Kaikkien aikojen synnytys

Nyt olisin ehkä vertaistukea vailla. Pientä väsymystä, tunteilua ja mutinaa synnytystarinoihin liittyen. Eksyin lukemaan vau.fi -sivuston kokoaman "Kaikkien aikojen synnytys" artikkelin, johon oli koottu pahimmat pelot ja kovimmat koettelemukset ja yhdistetty ne yhdeksi tarinaksi: "Lue jos uskallat" luki vielä tekstin alussa. 

Minähän uskalsin. Ja luin.

Tiedän, että synnytystarinoita on erilaisia, pelkoja on erilasia. Ja mekin lopulta esikoisen kanssa selvisimme hengissä. Vaan silti, jotenkin turhautti. Edelleen oman esikoisen synnytys"tarinaa" lukiessa tulee tunne kauhutarinasta, jota mammakerhoissa ja hiekkalaatikoilla äidit eivät halunneet kuulla tai uskoa. Se mustalammas. Se kauhutarina. "Tuollainen on tosi harvinaista." "Mutta eihän noin käy edes elokuvissa ." Ei niin. Nimimerkillä: synnytys, jota uskonut todeksi. Mutta. Kahta samanlaista synnytystä ei olekaan. Jokainen synnytys on omanlaisensa ja jokaisesta niistä on oikeus puhua ja jokaista niitä on yhtälailla oikeus muistella.

Ja sitten toisekseen...

Perjantaina äitipolilla sektioaikaa sopiessa purskadin taas itkuun. "Näitä sektioita sopiessa lääkärit ovat painottaneet, että ei ennen rv 39+, kun vauvan kunto saattaa olla huono ja joutua teholle RDS:n eli siis epäkypsien keuhkojen takia. Se viikolla 38 syntyminen voi olla tosi huono juttu." Ja hoitaja jatkoi juttuaan RDS:stä, mikä se on, mitä se tarkoittaa ja juttuaan tehoseurannassa olevista vauvoista ja siitä mitä eroa on syntyykö vauva rv 38+ vai rv39+.

Ja minä jatkoin itkemistä.

Ymmärrän kyllä. Tästä oli puhetta edellisessäkin raskaudessa, kun kohtukuolema- ja raskausmyrkytyspelon takia sektiota suunniteltiin rv 37+ (sen sijaan että se olisi tehty suunnitellusti lääkärin toiveiden mukaan rv 39+). Silti. Ilme ja olo tuon kommentin jälkeen oli melkoinen "WTF?! Mitä ne just sanoi pikkupikkukeskosen ja tukostaipumusriskin omaavalle äidille?!" Toki hoitaja ja opiskelija olivat erit kuin minua yleensä hoitaneet eikä taustat olleet (niin hyvin?) tiedossa. Sain itkun takaa jotenkin sanotuksi, että "niin tiedän - vaan se teholle joutuminen ja syntyminen rds:n kanssa rv 38+ on aika helkkarin eri asia kuin kuolla kohtuun tai syntyä sen rds:n kanssa raskausviikolla 25".

Ja kun ne riskitkin on olemassa. Ja kun olen toivonut tosikoisen ja tämän kolmannenkin syntyvän jo varmaan rv 28 alkaen, jotteivat vain kuole kohtuuni. Kun on se tunne, että minun lapsille keskoskaappi on parempi kuin kohtu. Vaikkakin nuo tunteet ja ajatukset ovat todella pahasti ristiriidassa sen kanssa, että tiedän että lapselle on parempi kasvaa kohdussa niin pitkään kuin mahdollista, jos ei ongelmia ole. Ja että se keskosuus ja sairaala-aika on raskas. Mutta silti.. ettäkö rv 38+ syntyvän lapsen voinnista pitäisi olla noin huolissaan ja että eikö niitä taustapapereita voisi edes hiukan paremmin lukea?

Synnytys- ja raskauskomplikaatioista juteltiin myöhemmin, kun minua valmistettiin sektiota varten. Ja silloin pääsin itkun seassa sopertamaan jotain siitä, miksi, miten ja minkälainen esikoisen synnytys oli. Avaisikohan ensimmäisen synnytykseni synnytystarina mitään? Olisiko sitä valmis muut vieläkään vastaanottamaan yhtenä oikeana, normaalina synnytyksenä?

Kuvat (c) Tuuli Silver.

Kommentit

  1. Hrr, alustuksen jälkeen en ole varma miksi, mutta kiinnostaahan se. Synnytystarinat ovat aina jotenkin kiehtovia. Ja voinhan aina kauhutarinoiden päätteeksi sanoa, että itselläni on kaksi simppeliä ja hallittua (=hyvin lääkittyä ja hyvien kätilöiden hoitamia) synnytystä takana. Siis ihan lohduttaakseni niitä, jotka hätääntyvät kauhutarinoista luullen, että heillekin käy niin. Enkä siis tietenkään ja todellakaan vähätelläkseni niitä kauhutarinoita tai edes yrittääkseni luvata, etteikö muillekin kävisi niin. Vaan että se VOI mennä ihan kivastikin.

    Toivottavasti toiveesi ja huolesi otetaan aidosti huomioon, ja saisit tällä kertaa kivan, turvallisen ja rauhallisen synnytyskokemuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjotin pitkän kommentin ja se katos taivaantuuliin. Huokaus. Kiitos kommentista, Heidi Pii. :)

      Tämä blogiteksti nyt oli aikalailla tämmöinen tunnepitoinen-ärsyyntymispostaus, joka olisi ollut parempi kirjoittaa vertaisille. Sellaisille joka on kokenut saman, tietää tunteen ja joka voi todeta vain hiljaa huokaisten sen saman mitä itse ajattelee ja tuntee. Etä on ihan ok tuntea näin. Että en ole yksin.

      Mutta jaoin tämän tänne... Ehkä hakien hiukan kumminkin sitä, että nämä tunteet, pelot ja kokemukset ja ajatukset on sallittuja, ne on normaaleja. Ne on normaaleja siinä missä jonkun toisenkin kokemus. Näitä ja niitä voi muistella, niistä voi kirjoittaa, niistä voi puhua. :) Eikä se tarkoita muistoissa vellomista. Ei sen enempää kuin jonkun toisenkaan muistelemiset ja kokemukset omista raskauksista, synnytyksistä ja vauva-ajoista.

      Ja onhan minullakin yksi synnytyskokemus takana, jonka muistan ja joka oli positiivinen kokemus. :) Kuka tietää, ehkä saan toisenkin samantapaisen synnytyskokemuksen. (Tai sitten en, yhtälailla se on silti oikea kokemus ja sellaisenaan riittävä.)

      Ja taas kello juoksee enkä ehtinyt kommentoida edelliseen postaukseen tulleita kommentta (Tai lukea uusia blogitekstejä).

      Poista
    2. Luin vielä tuota omaa viestiäni, ja siitä tuli näköjään superärsyttävän kepeä, vaikka omassa mielessä hytisi koko ajan myötäjärkytys, kun edes kuvittelin, millainen synnytys sulla on ollut. Eli siis EI, todellakaan ei ollut tarkoitus lällätellä, että mullapa meni kaikki hyvin, vaan siis rohkaista kertomaan Se Kauhutarina. Koska niitä saa ja pitää voida käsitellä. Ja sitten siksi lällättelin vain omiani, että voin sitten järkyttyneille synnyttämättömille perään sanoa, että hei AINA ei kuitenkaan käy noin. Että hankkikaa ihmeessä lapsia, jos haluatte. Plääh, toivottavasti en vaikuttanut kovin tökeröltä. Omaan korvaan vaikutin, kun luin uudestaan. (;

      Poista
    3. Ei kun ihan ok se oli.. oma tekstini on enemmän tunnemyrskyn vallassa kirjoitettu. :) Turhankin. Siis toki se oli itselle rankka ja sen pyörittelemiseen meni pari-kolme vuotta. Mutta onhan niitä oikeita "kauhutarinoitakin", joiden rinnalla se oma synnytys on jotain muuta. Olen lukenut tarinoita kuinka esim. tuntoaisti on jäänyt ja kuinka toinen on tuntenut sektioviiltoa tehdessä kaiken kivun. Tai kuinka se vanha arpi on revennyt kesken alatiesynnytyksen. Tai kun äiti/ vauva on menehtynyt synnytykseen. Tai millaista on synnyttää kohtuun kuollut vauva... :(

      Kaikki on niin suhteellista.. Ja ihminen sopeutuu, tavalla tai toisella. Joskus se vain voi viedä aika kauan.Sitä en tarkoita, että esim. tuollaiset asiat koskaan unohtuisi, mutta niiden kanssa oppii leikkimään. Ne ovat osalle sitä elettyä arkea siinä missä luomusynnytys ym toisille. :)

      Poista
  2. Vanhasta blogistasi kyllä muistan "kaikkien aikojen synnytystarinasi". Avaisihan sen julkaisu täällä uusille lukijoille ainakin taustaasi ja pelkojesi hyvää syytä. Ja vaikka se ei "keskivertotarina" olekaan, niin eivätpä sellaiset tarinat ja kokemukset normalisoidu mikäli niitä ei jaeta.

    (En tiedä onko vertaus mielestäsi korrekti, mutta) näinhän on minkä tahansa vähemmistön kanssa - mikäli vähemmistöä ei tehdä erikseen näkyväksi niin sitä ei enemmistölle ole olemassakaan, tai sellainen vaihtoehtoinen normaali ei välttämättä tule mieleenkään. "Oikea" tuo ensimmäinenkin synnytyksesi oli joka tapauksessa, "normaali" on kai määrittelykysymys (päässäni alkavat tapella tilastotiede ja hyvinkin monimuotoista elämää norrmaaliksi kutsuva kanta).

    Tsemppiä kovasti loppuraskauteen ja pelkojen kestämiseen! Toivon myös sinulle turvallista ja rauhallista synnytystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, TuuliaK, kommentista ja ihanaa, että olet löytänyt tännekin. :)

      Ja kyllä minusta tuokin vertaus on korrekti ja paikallaan. Normaali tosiaan on niin suhteellista. Normaalia on kai vain se ettei mitään tiettyä ja yksittäistä normalia ja oikeaa tapaa olekaan. Ja tosiaan, se tilastotiede ja käyrät tuon normaali-sanan käytön kanssa minullakin alkaa pyöriä päässä. :) On niitä ääripäitä, on niitä keskellä olevia - ja sitten on niitä pisteitä jotka eivät ole edes koko käyrällä - poikkeamia.

      Mitä teille kuuluu? Ja Kiitos tsempeistä <3

      Poista
  3. "Kun on se tunne, että minun lapsille keskoskaappi on parempi kuin kohtu." - Tässä kohdassa purskahdin itkuun. Voi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä miksi, mutta jostain syystä blogisi ei ole suostunut näyttäytymään minulle muutamaan päivään..??



      Mun piti kysyä sulta johonkin sun postaukseen liittyen, että oletko minkä verran lukenut (tai löytänyt?) esim. cp-vammaisten tai kuurojen lasten vanhempien blogeja? Että tuntuuko tällä hetkellä helpommalta sivuuttaa nuo aiheet ja elää hetkessä vai helpottaisiko lukea toisten tunteita, kokemuksia ja ajatuksia aiheesta?

      (Ja olisin halunnut lukea myös sen korvaistute ja kaksikielisyystekstin, mutta en ymmärär miksei tämä avaa niitä sivuja vaikka otsikko näkyy bloggerissa.)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit