Äidin oma aika Ilkka Remeksen seurassa

Äidin oma aika tarkoittaa tällä hetkellä aikaa, jolloin imetän ja joku muu pitää seuraa kahdelle isommalle.
Nyt on taas kasa karvaperseitä (inttislangia) aloittanut palveluksensa valtion tarjoamassa viiden tähden all-inclusive-hotellissa. Vai miten muuten sitä pitäisi kutsua, kun saa viisi valmista ateriaa päivässä, pyykkihuollon, majoituksen, ilmaisen terveydenhuollon, liikuntatilat ja kunto-ohjelman?

Niin vain moni isä ja äiti haikaillen kirjoittelee jälkikasvunsa armeijaan lähdöstä, että väkisin omaankin mieleen hiipii ajatus aamusta, jolloin saattelen omat kullannuppuni puolustusvoimien porteille. Hurjaa. Esikoinen on nyt viiden vanha, muutama tovi ja sitten hänkin saattaa olla jo suorittamassa omaa palvelustaan joko armeijan vihreissä, sivarina tai vapautettuna. Henkilökohtaisesti pidän jokaista ratkaisua yhtä hyvänä ja tuen lapsiani siinä mitä he päättävät tehdä. Jokainen meistä, kun voi joka tapauksessa tehdä jotain yhteisen hyvän eteen, oli kyse sitten turvallisuudesta tai muusta hyvinvoinnista.

Näin joulun aikaan minulla tahtoo ulko- ja turvallisuuspolitiikka kutkuttaa muutenkin eri hermonpäitä. Jouluna nimittäin luen kuta kuinkin sen vuoden ainoan kirjani ja lähes poikkeuksetta kirja on Remeksen tuotantoa.

En ole mikään varsinainen lukutoukka. Tiede kyllä kiinnostaa ja luen mielelläni tiedeartikkeleita ja tutkimuskertomuksia, mutta fiktiivinen kirjallisuus ei tartu lukemistoon. Luin koulun pakollisista luettavista kirjoistakin ehkä kolmanneksen, mutta ne mitä luin, olivat enemmän tai vähemmän yhteiskunnallista tekstiä. Kaikki kaverit lukivat HarryPottereita sun muita. Minua taas ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Eräällä metsäleirillä tuli sen sijaan odoteltua vahtivuoroon pääsemistä tai istuttua yöllä kipinävuorossa. Tuolloin tartuin joukkuetoverin lukemaan Ilkka Remeksen kirjaan 6/12.
"Haagissa on tuomittu sotarikoksista serbialainen eversti Borislav Jankovic, joka istuu riihimäkeläisessä vankilassa. Mutta hänen poikansa Radovan ja Vasa Jankovic ovat päättäneet vapauttaa hänet. He ottavat panttivangiksi vanginvartijan vaimon ja kiristävät isänsä vapaaksi. Matkalla kohti itärajaa poliisi heidän yllätyksekseen pysäyttää heidät ja panttivanki pääsee pakoon. Poliisin tarkka-ampuja ampuu Radovanin tämän jahdatessa karannutta vankia ja koko operaatio epäonnistuu."
Se kolahti. Jäin koukkuun. Se kolahti siksi, että politiikka kiinnosti ja erityisesti juurikin ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Se koukutti myös siksi, että meillä oli lapsuudenkodissani ollut neljänä kesänä serbialainen vaihtari. Nuo serbialaiset tulivat kotikuntaani suomenkielen opettajansa kanssa. Ja tuo opettaja oli ollut aikoinaan Suomen presidentti Kekkosen ja Serbian/Jugoslavian presidentti Titon välinen tulkki.

Kekkonen, Cedomir Cvetkovic ja minä (vuonna 2006).

