden ihmisten kanssa.

Vielä ei ole mitään hajua miten synnytys tällä kertaa järjestetään. Jos tulee äkkilähtö, puoliso jää isompien kanssa kotiin. Jos mennään suunnitellusti, ennätämme ehkä saada jonkin päiväksi isompia katsomaan.

Tässä kohtaa sitä toivoisi, että olisi hoitoapua lähempänä. Kyllä me muuten selvitään. Mutta en tiedä miten tästä selvitään. Tästä syystä osittain toivon (näillä raskausviikoilla jo) että lapsi ennemmin syntyisi keskosena kuin että joutuisimme seurantaan molemmat. Vauvalla olisi jo kohtalaiset mahdollisuudet selvitä hyvin - ja koko perhe olisi tasapainoisempi ja valmiimpi uutta perheenjäsentä kohtaan.

Tukiverkosto, se kyllä olisi osa vauvaan valmistautumista  
- etenkin, jos perheessä on lapsia entuudestaan. Kuinka teillä?

10 kommenttia:

  1. Tämä postaus laittoikin miettimään omaa tilannetta. Meillä on molemmat mummot aika lähellä ja mielellään hoitavat poikaa mikäli jotain menoa tulee ja paras ystäväni(poikani kummitäti) asuu naapurissa joten jos hätä yllättää apu on aika lähellä. Poika on nyt 1,5 vuotias ja on ollut muutamia kertoja jopa yöhoidossa, vaikka joka kerta se on tuntunut haikealta jättää se hoitoon höperö kun olen. Ihailen tosi paljon avoimuuttasi kertoa näistä asioista ja olen itsekkin tosi "perhekeskeinen" ihminen (sanoinko vähän hassusti :D?) ja se on minulle kaikki kaikessa. Välillä toki on tiukkaa, sillä itse olen kotiäitinä, mutta sydämessäni tiedän tekeväni oikein ja mun ei kuuluis olla missään muualla. :) Poikkesin varmaan jo vähän aiheesta, mutta kyllä apu ja tukiverkosto on omalta osaltaan tärkeää, mutta ehkei sitä vielä yhden lapsen kanssa osaa samanlailla ajatella. Tämä postaus pisti kuitenkin miettimään. Toivottavasti nähdään torstaina! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tania.. :) EIköhän se perhekeskeinen aika hyvin kuvaa sinuakin.

      Minullekin perhe, puoliso ja lapset ovat tärkeintä. Enkä nyt pidä pahana, jos lapset ovat mummolassa hoidossa - yötäkin. Silti, omien lasten kohdalla olen pitänyt tärkeänä, että lapsia ei vilä jätetä yöksi ilman vanhempia. (Saairala-ajat erossa olivat jo riittävän rankka kokemus.) Olen kyllä ollut öitä poissa, mutta silloin puoliso on ollut lasten kanssa. Ja puoliso on ollut öitä erossa, mutta silloin minä olen ollut lasten kanssa. :) 4,5 vuoteen emme ole käyneet kaksin missään (paitsi synnyttymässä tuon keskimmäisen).. Nyt keväällä tosin vaalien aikaan lapset olivat ensimmäisen kerran yhden yön mummolassa, kun ei saatu aikatauluja muuten sopimaan.

      Ja vaikka pidän tärkeänä, että lapset saavat olla kotona ja vanhempien seurassa, pidän toki tärkeänä sitäkin, että vanhemmat jaksavatja lapsilla on kavereita. :) Siksi esim. pidän oulun avoimesta varhaiskavatuksesta.

      Ja vaikka nyt viihdyn kotonakin (kun on riittävästi muutakin ajateltavaa), niin olen kyllä valmis vaihtamaan "rooleja" puolison kanssa. Eli jos saan töitä, menen töihin ja puoliso jää vuorostaan kotivanhemmaksi. Jos ei onnistu, tai jos puoliso ei olisi valmis jäämään kotiin lasten kanssa, en hakisi vielä töitä. Kirjoitinkin aiheesta talvella enemmän blogissani teemalla Kotiäiti vai uraäiti. Sillä koen toiaalta myös, että juuri lasten ja tulevien sukupolvien takia haluan vaikuttaa siihen millainen maailma tulevaisuudessa on - siltikin vaikken sitä yksin pysty muuttamaan. :)

      Toivottavasti tosiaan pääsen huomenna mukaan piknikille! :) Olisi kyllä todella mielenkiintoista tavata ja tutustua oikeasti.

      Poista
  2. Rahat on ehkä tiukilla, mutta tukiverkosto meillä on kohdillaan. Pulassa ollaan silti synnytyksen lapsenhoidon osalta täälläkin, jos lähtö tuleekin vasta 40+3 tai myöhemmin... Arkena virka-aikaan on tietysti päiväkoti, mutta...

