tiistai 9. syyskuuta 2014

Omien vahvuuksien sanominen ääneen ei tee kenestäkään itserakasta

Tania haastoi minutkin viime viikolla blogissaan kirjoittamaan blogipostauksen omista vahvuuksista. Kieltämättä, vaikka minulla on päämääriä ja jonkinlaista itsevarmuutta, vahvuuksista kirjoittaminen ja itsensä kehuminen tuntuu vaikealta. Mitä tahansa keksinkin, käännän sen jo omassa päässäni sarkasmiksi. Vaikka eihän tosiaan omien vahvuuksien ääneensanominen tee itserakasta. Ei sen enempää kuin heikkouksienkaan sanominen luuseria. Meissä jokaisessa on molemmat puolet ja ne olisi hyvä tunnistaa. Ehkä jopa kertoa niistä ääneenkin.

Ihana lukea muiden postauksia, sillä monet oikeasti ovat kauneuden tajuisia, hyviä sisustamaan, uskon että hyviä laulamaankin, jne. Mutta minä. Ei, ehei. En todellakaan. Variksetkin laulavat kauniimmin kuin minä. Sävelkorvaa en omista, mutta jonkinmoisella harjoitelulla (ja pätevällä opettajalla) opin ihan kohtalaiseksi orkesteri-tuubistiksi. Jos jonkun silmää hivelee legginsit, lenkkarit ja intin tuulitakki, niin sitten voinen allekirjoittaa myös omiksi vahvuuksiksini tyylitajun ja silmän kauneudelle.

Ensin meinasin kirjoittaa vahvuuksiini sosiaaliset taidot, sillä olen monessa mukana ja minusta on ihanaa olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Pärjäsin myyntityössä, pärjäsin intissä ja pystyn keskustelmaan ja tulemaan juttuun jopa täysin ideologisesti kanssani erilaisten ihmisten kanssa. Vaan karikoille meni taas. Pärjään kyllä, mutta toisaalta olen myös helkkarin hankala ihminen. Pärjään ja osaan pelata yhteen, mutta politiikan puolella olen myös oppinut, että yhteistyön lisäksi pitää uskaltaa nostaa esiin epäkohdat, vaikka kaikki muut tuntuisivat olevan erimieltä ja vaikka turpiin tulisi kuus-nolla. Jepjep. Tätä minä harrastan paljonkin. Pärjäisin, mutta jostain tulee se pakottava tarve kirjoittaa ja puhua ulos kaikki se mikä minua vaivaa ja häiritsee. Toiset tykkää. Toiset ei. (Toisaalta, huomaan pärjääväni paremmin myös poika/miesporukassa. Sukupuolisensitiivistä tai ei.)

Mutta. Sanon silti. Pidän yhtenä vahvuutenani sosiaalisia taitoja. Halutessani pärjään. Livenä pärjään. Ja livenä on helpompi keskustella asioista, vaikka tulisi väärinymmärretyksi tai vaikka olisi asioista erimieltä.



Toisena vahvuutena pidän sitä, että uskallan sanoa mitä ajattelen. Enkä ainoastaan uskalla, vaan yleensä koitan kaivaa tueksi faktoja, niin että sillä mitä sanon olisi merkitystä. Että sekin huomioitaisiin. Että asiat etenisivät. Uskallan kysyä niitä tyhmiä kysymyksiä, sillä koen että se on oppimista parhaimmillaan. Ei niin, että väitän tietäväni jotain mitä en oikeasti tiedä, vaan silloin kysyn ja otan selvää.

Kolmas menee ehkä sivuaa paljonkin edellistä, mutta on silti minusta ihan eri asia. Otan asioista selvää. Pohdin, luen, tutkin, kyselen. Olisi paljonkin mielipiteitä, mutta ne jäävät kirjoittamatta, jos en koe löytäneeni riittävästi tietoa asiasta. Saatan esim. mielipidetekstin pohjalle sosiaali- ja terveysuudistuksesta penkoa ja lukea koko sen historian, miten suomessa ollaan päädytty nykyisen kaltaiseen sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämiseen. Ja voi kyllä, sama pätee vanhemmuuteen. Saatan yhtä tekstiä varten lukea historiikkeja, teorioita ja tutkimuksia ties kuinka paljon.

Olen hyvä matematiikassa. En ole se kympin oppilas joka aineessa, en edes lähimain. (On niitä nelosiakin kutosiakin todistuksessa ollut.) Mutta matematiikasta olen pitänyt aina. Olen ollut jossain hyvä. Kirjoitin pitkästä matikasta laudaturin 39 asteen kuumeessa, vain piste jäi uupumaan maksimipistemäärästä. Sekin vain siksi, että viimeisen tehtävän kuvaaja oli jäänyt vajaaksi. Joten uskallan sanoa, että tässä olen hyvä. Matematiikka on loogista, siinä on riittävästi haastetta. Toki nyt yliopisto-aika on matikanlaitoksella erilaista. Ja pienten lasten vanhemmuus ja unenpuute syövät aivokapasiteettiä, niin että tuntuu että aivoista on käytössä vain 20 prosenttia. Jaksan silti uskoa, että tästä noustaan vielä. Jahka raskaus, imetys, pikkulapsiaika ja yöherätykset vähenevät.