Sen jälkeen olen kahminut Remeksen kirjoja. Minua viehättää niissä myös se taito sotkea niin paljon faktaa fiktion sekaan. Ja että niistä faktoista on monesti vielä kirjan lopussa tietoa sellaisenaan. Yksi parhaimmista kirjoista on ollut natsisaksaankin linkittyvä Pahan Perimä. Tämäkin kirja vei totaalisesti tarinan kerronnallaan mukanaan.
"Rolf Narva katoaa Saksassa. Hänen poikansa Erik lähtee etsimään isäänsä, mutta yllätyksekseen hän huomaa vanhempiensa historian olevan täynnä salaisuuksia: Erikin äiti, Ingrid Stormare työskenteli toisen maailmansodan aikana rodunjalostuksen parissa, ja isä Rolf Narva Adolf Hitlerin atomipommiprojektissa. Erikille vanhemmat ovat valehdelleet olleensa koko sodan ajan Yhdysvalloissa, vaikka siirtyivätkin sinne vasta operaatio Paperclipissä. Saksassa ei ole kateissa pelkästään Rolf, vaan myös noin 160 grammaa fissiokelpoista uraania."
Omaan top kolmeen yltää myös tämän joulun Ilkka Remes ja Horna, joka kätkee sisäänsä muun muassa tämän vuoden Nato-keskustelut, Ukrainan kriisin, Venäjän ja Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikan ja Suomen aseman näiden välissä. Kirja sivuaa myös niin tietovuotaja Edward Snow'ta kuin sotilastiedustelun salaisia operaatiota. Jep. Koukussa. Joskin tyhjä fiilis taas, kun kirja on luettu. Nyt tekisi mieli vuorostaan kahmia jokin sotahistoriikki.

Mitä kirjoja sinä luet? Kiinnostaako ulko- ja turvallisuuspolitiikka?
Entä mitä ajatuksia ja tunteita omien lasten ase- tai siviilipalvelus herättää?

Kommentit

  1. Remestä on hyllyllinen ja luettu niitä on paljon. Viime aikoina tosin vähemmän. Helposti tulee tartuttua puhtaaseen roskaan (harlekiinit jne), mutta mun ikiaikaisia lemppareita on Sinuhe, Lokki Joonatan, Maan Lapset-sarja (Luolakarhun Klaani & kumppanit) sekä nuo Harry Potterit. Huvin vuoksi luen myös englanniksi, menossa myös se pahamainen Fifty shades of grey... Eli kaikki käy. Kunhan on hyvin kirjoitettu tai sitten niin huttua että sulaa pureskelematta.

    Kersat menee inttiin tai on menemättä. Kunhan eivät mene tai jätä menemättä siksi kun kaikki muutkin, vaan oikeasti ajattelevat asiaa niin, että voivat päätöksensä perustella. Samaa sanon rippikoulustakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Sankari. Monta kirjaa on mullakin lukulistalla, mutta aina on muka jotain parempaa tekemistä ettei ejdi. Joten se jää sitten tuohon yhteen kirjaan enkä pääse remeksestä muihin kirjailijoihin.

      Minäkin toivoisin, että ennen kaikkea lapset pohtisivat sitä mitä tekevät eivätkä vain mene massan mukana tai koska äiti sanoo. :)

      Poista
  2. Mä luen nykyään kotimaista. Ennen luin kaiken mitä eteen tuli, imetysaikoina kirja per päivä. Remestä en ole saanut aloitettua vaikka äidin jäämistönä niitä rivi hyllyssäni onkin. Niin no intti, palvelukseen adtumisen, sivarin ja vapautuksen lisäksi vaihtoehtonahan on myös oman elämän jatkuminen ilman mitään niistä, jos sattuu tyttölapsi olemaan eikä halua sinnepäin hetkahtaa. En pidä siitäkään että väkisin tehdään näistä asioista niin kummankin sukupuolen juttuja :) omat lapseni toivon mukaan käyvät intin, pojat ainakin. Näin toivon vaikka en mikään tyttölasten armeijaanmenon vastustaja olekaan tietenkään. Itsekin olisin varmaan ollut siellä ihan elementissäni ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ooo.. en kyllä millään itse jaksais viihtyä kirjan parissa koko aikaa.. :) tuntuu vähän siltäkin, että kun sen yhden kirjan saa luettua, niin ei tee edes mieli aloittaa uutta pitkään aikaan. Joten luen sitten vaikka blogia tai uutisia imettäessä - mutta kommentointi ja kirjoittaminen jää väliin.