    Jos tietäisin jonkun lähellä asuvan pohtivan lastenhoitoa synnytyksen ajaksi, tarjoutuisin avuksi ilman muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) HYvä että teillä on kumminkin tukiverkko. Toki esikoisen yntymän jälkeen olln joku mmmtuttu tu, mutt o on muuttnut pois, toiet työelämäsä, ja osalla omat projektinsa ja erityisyytensä. Ja jotenkin taas sitten se täysin ventovieras hoitaja on vain liian iso juttu itselle. Siis että ennemmin synnytän yksin ja jätän puolison "isompien lasten" kanssa. :)

      Mutta joo, kunpa sitä itsekin osaisi olla apuna, kun joku muu tarvitsee. Toivottavasti tekin pääsisitte puolison kanssa yhdessä synnytykseen. :)

      Poista
  3. Meillä tukiverkosto kutistui melkoisesti tänä kesänä, mutta onneksi on kuitenkin sisko miehineen paikkakunnalla. Ja pari ystävää, joilta voin apua pyytää, jos isompi hätätilanne tulee. Näiden ystävien kanssa meillä onkin ollut vähän vuoroin vieraissa -mentaliteettia, kun molempiin paikkoihin on syntynyt vauvoja eli kaikki olemme olleet suunnitelma B:n asemassa, jos alkuperäiset suunnitelmat olisivat pettäneet. Mutta jotenkin aina selviää. Edellisessä asuinpaikassa ei ollut oikein ketään sillä tavalla oikeasti lähellä emmekä tunteneetkaan oikein ketään. Turvaverkon suuntaan muuttaminen olikin yksi iso tekijä asuinpaikkaa valittaessa. Tosin ikinä ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Ne vahvimmatkin turvaverkot voivat tosiaan hävitä aika yllättäen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :( Pahoittelut Kati turvaverkon häviämisestä.. koskaan ei tosiaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Mukava kumminkin, että jotain apua löytyy. :)

      Poista
  4. Tukiverkostojen olemassaoloa ei tullut pahemmin mietittyä siinä vaiheessa, kun lähdin perhettä perustamaan. Tosin siinä vaiheessa ne vielä olivatkin ihan kattavat eikä huolia ollut näköpiirissä muutenkaan.

    Mutta kyllä se tukiverkostojen merkittävyys mulle valkeni. Mieshän ei ole tyttöjen biologinen isä, ja ennen meidän tapaamistamme olinkin jonkin aikaa yksinhuoltaja. Tuolloin omien tukiverkostojeni puutteellisuus avautui ihan uudella tavalla, etenkin, kun Kesäheinä huusi sen ensimmäiset neljä kuukautta. Olisi ollut mahtavaa saada hetki itselleen edes jossain vaiheessa päivää, mutta useimmiten se ei onnistunut, mikä tuntui suunnattoman epäreilulta. Samaan aikaan jossain tuttu äiti valitti, että kun ei päässytkään jokailtaiselle, yksinäiselle lenkilleen... Toki tarpeensa kullakin, eikä kyseinen äiti minun tilanteeseeni ollut osallinen - harmitti vain kuunnella, itse kun olisin kaivannut vaikka varttituntia, jonka olisin voinut olla totaalisesti itseni kanssa.

    No, nyttemmin tilanne on toinen. En ole enää yksinhuoltaja, enkä pyöritä arkea yksin. Miehen mukana tuli myös ikään kuin kaupanpäällisinä ihana anoppi ja sekalainen seurakunta muita upeita ihmisiä, joilta apua on saanut pyydettäessä ja usein pyytämättäkin. Joskaan en ole tuntenut kovin suurta tarvetta pyydellä; edelleen tuntuu suunnattoman isolta asialta, että perheessä on toinenkin aikuinen - sellainen, joka oikeasti pyörittää arkea kanssani ja joka jakaa vastuuta kanssani. Miehellä on ajoittain pitkiä työpäiviä, mikä harmittaa joskus, mutta silti on suunnattoman helpottavaa tietää, että minulla on ihminen, joka on tulossa kotiin.

