tiistai 30. joulukuuta 2014

Tuhkimotarina

Täällä kuopuksen kanssa vielä jalkeilla. Katsottiin pitkästä aikaa Tuhkimotarinaa areenasta kaverin vinkkaamana. Tämä sai pitkästä aikaa kyynelhanani auki kunnolla. Nykyisin kun muuten pystyn aika pitkälti oman elämäni "tuhkimotarinan" kertomaan ilman suurempia tunteita. Kuin ostoslistasta puhuessa. Niin monesti olen sen kertonut. Ja se on ihan hyväkin, ettei siihen aina tarvitse mennä tunteella mukaan.

Joskus kumminkin - joskus - tekee hyvää käydä niitä muistoja ja tunteita läpi, niin että ne tulevat pintaan vahvempien tunteiden ja suurten krokotiilin kyyneleiden kanssa. Ja tämä tuhkimotarina viiden lapsen äidistä, jolla on takana yhdeksän raskautta, teki  sen.

Se oma raju raskausmyrkytys. Ne omat seitsemän raskautta. Neljä varhaista keskenmenoa. Kolme elävää, tervettä lasta. Pikkupikkukeskosuus. Niin moni kohta tuossa jaksossa viilsi syvälle sisimpääni. Myös äidin kertoma hetki sairaalasta: "ei vauvoja puudutettu vaan syvävena oli laitettu vain".. Onneksi nykyään jo ihan pieniä vauvoja ja keskosiakin kipuhoidetaan. Meidän puolen kilon nyytti sai mm. vahvoja kipulääkkeitä, morfiinia, jne ja oli alati kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, jotta olisi rauhallisempi, aivot saisivat kehittyä ilman valtavaa kipukokemusta ja elintoiminnot olisivat vakaammat.

Haluan kai vain jakaa teille tuon Minna-äidin tarinan. 
Yle Areena: Tuhkimotarina

"Lestadiolaisuudesta eronnut Minna on ollut yhdeksän kertaa raskaana, mutta hänellä on vain viisi lasta. Uskossa naiseus oli äitiyttä, joten stylisti Outi Brouxilla on paljon opetettavaa."

3 kommenttia:

  1. Kääk, kirjoitin pitkän kommentin mutta jonnekin se katosi kesken kirjoituksen! No siis enivei, katsoin vähän vahingossa sen ohjelman myös, en kokonaan mutta kuitenkin ja järkytyin kyllä myös tuosta kohdasta, toki lapsen kärsimyksen puolesta ennen kaikkea, mutta myös siksi, että hoidetaanko potilaita todellakin eri tavalla jos omaiset on läsnä tai ei? Aika h#elvetin järkyttävää jos näin on. Itse ohjelmaan ja sen uskonnollisuuteen... noh. Olen sanonut ennenkin ja sanon taas, uskonnollisuus ei tee vielä kenestäkään ajattelematonta tyhmyriä, että jos on jo olemassaan sellainen niin ehkä se korostuu vielä riippumalla jossakin jossa ei tunne oloaan hyväksi. En osaa kuvitella yhtäkään en yhtäkään, ihmistä joka vakavasti sairaan lapsen saatuaan olisi jo hämmästyneenä raskaana parin kuukauden päästä ja sitä sitten ihmettelisi. Jos ei järki senverran päätä pakota, että ymmärtää että sairas lapsi tarvitsee heitä vanhempia ja voimia ja vaikka mitä, niin sen aikaa voi kyllä pysyä kauempana puolisostaan. Jos taas ei pidä mitään väliä niin ihan turha tuulla telkaariin sitä vinkumaankaan. Mutten oli kyllä todella hurja kohtalo näissä raskautumisissa. Rankkaa. Oletko muuten Etna katsonut sen (olikohan ensimmäinen?) kauden Erilaiset äidit, jossa oli joku turkulainen perhe joilla oli myös lastensaanti aikamoista elämän ja kuoleman kanssa kilvoittelua? En muista sitä juuri mitään koko ohjelmasta, mutta on jäänyt mieleen kyllä kuinka nuori perhe siitä kaikesta oikeastaan koskaan voi selvitä kokonaan ehjäksi, eipä kai mitenkään jos oikein ajattelee. Ne jättää meihin jäljet.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kupla, kommentista.

    En nyt tuohon uskontopuoleen ota kantaa, joskin aiempien kommenttien perusteella väittäisin meidän ajattelevan ja näkevän/kokevan senkin eri tavoin. Mutta noin ylipäätään oli lasten saannin/ raskauksien syyn takana mikä tahansa, nuo kohtalot on älyttömän surullisia. :( On tässä tullut katsottua noita mammaohjelmiakin enkä niitä enää muista että kellä oli minkäkinlainen tarina. Paljon on ollut niitä raskaitakin koettelemuksia. Toisaalta, aika paljon niihin olen törmännyt myös esim. kuuntelemalla sairaalassa toisten vanhempien kertomuksia heidän historistaan. Aivan käsittämätöntä kuinka paljon ikävää ja surua ja vastoinkäymisiä voi yhteenkin perheeseen osua aina lapsettomuudesta, keskenmemenoihin, keskosuuteen, kehitysvammaan, syöpään, kohtukuolemiin, jne, jne..:(

    VastaaPoista