Olen hyvä teknisessä työssä. En täydellinen, mutta riittävän hyvä. Ysin tasoa.

Yritän. En luovuta. Pohjallakin ollaan käyty eikä elämää voi suunnitella. Eikä minustakaan kenestäkään tee heikkoa tai huonoa se, ettei jaksa. Ettei vain kertakaikkisesti jaksa. Että on annettu enemmän kuin on jaksanut kantaa. Mutta olen silti onnellinen nyt, että uskalsimme yrittää vielä pikkukeskosuuden jälkeen toista lasta. Että uskalsimme yrittää vielä keskenmenojenkin jälkeen. Ja että kaiken sen kriisin ja synnytyksen jälkeisen masennuksen jälkeen, olen uskaltanut ottaa uusia haasteita vastaan ja löytää jälleen itseni.


Olen sinut oman kroppani kanssa. Ennen vanhemmuutta en ollut. Löysää siellä, liian pienet, liian rumat tissit, naama sitä, perse tuota. Vaan jotakin nämä kriisit ovat opettaneet. Että kroppani on minun ja se on sellaisenaan riittävä. Olen oppinut hyväksymään sen virheet ja heikkoudet. Jopa senkin, että oma kroppani oli tappaa minut ja esikoiseni. Senkin, että tällä kropalla on saatu neljä keskenmenoa. Ja että tiedossa on yhtä jos toista terveysriskiä, näillä diagnooseilla. Ja jos en nyt hyväksynyt, niin olen oppinut ainakin elämään sen kanssa, että minun lasteni voi olla turvallisempi ja parempi kasvaa keskoskaapissa kuin omassa kohdussani. Riskit on olemassa. Pelkäsin tosikoisen raskaudessa kohtukuolemaa - ja pelkään sitä edelleen. On valtavan ristiriitaista toivoa samaan aikaan, että lapseni syntyisivät ja heidät leikattaisiin mahdollisimman aikaisin kohdustani turvaan keskoskaappiin ja kumminkin ajatella, että jos hyvin menee, lapsen/ lasten olisi parempi kasvaa kohdussa - jopa minun kohdussani. Ja kyllä, välillä olen tässäkin raskaudessa toivonut, että sektio olisi jo seuraavana päivänä, jottei tarvitsisi enää pelätä. Pelätä kohtukuolemaa. Mutta. Olen sinut tämän kanssa. Eikä elämästä tiedä. Päivä kerrallaan. Nautitaan. Ja toivotaan, että asiat menee riittävän hyvin.

Yhtä asiaa en kumminkaan suostu kirjoittamaan tai sanomaan. En nyt, enkä myöhemmin. Nimittäin sitä, että olisin hyvä äiti. Olen onnellinen, että saan olla äiti. Ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä. Mutta hyvän äitiyden määrittää kumminkin omat lapseni, sitten joskus vuosien tai mahdollisesti vuosikymmenien päästä.

6 kommenttia:

  1. Ymmärrän sinua aina vaan paremmin, kun luen tekstejä sinusta itsestäsi. Olet juurikin sellainen jämpti suoraselkäinen ihminen, joka seisoo sanojensa takana:) Ja voi huoh, mä mä meen ihan kuutamolle, jos mä näänkään numeroita, eli aika surkee matikkapää jos en toisin sanois :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tania <3 :) Mulla on tosiaan raskaus, imetys ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen aikalailla sama fiilis kaiken matemaattisen suhteen. Luetun ymmärtäminen ei minusta tästä kärsi niin pahasti. Mutta matikan suhteen mulla on ihan selvästi paljojn enemmän ymmärtämisvaikeuksia, keskittymiskyky on heikkoa, on vain "ei tajua"-fiilis. Joten silläkään, en nyt hirveästi ole niitä kaikista matemaattisimpia kursseja edes nyt yrittänyt ottaa tässä lasten ollessa pieniä. :)

      Poista
  2. Mulle kelpais toi sun matikkapää, kiitos! :D

    Itseään on välillä ihan terveellistä kehua, sitä ylimielisyyden rajaa on kuitenkaan normaalilla itsetunnolla aika vaikea ylittää. Mullakin itseni kehuminen aina päätyy siihen, että pitää heittää itseironiaksi tai sarkasmiksi tai jollain muulla tapaa vähätellä. "Okei, oon ihan hyvä tässä, mutta tuossa oonkin sitten ihan paska."

    Hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Veera :)

      Ja joo, itse asiassa Tania olikin juuri kirjoittanut tänään blogiinsa tuosta ylimielisyydestä. Mutta niin kuin tästäkin postauksesta huomaa, on vain pakko vetää väliin "mutta näissä en ole hyvä"... Tai sitten juurikin tuota itseironiaa ja sarkasmia.

      Poista