      .. tuosta intistä, varmaan minun kantani asiaan tiedätkin. Eli en näe mitään syytä miksei velvollisuus voisi (tai nimenomaan pitäisi) kattaa kaikki sukupuolet. Toisaalta, kyllä nykyäänkin on poikien mahdollista olla suorittamatta inttiä, sivaria ilman vankeusrangaistusta.

      Yleisesti pidän yleistä asevelvollisutta parhaana tapana turvata riittävä ja osaava reservi. Yksilötasolla sen sijaan ymmärrän ja hyväksyn erilaiset ratkaisut. :) (Kun vain nevelvollisuudet lakitekstissä olisi samat.)

      Poista
  3. Minäkin luen Remestä - muunmuassa. Hyllystä löytyy Remeksen kirjat alkaen teoksesta "Nimessä ja veressä" päättyen tähän tuoreimpaan, "Hornaan", jota en ole vielä ehtinyt aloittaa. En ole pohtinut mikä niissä erityisesti kiehtoo, kai se on se kokonaisuus sitten... Tietyissä kirjoissa liika politiikan maku voi näyttäytyä puuduttavana, mutta näissä se ei sitä mielestäni tee - pikemminkin päinvastoin.

    Hyvin eri tyyppisiä kirjoja tulee luettua, kirjastosta tarttuu mukaan milloin mitäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo 6/12 vanhemmat remekset on sattuneesta syystä lukematta. Ehkä jossain välissä palaan niihinkin. :) Voisi olla ehkä kiva lukea teidänkin mietteitä suhteestanne kirjoihin.

      Niin ja kiitos myös Jannille ja Kuplalle kommenteista.

      Poista
  4. Remes on niiiin hyvä! Olen lukijana muutenkin sellainen, et kirja pitää saada saman tien loppuun saakka. Remeksen kohdalla tämä vaan korostuu, ei kertakaikkiaan pysty lopettamaan kesken.

    Esikoisen intti ajoista on nyt melkein kolme vuotta, ja se tilanne kun hän lähti suureen seikkailuunsa oli koulun aloittamista kaameampi. Tätä äitiä oli peloteltu siitä, miten pojasta tulee mies eikä armeijan jälkeen enää kotiin takaisin muuta.
    Siinä sitten kävi niin ja äiti itki ihan pikkuisen ja vähän salaa.

    Vanhakantaisuus tässäkin asiassa tulee siinä näkyviin, että periaatteessa vaihtoehtoa,että inttiä EI käytäisi, ei vaan ole. Se on itsestäänselvyys,se käydään kun kutsu käy. Poika tykkäsi ja sotilaspoliisina palasi,en ihan ymmärtänyt isän ja pappojen piiloteltua ylpeyttä,kai se sitten on jooku miesten juttu tuokin ;)
    Tyttö on kovasti puhunut myös menemisestä,ja taas tuo hiljainen ylpeys kuvastuu isän ja pappojen naamasta. En tiedä, meneekö loppujen lopuksi, mutta aloitan luopumisen tuskan käsittelyn nyt jo.
    Ei, ei meillä pakoteta, kukin saa tehdä omat ratkaisunsa itse,intistä nyt vaan ei ole koskaan tarvinnut mitään keskustella, kun sinne meneminen on täysin luonnollinen jatkumo nuoren elämään, siis meillä. Muistanko oikein,että sinä kävit Etna? Millaisin kokemuksin pois tulit? Katsottiinko kieroon vai ylpeyden loisteen takaa ?
    Kaitpa nämäkin on niitä kasvatuskysymyksiä, mut mielestäni jostain periaatteista vaan pitäisi pitää kiinni. Eskari, ripari, intti. Kasvu-riittejä kaikki ja jotenkin ne vaan kuuluu tähän kulttuuriin. Onko tämä kukkahattutädin sohaisu... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Remeksen kirjat on kyllä juurikin tuollaisia "pakko-ahmia-kerralla". Tosin (muistinpa juuri) ahmein aikoinani myös Animorph (tjsp)-kirjoja kerta-annoksina. Taisivat olla sadan sivun opuksia korkeintaan ja parissa tunnissa sellainen oli yleensä luettu. Olenkohan sittenkin lukenut vielä jotain muuta (kirjasarjaa), jonka olen jo tyystin unohtanut?

      Minä olen varmaan myös noita pillittäjiä. Tosin itken varmasti myös kun peruskoulu loppuu ja taas kun toinen aste alkaa ja kun se loppuu ja mahdollinen seuraava alkaa tai kun lapsi muuttaa pois kotoa tai lähtee vaihtariksi tai menee ensimmäiseen kesätyöpaikkkaansa ajajajaja.. intti/sivari/jotain on ihan luonteva itkujatkumo tuolle. :D

      Minulle oli itsestään selvyys, että jos laissa lukee velvollisuus, niin se koskettaa minuakin. Ja yhtälailla näin silloin ja näen edelleen itsestään selvyytenä, että sen pitäisi koskettaa koko ikä luokkaa eikä vain puolikasta. :) En millään ymmärtänyt miksi minulle silloin alta kouluikäisenä naurettiin, kun sanoin meneväni isona armeijaan. Kannassani pysyin ja myöhemmin selvisi, että se ei ollut tytöille/naisille mahdollista. Vaan voi sitä onnenpäivää, kun laki muuttui. Toki haluan edelleen päivittää tuota lakia - että se on koko ikäluokalle yhtälailla velvollisuus kuin valinnanmahdollisuuskin.

      Nykyäänhän siis 30 % ikäluokasta suorittaa asepalveluksen, joten jos velvollisuus kattaisi koko ikäluokan, vastaavan asevelvollisten määrän kouluttaminen tarkoittaisi, että yhä useammalla olisi nykyistä parempi mahdollisuus valita mitä tekee. Näin ollen saataisiin koko ikäluokasta koulutettua mahdollisesti se pätevin ja motivoitunein 30 prossaa. Ja muita voitaisiin hyödyntää muissa siviilipalvelustehtävissä. Siviilipalvelusta voitaisiin siis kehitttää samalla.

      Menin siis inttiin 1) koska halusin sinne jo pienenä 2) koska koin sen velvollisuutena siinä missä pojatkin 3) koska yhdessä välissä mietein jopa uraa PV:ssä 4) jotta minulla olisi oikeus kritisoida japuhua intistä, siviilipalveluksesta, näiden kehittämisestä sekä turvallisuus ja puolustuspolitiikasta ja tasa-arvosta.

      Aika pitkään sain läheisiltäkin kuulla niitä maitojunakommentteja. Vielä edellisenä iltanakin. Toki jälkeen päin tosiaan monet miehet tuntuu arvostavan velvollisuuteni suorittamista - ja sitä että palvelin vuoden erikoisjoukoissa ja sain johtajakoulutuksen. Olen itse asiassa ollut palveluksessa pidempään ja korkeammilla ansioilla kuin veljeni, isäni tai puolisoni suvun miehet.

      Silti olen aina arvostanut niitä, jotka syystä tai toisesta päätyvät sivariin tai saavat vapautuksen. Tähän asti tuntemieni henkilöiden taustalla on ollut vahva ideologinmen näkemys tai terveys. Ja minusta on oikeasti hienoa kieltäytyä tarttumasta aseeseen vain koska joku toinen käskee. Jos kaikki tekisivät niin eivätkä alistuisi esim. sotahullujen johtajien pompoteltavaksi, ei sotiakaan olisi.

      Realismi sitten onkin taas toinen juttu.

      Ja joo, turvallisuusasioiden (joihin energia ja ruokakysymyksetkin liittyy) parissa haluan oman työurani tehdä. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit