Heikoin lenkki

Oli pakko kirjoittaa omatkin ajatukset ulos jutusta, joka on koskettanut ja puhuttanut viime päivinä useita. Minuakin.

Sanotaan, että ketju on juurikin niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Sanotaan, että yhteiskunnan hyvyyden määrittää se, kuinka se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia. Vanhemmuudesta voisi sanoa ihan samalla tavalla. Vanhemmuutta ei määritä onnistuneet synttärijuhlat, materia, lomamatkat tai kauniit perhepotretit. Vanhemmuus testataan silloin, kun olet valvonut aamuviiteen kiukuttelevan lapsen kanssa, nälkä polttelee vatsanpohjassa ja tiedät että sinua odottaa pitkä päivä yksin vilkkaiden lasten kanssa.

Armeijassa opetetaan, että taistelijan on kyettävä kahden viikon yhtä mittaiseen taisteluun, joka sisältää jopa 72 tuntia yhtämittaista valvomista. Kukaan ei opeta tuleville vanhemmille, että heiltä vaaditaan yli 18 vuoden yhtä mittaista taistelua ja vuosien ajan jatkuvaa unenpuutetta, jonka aikana heidän on kyettävä olemaan  empaattisia. Sen sijaan sotilaan vaatimuslistalta puuttuu empaattisuus, joka jo sillä muutaman vuorokauden valvomisella ja parin viikon taistelujaksolla on lähes mahdoton ominaisuus. Väitän, että lähes mahdoton se empaattisuuvaatimus on väsyneille vanhemmillekin. 

Katri Manninen kirjoitti tärkeän puheenvuoron vanhempien (tai no äitien) uupumisesta ja siitä kuinka yleisiä loppujen lopuksi onkaan mustat ajatukset, joita vanhemmuuden syövereissä väsyneenä ja uupuneena kohtaa. Hienoa, että tästäkin puhutaan ja nyt vielä näin laajasti.

Mutta voi elämän kevät tätä jeesustelun ja ymmärtämisen määrää, joka Katrin tekstistä syntyi. Vielä enemmän ärsytti toinen Katrin teksti: "Haluatko estää perhesurmia tapahtumasta?" Miksi kaikki pitää ulkoistaa? Miksi syy pitää vierittää muiden niskaan? Miten voi edes väittää tietävänsä miksi joku päätyy tuollaiseen tekoon? Miksi lähteä spekuloimaan yksittäisellä tapahtumalla, joista meillä ei loppupeleissä ole mitään tietoa?

Ärsyttää, että meidän "ulkopuolisten" täytyy ruotia tällaisia ja olla tietävinään ja ymmärtävinään. Mutta ehkä se on se sisäsyntyinen tarve selittää itselleen tapahtumia, jotka koskettavat ja jotka kaikessa kauheudessaan ovat kertakaikkisen käsittämättömiä ja surullisia. Ehkä pohtiminen ja ruotimen on inhimmillistä? Ehkä se tekee meistä ihmisiä - empaattisia ihmisiä?

Katri väittää, että jos ajattelemme äidin olleen kontrolloiva ja mustasukkainen narsisti, meidän ei tarvitsisi huolehtia omasta tai lähipiirin äitien (entäs isät?) jaksamisesta ja mielenterveydestä. "Case closed." Minusta siinä ei ole mitään helpottavaa, jos ajattelee äidin olleen narsisti. Ei kerta kaikkisesti mitään helpottavaa. Pikemminkin päinvastoin. Ahdistaa ihan pirusti.

Tarvitseeko meidän auttaa lähimmäistä ja kehittää yhteiskunnan turvaverkkoa? Tarvitsee. Tarvitseeko meidän ymmärtää lasten surmaajaa? Ei. Etenkinkään, kun emme tiedä emmekä koskaan saa tietää mitä toisen päässä on liikkunut. Ei meidän tarvitse leikkiä besserwissereitä.

Olen myös erimieltä Katrin kanssa siitä, onko jokainen meistä vanhemmista potentiaalinen lapsensurmaaja uupuneena, univelkaisena ja/tai (synnytyksen jälkeisessä) masennuksessa rämpivänä. Mustat ajatukset ovat yleisiä ja univelka, uupumus ja masennus ovat oikeasti vakavasti otettaviaja ilman murha-aikeitakin vaikuttavat koko perheenhyvinvointiin ja lasten kehitykseen ja kasvuun (kuten myös narsismi ja muut vanhempien persoonallisuushäiriöt).

Mielestäni eräs psykiatri sanoi masentuneelle tuttavalleni varsin fiksusti. Masentunut ja uupunut äiti kertoi omista mustista ajatuksistaan ja mielikuvistaan, jotka olivat tulleet hänen mieleen hyvinkin elävinä lasten kanssa touhutessa. Psykiatri kumminkin totesi äidin toimineen esimerkillisen hienosti jättäessään lapsensa niille sijoilleen ja lähtiessään itse itkemään ja rauhoittumaan eri paikkaan. 

Kuulemma tuo mielikuva on se, joka erottaa niistä, jotka todella päätyvät tekemään jotain kamalaa. Tuo hetkellinen ajatus on se, joka tarvitaan siihen, että ehtii myös tajuamaan ettei niin pidä tehdä. Ne, joilta mielikuva puuttuu välistä, toimivat ennen kuin ehtivät miettiä mitä tekevät.

Niin. On siis hyvä tietää ja muistaa, että meiltä vanhemmilta vaaditaan yli 18 vuoden taisteluvalmiutta ja on kestettävä vuosien ajan jatkuvaa unenpuutetta, jonka aikana niin järki ja empatiakyky on koetuksella. Vanhempi voi murtua, olla se heikoin lenkki. Vanhemmuus testataan silloin, kun olet valvonut aamuviiteen kiukuttelevan lapsen kanssa, nälkä polttelee vatsanpohjassa ja tiedät että sinua odottaa pitkä päivä yksin vilkkaiden lasten kanssa. Vanhemmuus testataan silloin, kun se musta ajatus tulee mieleen.

Toimitko vai käännytkö pois?


Kommentit

  1. Älyttömän hyvä kirjoitus Elina!! Niimpä niin, ehkäpä meillä on tosiaan tarve saada tuolle tapahtuneelle joku "järkevä" selitys" ja ei sitä välttämättä edes löydy. Sillä ihmisellä on vaan napsahtanut, tai mennyt johonki psykoosiin näin minä sen haluan ajatella. Onhan ihmisillä ollut iät ajat mielenterveysongelmia ja ihminen kykenee tappamaan -jopa ne äidit. Oikeestaan aika järkkyä miten tuota voi edes verrata siihen, että "kun äiti väsyy liikaa niin äitikin voi tappaa" Tuo se vasta lohduton ajatus meille muille äideille on ku on toinen on vaan umpihullu! Anteeks vähä kärkäs teksti mut mulla vaan on kauhee viha tapahtunutta kohtaan ja itkin taas silmät päästäni uutisten kuultuani. Niinkuin omaan blogitekstiinki kirjotin -kaikkee ei tavii käsittää, eikä ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tania. En olekaan bielä ehtinyt lukea sun postausta aiheesta. Niin väsy ja aika vähissä. Siksi edelleen vastaamatta myös sp-sensitiivisen postauksen kommentteihin, joihin todellakin aion vastata ajan kanssa.

      Tämä on kumminkin aihe, joka nyt puhuttaa ja pyörii mielessä ja oli vain pakko kirjoittaa omat ajatukset ylös. Julkaisin saman tekstin US:n blogipalvelussakin.

      Ja kai sitä voi uupumiskin napsauttaa päässä asiat vinksin vonksin, mutta minusta niiden tietojen valossa joita netissä pyörii, ajattelen itse toisin. Siis ettei tässä tapauksessa ole kyse vaan uupumisesta. Mutta en minä tiedä miten asiat on ollut ja mitä juuri sen äidin päässä on pyörinyt. Ei hän tule niitä myöskään meille enää henk.koht kertomaan.

      Siksikin ärsyttää, että tuo Manninen on niin vahvasti päättänyt tietää mistä' juuri tämän äidin kohdalla on kyse, ettei ota muita mielipiteitä tai seikkoja lainkaan huomioon vaan julistaa sitä omaa ajatustaan faktana.