    Tätä raskautta suunnitellessakaan tukiverkostot eivät olleet se päätöksemme kulmakivi yrittää tai olla yrittämättä vauvaa. Mutta raskauduttuani ollaan kyllä monta kertaa puhuttu, että meidän tukiverkostot on tällä hetkellä kiitettävän hyvät. Se on mahtava tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että sulla/teillä on nyt hyvät tukiverkostot. :) Ja tosiaan, en ole ehtinyt blogiasi selata taakse päin, joten elän sen tiedon varassa mitä päivittelet jatkossa - ja tuota en tiennytkään että olet ollut yh:nakin. Ihana, että olet kumminkin löytänyt vierellesi nyt jonkun jonka kanssa on hyvä olla <3 Ja että saat elää lasten kanssa täyttä elämää - ja kokea raskaudenkin vielä :)

      Poista
  5. Jep, minä myös muistan aina kertoa kaikille, että julkinenkaan sairaanhoito Suomessa ei ole lapselle ilmaista. Ainoastaan terveyskeskus on, ja joissakin kunnissa se on aikuisillekin ilmaista. Sairaalahoidossa lapsilla on viikko omavastuuta ja jos lapsi sairastuu/syntyy joulukuussa ja on sairaalassa vuodenvaihteen yli, täytyy tammikuussa maksaa uusi omavastuu. Tuon viikon omavastuun jälkeen polikäynnit maksavat edelleen. Ja ne lääkkeet maksavat.

    Silloin kun minä sain vauvan, opintotuki oli sen 254 e/kk brutto ja minimiäitiyspäiväraha 10,09 e/arkipäivä brutto. Nykyäänhän minimiäp-raha on sellainen, jolla jopa elääkin, minä jouduin nostamaan opintotukea siihen päälle. Synnytykseen liittyvä sairaalalasku sisältäen osastohoidot ennen ja jälkeen synnytyksen maksoi enemmän kuin kuukauden äitiyspäivärahani, lapsen sairastuminen myöhemmin maksoi taas sen viikon sairaalaomavastuun ja lääkkeiden kera suunnilleen äp-rahani verran, pelkkiä julkisen puolen menoja.

    Muut äidit itkivät, kun äitiyspäiväraha loppui ja kotihoidon tuki alkoi. Minä juhlin, minä sain kotihoidon tukea kuntalisän kera neljä kertaa enemmän kuin äitiyspäivärahoja! Ja sitten on puolueita, jotka ajoivat vanhempainrahakauden pituutta vuoteen! Nytkin oli jo riittävän pitkä aika kituuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ano.

      Juurikin noin. Meillä myös ne sairaalamaksut, lääkekatto, matkakorvauksien kulukatto jne nollaantui vuoden vaihteessa ja alkoi alusta, kun sairaala-aika oli alkanut vasta joulukuun alussa. Samoin aiemmin ei ollut esim. sairaalaan vuodelepoon joutuneella opiskelijaäidillä oikeutta sairauspäivärahaan eikä mihinkään muuhunkaan rahaan. Ainoastaan opintotukeen ja sinä aikana olisi toki pitänyt kerryttää niitä tärkeitä opintopisteitä, jottei myöhemmin veroteta niiden puuttumisesta.

      Ja meillä myös kh-tuki ollut isompi kuin vanhempainpäivärahat, joten saman ärsytyksen jaan tuosta kitinästä, kun vanhempainpäiväraha loppuu - tai kuinka päivärahakautta pitäisi pidentää. Meillähän se toki piteni esikoisen keskosuuden myötä ja varmasti korkeampaa päivärahaa saaville se onkin kiva juttu - meille ei. Myös keskosvanhempien (johon itsekin kuulun) yhdistys aika ajoin ajaa tuota vanhempainrahakauden pidentämistä, mutta olen kyllä jaksanut muistuttaa niin siellä kuin omassa puolueessani senkin epäkohdista mm. minimipäivärahalla eläviä kohtaan.

      Ja kun sitten piti alkaa maksaa niitä opintotukia takaisin, kun niitä oli maksettu äitiyspäivärahan kanssa päällekkäin, kun en kaiken keskellä sitä hoksannut lakkauttaa (ja kun ei vielä niitä vanhempainrahojakaan kuulunut, mutta laskuja oli), niin siinä oli yös oma rumbansa. Samoin siinä että kaupunki ei tullut (koskaan) vastaan sairaalalaskuissa esim. toimeentulotuen muodossa KOSKA olimme opiskelijoita eikä opiskelijalla ollut kuulemma oikeutta toimeentulotukeen.

      Vammaistukea saimme onneksi sitten myöhemmin puolivuotta takautuvasti, jolla mm. maksettiin sairaala-aikana tulleita velkoja sairaalamaksuista ja lääkkeistä. Vuonna 2011 muistaakseni tuli myös lakimuutos, jolla opiskelijatkin saatiin oikeutetuiksi sairaspäivärahaan. Eli nyt vuodelevossa saisin sitä (kun menettäisin kh-tuen lasten joutuessa päivähoitoon.)

      Toivottavasti teilläkin voidaan jo paremmin - niin fyysisesti kuin taloudellisesti. :)

      Poista