      Enkä edes ymmärrä miksi. Ja jotenkin hänen teksteistään jää fiilis ikään kuin narsisti äidit olisivat harvinaisia ja tabuja - jotenkin kaukana meistä. Pöh, ei ole. Varmasti lähes jokaisen lähipiiissä on jokin jolla on enemmän tai vähemmän narsistisia piirteitä - ja niiden perheiden lapsille se on iso juttu aina.

      Ja vaikka olis uupunut tai persoonallisuushäiriöinen, teko oli julma ja itsekäs, yodella itsekäs.:(

      Poista
  2. Joo, minä kirjoitin tästä aiheesta oikeastaan hyvin sivuraiteen kantilta, koska minua _tavallaan_ ärsytti ja huoletti suunnattomasti uutisointi aiheesta (uutisoinnin poikima mannisentapainen jatkouutisointi), jolla annettiin liikaa ymmärtää jotta kaikki väsyneet ovat siihen valmiita ilman ratsuväen saapumista paikalle. Että meistä kaikista on siihen jos tilanne on tarpeeksi paha. Ja tätä ajatusta vastaan olen kaikin tavoin. En millään tavoin vähättele sairauksia, tukiverkkojen tärkeyttä ja välittämistä. Mutta kuten sanoit(te) viisaasti, joku siinä menee jonkun rajan yli ja toiset ei mene vaikka olisi mikä. Ja tämä on tietysti äärettömän surullista, että tämä tapahtui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kupla, kommentista.. joo, ärsyttää ja tulee korvista ulos ja silti oli pakko vielä itsekin jatkaa.. :/

      US myös jakoi tuon blogitekstini
      https://www.facebook.com/UusiSuomi/posts/10152590500934713

      Ja onhan tuossa jos jonkinmoista kommenttia. Minusta tämä uupumiskeskustelu kuuluisi käydä kokonaan erillään koko tragediasta. Ja juurikin siksi, kun sen taustoja emme tiedä eikä niistä minusta pitäisi tiedottaakaan julkisuuteen. Asiantuntijaryhmät on toki erikseen.

      Poista
  3. Mä tiedän, että tämä mun kommentti se vasta jeesustelusta kuulostaa - ja oman kilven kiillotukselta ja mitä nyt ikinä hyvänsä - enkä tällä arvostele muita vaan ilmaisen nyt vain tämän oman, omasta itsestäni kumpuavan ihmetykseni yhdestä aspektista tässä asiassa. Siis siitä, että miten ihminen voi vahingoittaa omia lapsiaan? Millään tavalla. Tiedän, että joku sano(isi) mulle, etten ole ollut tarpeeksi syvällä suossa enkä tarpeeksi väsynyt enkä tiedä mistä puhun. Voi ollakin niin. Mun väsymys on ollut toisenlaista, se pahin väsymys, eikä se ole johtunut lapsesta/lapsista ja arjen raskaudesta vaan siitä, että on kuukausien ajan pelännyt sitä, ettei saakaan pitää omaa lastaan. Että se kuolee. Sen jälkeen musta ei ns. arjen väsymys ole ollut edes mainitsemisen arvoista. (Vaikka oikeasti natisen siitäkin kyllä koko ajan, koska eihän se nyt kivaa ole. Esim. valvominen ja sairaanhoitoilu eivät ole mun lempiharrastuksia.)

    Se varmaan on muuttanut mun pääkoppani niin täydellisesti, että edes pahimmassa väsymyksessä (ainakaan vielä) tai pahimmassa synkkyydessä (sitäkin joskus esiintyy) tai viikkojen valvomisen jälkeen mulla ei ole ikinä - ikinä - käynyt edes häivähdyksen omaisesti mielessänikään, että voisin fyysisesti vahingoittaa omaa lastani. Enkä voi ymmärtää, miten kukaan voi semmoista tehdä. Korjaus: Voin ymmärtää, mutta en hyväksyä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen on kaksi eri asiaa. Tässäkin voin ymmärtää selitykset mitä itse olen halunnut tuolle perhetragedialle keksiä, jotta sitä pystyy jotenkin päässään käsittelemään. Sitähän ei kukaan tiedä, mikä oli totuus tekijän näkökulmasta eikä sitä pysty kukaan häneltä enää kysymäänkään.

    Mutta siis mihin tällä nyt pyrin - jos mihinkään - on se, että en usko, että tuo miettimään pysähtyminen on edes se ainoa erottava tekijä toisten äitien ja toisten äitien välillä. En usko, että edes sitä ajatusta tulee kaikille. Tai sitten tosiaankin elän jossain pumpulissa ja uskon ihmisistä aina liian hyvää. Mutta en mä pystyis. Mä en pysty edes kuvittelemaan. Mä haluan uskoa, ettei me kaikki olla tarpeeksi väsyneinä potentiaalisia lapsenpieksäjiä/murhaajia, koska jos niin olisi, niin lastensuojelulle pitäisi suositella kaikkien pikkulasten pikaista huostaanottamista. Noin kärjistetysti ilmaistuna.

    Enkä ole omahyväinen, vaikka tämä voi siltäkin vaikuttaa. (Tai olen kyllä, mutten tässä asiassa. ;) ) Kun kattelee muksunsa eloonjäämiskamppailua tarpeeksi monta kertaa, niin sitä pääkoppa jotenkin järjestää elämän prioriteetit uudelleen. Tai ainakin tajuaa ihmiselämän arvon ja sen, mikä lahja se lapsi on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä puolestani uskon, että kuka tahansa voi mennä psykoosiin ja siinä tilassa tehdä asioita, joita ei normaalisti edes ajattelisi.

      Mutta tästä Rautajärven äidistä en tiedä mitään. En tiedä, oliko hän psykoosissa vai mikä vaivasi. En oikeastaan halua tietääkään. En halua kuulla rationalisointeja, sillä rationaalisuutta tuskin on löydettävissä.

      Poista
    2. Varmasti. Mä puolestani uskon ja toivon, että useimpien meistä kohdalla vaadittaisiin psykoosi tai muu todellisuudentajun vääristymä lapsen vahingoittamiseen. Pelkkä uupumus ei riitä.

      Poista
    3. Kiitti Moon Mamma ja Liina kommenteista.

      Hienoa kuulla Mamma, että kaikista vaikeuksista huolimatta sinulla ei ole tullut noita mustia ajatuksia. Ehdoton Ehkä -blogissa (?) tuota keskustelua oli vuodenvaihteessa (?) ja aika moni niistä synkistä ajatuksista siellä avautuikin. Jotenkin itse ajattelen, että ne olisivat oikeastikinm todella yleisiä.

      Enkä toisaalta jaa ajatusta/ kokemusta, että kuolemanpelko poistaisi nuo ajatukset. Esim. tuo tekstissä mainitsemani äiti oli pienten keskoskaksosten äiti. Myös muutama muu erittäin pienen keskosen äiti on kertonut samaa.. ettö on joutunut paeta tilannetta ja ajatuksia vessaan lukkojen taakse ja itkeä siellä hetki lasten mellastaessa, itkiessä ja huutaessa.

      Minullakaan ei niitä kaikista synkimpiä ajatuksia ole (muistaakseni?) tullut, mutta lyömiseen liittyviä kylläkin.. ja vaikka olen aikuinen ja vastuussa omista teoistani, syytän tästä kyllä lapsuutta ja kaikkia niitä järjettömiä riitatilanteita joita oli. Että niinä synkkinä hetkinä ne omat lapsuudenkokemukset pulpahtaa pintaan ja ajautuu itsekin lapsen tasolle.

      Uskon kumminkin että niin noita opittuja ja syvälle miekeenpiirtyneitä jumittumia voi poistaa, kierteen voi katkaista, voi hakea ja saada apua, voi itse toimia toisin.

      Ja voisin kompata Liinaa tuossa psykoosi-asiassa.

      Mutta tämä kommentti oli minusta varsin fiksu: "Ymmärtäminen ja hyväksyminen on kaksi eri asiaa. Tässäkin voin ymmärtää selitykset mitä itse olen halunnut tuolle perhetragedialle keksiä, jotta sitä pystyy jotenkin päässään käsittelemään. Sitähän ei kukaan tiedä, mikä oli totuus tekijän näkökulmasta eikä sitä pysty kukaan häneltä enää kysymäänkään."

      Jokaisella on varmasti tarve selittää tuo teko itselleen tavalla tai toisella. Ja ymmärrän sen tarpeen selittää itselleen. Mannista en kumminkaan ymmärrä siinä, että hän on päättänyt että tuossa Rautavaaran tapauksessa oli kyse nimenomaan uupumisesta ja puhuu siitä kuin tietäisi mitä äidin päässä on liikkunut.

      Ei sitä tiedä kukaan.

      Poista
    4. Tämä kirjoituksesi on juurikin sitä mitä itsekin olen yrittänyt ajaa takaa. Jaksamista arkeesi!

      Poista
    5. Joo tuohon psykoosiin vaipumiseen haluaisin minäkin vielä kommentoida, että se menee kuitenkin minusta luokkaan "sairastuminen". Ja se on asia erikseen. Ihminen voi saada itselleenkin kuolemantuomion sairauden muodossa, menemättä silti psykoosiin. Ei hän silti varmaan iloinen ole asiasta, vaan rämpii jossakin syvällä, kuitenkaan tarttumatta siihen kauheimpaan vaihtoehtoon. - että meitä on niin monia ja haluaisin uskoa että suurin osa osaa pitää sen rajan tiukkana, ettei sitä tarvitse edes ajatella.

      Poista
    6. Mä huomasin kirjoitettuani tuon oman ylimmän kommenttini, että sorrun siinä itse sellaiseen kommentointiin, jota henkilökohtaisesti inhoan. Sellaiseen - anteeksi nyt vaan - "kokoomuslaiseen" kommentointiin, että "jos minä pärjään, niin pitää muidenkin pärjätä", eli mun kommentin tapauksessa jos minä en ajattele/minä pystyn/jaksan/en väsy/en koskaan enkä ikinä-niin-ei-kukaan-muukaan. Mulla nousee aina karvat pystyyn kun joku paasaa, esim. että kyllä Downin sundrooman kanssa jaksaa kun minäkin jaksan ja voin tehdä sitä ja tätä ja mitään se ei estä. Päässä alkaa soida heti Susanna Kosken mitä viehättävin ääni kun luen tällaisia kommentteja... :D

      Eli en voi liikaa painottaa sitä, että en sano tai kuvittele toisista mitään. En vain itse ole (vielä?) kokenut tuollaisia ajatuksia. Ja jotenkin se ehkä mulla liittyy siihen valtavaan menetyksen pelkoon, mitä alussa koin. Tai sitten ei.

      Poista
    7. Kokoomuslaiseen kommentointiin :D Tiedän tasan, mistä puhut. Moon Mamma, sä oot takuulla yks universumin top 10 -tyypeistä <3

      Poista
    8. Minäkin kyllä laskisin psykoosinjo sairastumiseksi. Olkoonkin että se tulisi sen uupumisen ja väsymisen seurauksena. Silti. Kaksi eri tilaa.

      Ja aah.. komppaan kyllä Moon Mamma ja Liinaa tuossa kokoomusjutussa. Mutta hei, tätä ei varmaan tässä pitäisi myöntää, huomasin fb:ssä yksi päivä olevani Susannan kanssa varmaan ensimmäistä kertaa ikinä! Pelottavaa :D En tosin kuollaksenikaan (hekoheko) muista mistä asiasta olin samaa mieltä.

      Jollakin tuntuu tosin olevan kepua kohtin samanlaisia antipatijoita :D Fb-kommentit on niin mielenkiintoista luettavaa.. Esim. US:n jakaman linkin alle: "Kuin tähän asti: "Sanotaan, että yhteiskunnan hyvyyden määrittää se, kuinka se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia. " , sitten tarkistin puolueen - Keskusta. Pudistin päätäni ja suljin tekstin."

      Ja pari muuta mielenkiintoista kommenttia: "Ei meidän "tartte leikkiä besserwissereitä". Tämänkin neidin olisi parempi ollut pitää pulinat kopassaan, tekstihän on täynnä lainauksia, kuin viidakko! Mannisen teksti sentään tuli syvältä, itse koettu..."

      "Melkein veikkaan että kirjoittajalle ei ole mustia hetkiä tullutkaan. Vaikuttaa supernaiselta. Veikkaa jopa menevänsä europarlamenttiin.. ?"

      (Ai, että itekseni repeilen, mutta pistetään univelan ja imetyshormonien piikkiin.)

      Mutta siis.. niin, ehkä tosiaan meillä ihmisillä se raja väsymisine ja kaiken kanssa menee eri kohdassa. Eli sen oman kokemuksen perusteella ei voi vedellä suoria johtopäätöksiä. Eikä niitä voi vetää kutri-katri(manninen)kaan.

      Ja ne rajat voi olla erit myös sen oman lapsuuden kokemuksen tai muiden taustojen takia.. tai minä ainakin uskon ja ajattelen että kaikella koetulla - etenkin lapsuuden aikana - on kauskantoisia vaikutuksia ja vaikutuksia siihen miten aivot kehittyy. (Vaikkakaan mikään ei ole lopullista ja lapsi on sopeutuvainen jnejne kuten kiintymyssuhdetekstissäkin taisin kommentoida).

      Poista
  4. Piti lukea tämä teksti ajatuksen kanssa taas pariin kertaan ja palata kommentoimaan, kun omat ajatukset alkoivat olla selkeämmin esillä.

    Minusta tämä teko on järkyttävä, kamala, hirveä. Ennen kaikkea myös hyvin surullinen. Minä en ymmärrä sitä sympatian määrää, jonka tämä äiti tekonsa kanssa on kerännyt. Puhutaan paljon siitäkin, ettei pitäisi tuomita ja että pitäisi ymmärtää... ja aika kysymysmerkkinä olen.

    On hyvä, että äitien väsymys, uupuminen ja yksin jääminen otetaan puheeksi ja siitä keskustellaan, mutta mietin sitä, onko tämä sittenkään se oikea paikka puhua näistä asioista. Minusta ei, välttämättä. Lisäksi väsymyksestä puhutaan tämän jutun yhteydessä siinä mittakaavassa, kuin kaikki väsyneet äidit voisivat ryhtyä moisiin tekoihin - en nimittäin usko, että voivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, Janni, kommentista. Ajattelen aika pitkälti samalla tavalla. Ja vaikka minusta on hyvä tosiaan miettiä niitä taustoja eikä ymmärrys ja hyväksyminen ole sama asia, niin tosiaan alkoi pian tuo ymmärtäminenkin tökkiä. Että mitä pitää ymmärtää? Äitiä? Äitiä joka tappoi kolme lastaan? Miksi? Mitä hänen teostaan pitää ymmärtää? Ei hän ole meille kenellekään selittämässä tekoaan? Ei hän enää elä täällä ja koita sovittaa sitä tai koita parantua - miksi hän tarvitsee ymmärrystä?

      Juu, kyllä, ymmärrystä tarvitsee uupuneet pienten lasten vanhemmat. Ja sitäkin tarvitsee ihan yhtälailla isät kuin äidit. Ei kummankaan hirmmuteot ole jotenkin puolusteltavissa. Ja olen myös miettinyt tuota tuomitsemisjuttua. Että niin siis hä, miksi ei muka saisi tuomita? Miksi hirmuista tekoa ei saa tuomita hirmuisena tekona?

      Poista
  5. Itsekin kirjoitin aiheesta oman purkauksen, koska minua niin ärsyttää tämä pään silittely ja ymmärtäminen. Minusta on todella huolestuttavaa miten monet voivat samaistua tuohon turman ajaneeseen äitiin. Minä en vain kykene millään tasolla samaistumaan lapsensa tappaneeseen naiseen! Enkä tosiaan halua häntä ymmärtää tai miettiä syitä teolle. Ja olen sitä mieltä, että tätä keskustelua ei käytäisi, jos turman olisi tehnyt lasten isä. Mutta kun se oli äiti ja äideillä on niin rankkaa, että kuka tahansa äiti voi väsyneenä tappaa lapsensa, no ei voi!

    Minusta tämä on täysin väärä paikka puhua tästä uupimisesta. Ja psykoosi on sairaalahoitoa vaativa tila, joka vaatii terapian lisäksi lääkityksen, joten kyllä psykoosi on sairaus, aika vakava sellainen.

    Minä keskustelin (tai yritin vääntää ratakiskosta omia ajatuksiani) aiheesta facebookissa ainoana tämän kannan edustajana (siis että tuomitsen äidin) ja minulle sanottiin, että olen kapeakatseinen ja luetun ymmärtämisessäni on vikaa, kun en ymmärrä heidän puolusteluitaan. Minä en vain pysty näkemään teossa mitään inhimillistä ja minua kauhistuttaa kuinka monet ihmiset voivat. Minusta lapsen hengen riistäminen on yksi pahimmista teoista maan päällä, eikä sellainen teko ansaitse ymmärrystä. Ei vaikka tekijä nyt sattuisi olemaan lasten äiti. Ja varsinkaan silloin, koska vanhemman tehtävä on suojella lasta kaikelta pahalta, oli itsellä miten paha olla tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mari, kommentista. Pitääpä käydä lukemassa sunkin postaus aiheesta. :)

      Mitä enemmän nyt oon tätä miettinyt ja pohtinut ja koittanut ymmärtää, niin alan tulla yhä enemmän siihen lopputulokseen, että ymmärtää voi uupumusta, mutta ei tuota tekoa. Ei millään tavalla. Eikä äiti ole meille kertomassa syitä, jotta voisi yrittää ymmärtää, joten ei tässä ole mitään ymmärrettävää tai mitään selitystä jonka voisi edes yrittää ymmärtää. Voisin yrittää ymmärtää, jos joku ihan oikeasti kertoisi mitä on tapahtunut - mutta nyt ei sellaista mahdollisuutta ole.

      Toisekseen netissä leviävät muut tiedot (joiden ei minusta olisi tarvinnut levitä kuin asianomaisten ja viranomaisten tietoon) antaa kyllä perspektiiviä siitä, että äidillä ei olisi mielenterveys kohdillaan ja että hänellä olisi tarve kontrolloida muita. Esim. juurikin tuo riitaisuus - puoliso ei pääse töihin, ajelee perässä, poliisit kotona, kieltänyt esikoisen isältä tapaamiset lähes kokonaan keväällä ja puhelujen pituudet rajoitettu.. uupunut antaisi lapsen isälleen...uupunut jäisi makaamaan kotiin.. uupunut ehkä jopa antaisi puolison erota ja huolehtia lapsista kunnes on itse kunnossa... persoonallisuushäiriöinen ei ehkä näin toimisi, mutta enhän minä tiedä.

      Ja tuo, että puolustellaan äitiä ja äitien tekemää surmaa - miksi vain äitien?! O.o

      Poista
  6. Mä en myöskään ymmärrä, että oikeasti nainen, joka tietoisesti päättää kolmen pienen lapsen elämän, saa tämmöistä sympatiaa osakseen.
    Okei, vaikka hän ei ollutkaan selvästikään henkisesti tasapainossa, niin siltikin,, eihän sarjamurhaajat/pahoinpitelijät/pedofiilit/terroristitkaan saa tämmöistä silittelyä?! Eihän heilläkään kaikki taida olla ihan kotona, pitäisikö heidänkin saada ymmärrystä vähän erilailla??
    Sitten taas toisaalta, kun mieli pimenee, niin varmaan kukaan meistä ei voi kuvitella, mitä päässä voikaan liikkua.
    Tekisi mieli kertoa asiasta, mistä en ole koskaan somessa puhunut, mutta enpä viitsi. Sanonpa vain, että kovia kokeneella, väsyneellä ja masentuneellakin äidillä YLEENSÄ on suojeluvietti lapsiaan kohtaan,, ja multa pienten lasten tappaja ei saa sympatiaa, oli taustalla ihan mitä tahansa. Ei saa muutkaan hirveyksien tekijät, joten miksi saisi tämäkään nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Cindderella, kommentista. EIpä tosiaan ole näin paljon ymmärrystä herunut muille hirmutekoihin syyllistyneille.. ainahan siellä taustalla täytyy olla jotain syitä ja masennusta - esim. juurikin kouluampujat. No, ehkä toisaalta moni "ymmärtää" senkink, miten kouluampujat ajautuu siihen pisteeseen, että kun riittävästi potkitaan päähän niin jossain voi naksahtaa. Silti sille teolle ei minusta voi löytyä ymmärrystä. Ja kyllä hyväksyminen ja ymmärrys on kaksi eri asiaa, mutta ei kai sitä tekoakaan voi ymmärtää?

      Ja olisi tosiaan mielenkiintoista kuulla, mitä sinun tekisi mieli kertoa. Ja vaikka paljon minäkin täällä kerron, niin en silti kaikkea. Paljon enemmän haluaisin puhua, mutta kun kyse on muistakin ihmisistä...

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit