Kuulumisia ja anteeksipyyntöjä



Niin paljon kuin kirjoittamisesta pidän, niin paljon kuin sitä kaipaan, niin paljon kun olisi sanottavaa, niin paljon olisi myös muuta tekemistä. Ja hyvä hengähtää. Ihan oikea tauko voisi tehdä hyvää. Nyt tuntuu, että liikaa stressaan blogista, kommenteista, teksteistä, omista kommenteista, lukijoista, muiden mielipiteistä, siitä ettei ole aikaa. Ihan hölmöä, vaikka kaiketi inhimmillistä.

Erään ystävän kanssa juttelin facebookissa ja hän totesi, että minusta on tullut kumman anteeksipyyteleväinen. Että ensin sanon ja sitten pyydän jo sanomisiani anteeksi ja käski lopettaa. Tuntuu vain, että juuri nyt vähän kaikki on liikaa. Ja viikonloput menee siellä ja täällä reissatessa, on milloin mitäkin.

Ja silti juuri nyt on aika hyvä. Vauva on kääntänyt päivärytminsä oikein päin pari viikkoa sitten ja no, elämä rullaa muutenkin näillä urilla ilman suurempia vastoinkäymisiä. Miksi tuntuu silti, että tässä on vain jotain liikaa? Tai no, onhan noita kaikkia pieniä projekteja ja juttuja joihin olen lupautunut. Lupautunut, koska kiinnostaa, koska haluan.

Hormonit - saanko syyttää niitä vielä tässä vaiheessa siitä, että toisten mielipiteet ja ajatukset merkitsee niin paljon? Yksi jos toinenkin asia saa aikaa hirveän myllerryksen päänupissa. Kun joskus osaisi pitää suunsa kiinni. Kun edes joskus olisi se, joka osaa olla kaikille mukava ja toivottaa tervetulleeksi. Tai, kun nyt vain osaisi olla kommentoimatta.

Anteeksi.

Kommentit

  1. Kyllä niillä hormoneilla taitaa osuutta asiaan olla. Vaikka toisaalta jos jatkuvasti on (vaikka nyt sitten blogissa) sellainen olo että saa esimerkiksi varoa sanojaan, herkistyy kai asialle tahtomattaankin ja tulee sitä myöten pakostakin varoneeksi sanojaan myös blogin ulkopuolella.

    Minäkin mietin pienimuotoista taukoa tuossa - ihan vain siksi, kun aikaa ei tosiaankaan ole liikaa - mutta totesin sitten, että tästä "henkireiästä" haluan vielä toistaiseksi pitää kiinni ja samalla linjalla jatkan niin kauan, kuin tuntuu hyvältä eikä ala liikaa ahdistaa oman kirjoittelun tahti (tai tahdittomuus). Korostan nyt tuota sanaa "liikaa", koska ilman muuta se stressaa jollakin tasolla vaikkei oikeastaan pitäisikään. Niin että inhimillistä kai se sitten lienee.

    Jos päätät jäädä tauolle niin rentouttavaa taukoa, toivottavasti palaat pian kuvioihin kirjoittelemaan! Minusta sinun blogisi on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista luettavista, mun tapauksessa voisi kai puhua jonkinlaisesta koukuttumisesta :)

    VastaaPoista
  2. Saa tottakai syyttää hormoneja! Ja mulla tuli mieleen ihan sekin että ehkä elämänmuutoskin on tehnyt tuota? Vaikka teillä oli lapsia ennestään niin tottakai, aina uuden ihmisen syntyessä perheeseen jokainen hakee vähän uudestaan sitä paikkaansa. Ja menee hetki opetellessa kuviot niin että homma taas rullaa.
    Se miksi tarjoan tuota elämänmuutosta vaihtoehdoksi johtuu siitä, että mulla on itsellä vähän samankaltaisia tunteita kuin sulla. Ja vuodenvaihteessahan itsellä tämä elämä taas muuttui aika reippaastikin kun duuni jäi kokonaan pois. Huomaan että mullakin on jotenkin sellainen olo että jotain puuttuu ja että olisin vähän tyytymätön ja että ei olisi hyvä. Vaikka ihan kaikki on aivan mallillaan. Luulen että mun kohdalla vielä totuttelen tähän ja siksi tuntuu vähän kaikelta.

    Olipa hei hyvä juttu että vauveli käänsi sen rytmin viimeinkin. Kun saat toivon mukaan vähän enemmän nukuttua niin eiköhän se pää ala tuntumaan toisenlaiselta :) ehkä se runsas anteeksipyytely menee vähän väsynkin piikkiin? Et jaksa jutella ja kaikkea perustella niinkuin haluaisit niin kuittaat mielummin helpolla ja sitten se menee anteeksipyytelyksi?

    Blogi on muuten viimeinen juttu tällä hetkellä kenenkään elämässä mistä pitäisi ottaa stressiä. Eli nyt vedät henkeä sen minkä tuntuu hyvältä ja palaat takaisin löysin rantein :P

    VastaaPoista
  3. Välillä elämässä tapahtuu kerralla "liikaa" ja joutuu tekemään valintoja, mihin aikaansa käyttää. Samankaltaisia ajatuksia mullakin, päädyin siihen et postaan harvakseltaann tauon sijasta. Ihanaa, että vauva on kääntänyt päivärytminsä! :) Ja tykkään muuten tuosta uudesta banneristakin kovasti, hieno!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista Janni, Kukkavarvas ja Kitta.

    Päässä niin paljon kaikkea, ettei mitään järkeä. Ilotulitus, kuten aiemmin kirjoitin. Välillä ne raketit vaan lähtee miten sattuu. Kiukuttaa ja kaduttaa. Sitä on kuin pikku lapsi. Sitten tekisi mieli vain vajota maan alle piiloon. Milläs ihmeellä sitä nyt aikuinen ihminen selittelemään että käyttäydyin typerästi, koska sitäjatätä. Sitten ajattelee, että mä vaan olen tämmönen eikä siihen selitykset auta. Ja sitten vajoaa itsesääliin ja tekis mieli vajota.

    Pikkulaps. Jep, sitäpä juuri. Voi kun joku sanottaisi minunkin tunteet ja ajatukset ääneen. (Niin kuin me koitetaan tehdä lasten kanssa..) Että joku selittäis kaikki ärsyyntymiset, ahdistukset ja muut, miksi teen tai käyttäydyn näin.

    Tarvitsisin hengähdystauon, vaikka blogi onkin henkireikä niin jep, viime aikoina blogien lukeminen, kommentointi, samoin oma on ärsyttänyt ja ahdistanut.

    Sitten viikonloput on mennyt reissatessa. MIlloin on mitäkin synttäriä, kastejuhlaa, rippijuhlaa jnejne. Ja kun matkat on pitkiä voi kolmen tunnin matka venyä kuuden tunnin matkaksi. Vauva ei syö pullosta toisin kuin kaksi isompaa aikoinaan, joten ei auta matkalla pumpata maitoa pulloon ja antaa vauvalle kun tämän on nälkä niin että matka jatkuisi. Ei. Pitää etsiä pysäkki ja pysähtyä. Sitä ennen vauva ennättää saada megaluokan raivarit ja auton pysähtyessä kaksi isompaa herää. Sitten on nälkä, vessahätä, tylsää ja ties mitä ja sitten pitää pysähdellä lisää.

    Ja se sukulointi? Ihan kiva ja lapset tykkää tooooodella paljon. Vaan kun se ei ole koti. Eikä siellä ole se oma rytmi - ei etenkään kun automatkat sekottaa. Kaikilla on pinna kireällä. EIkä asiaa auta sekään, että itse taannun pikkulapseksi esim. omien vanhempien seurassa. Elina 2v.

    Ja sitten ärsyttää. Vaan kun ei saa itkettyäkään. EI vaan tule, ei. Nyt ja aamulla bussissa meinasi kyyneleet jo tulla. Vaan jumissa on.

    Lapset sairastaa milloin mitäkin ja yötä päivää joku tai useampi on sylissä ja sylistä riidellään. Ja siis pidän itse tosi tärkeänä sitä, että lapset saa tulla nukkumaan viereen (tuleekin, kaikki, siksi meillä onkin 240cm leveä sänky) ja syliin kun siltä tuntuu ja vaikkei tuntuiskaan. Nyt vain just tuntuu että mua tarvitaan liikaa. Siis lapsilta en kiellä, itse vaan haluaisin olla esim. kokonaisen päivän yksin. Mutta en halua lapsia jättää.

    Ja sitten koko talo on aivan räjähdyksen jäljiltä! Ja vaikken siivousfriikki olekaan eikä kodin tarvitse olla tiptop, tämä on liikaa. Tullaan ja mennään, pakataan, puretaan, pyykätään välissä, syödään, käydään kaupassa, tiskit, jne...

    Niin ja vessassa käynti, voi huoh.. sekin on just nyt kahdella isommalla ongelma, joko siellä ollaan koko ajan tai ei suostuta meneen ollenkaan.

    Luottamustoimet: Olen luopunut viime vuoden aikana lähes kaikista, mutta silti ne seuraa mukana. On kysyttävää, korjattavaa ja ties mitä. Enää en suostu johonkin vain siksi, ettei kukaan muu tee. En. Ja sitten olen luvannut pikkuisen auttaa muita eduskuntavaaleissa vuoroisesti. Siis ihan oikeasti vain pikkuisen. Mutta se pikkuisenkin on liikaa. Samoin tuntuu että keskosvanhempien yhdistyksen jäsensähköposteja ei jaksaisi kurkkia, vaikkei nekään oikeasti viikossa vie kuin 10 minuuttia keskimäärin. Olen ollut myös kätilöopiskelijoille puhumassa amk:ssa keskosuudesta, vaan ei lapsia saa minnekään niin jää nyt sekin väliin. Ja sitten kun en saa ajoissa vastattua s-postiin, taas hävettää ja kiukuttaa. Kun ei jaksa.

    Sitten opn neuvolaa, sairaalaa ja ties mitä koko ajan - ja aina joku unohtuu.

    Parisuhde: Joo, ollaan koettu vaikka ja mitä ja on ollout yhtä, lasta, kahta lasta, avioliitto jne. Mutta ei. Kyllä tämä kolmas lapsi sekotti pakkaa sen verran että ei jaksa kiinnostaa. Rkastan kyllä ja tarvitsen tuota puoliskoa, mutta parisuhteen eteen ei jaksaisi yhtään mitään. Minä siis. Ja sekin on möykkynä kurkussa, kun itseä ärsyttää ja harmittaa ettei ole mitään fiiliksiä niin että viettäis aikaa kahden. Leikkien koko perhe kyllä. Kahden: ei.

    Voihan itku!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kökki :/

      Onko siellä teilläpäin perhetyön työntekijöitä? Jotka tulisi kerran, pari viikossa muutamaksi tunniksi jeesaamaan? Kysy teidän neuvolasta tietävätkö tällaisesta. Pääsisit joskus tekemään jotain itseksesi ja vähän lataamaan akkuja. Nukut tai käyt kävelyllä tai kahvilassa tai mikä nyt just silloin tuntuisi siltä mitä tarvitsee.

      Mä ymmärrän tuon tunteen että haluaisi omaa aikaa mutta tuntuu ettei lapsia haluaisi jättää. Mutta ehkä sitä ei tarvitsekaan heti yrittää mitään pitkää erossaoloa vaan niin että pari tuntia. Siinä ajassa ei vauva vielä ole hulluna nälissään ja sä näkisit että kaikki menee hyvin ja pystyt irrottamaan siitä tunteesta, että tulee huono omatunto jos on poissa lasten luota.

      Mun mielestä siitä parisuhteen huollosta ei tarvitse ottaa liikaa murhetta ja painetta. Kunhan vain olette yhdessä sitä mieltä että just nyt sille ei ole isompia mahdollisuuksia hoitaa ja sitten kun lapset on taas vähän vanhempia niin panostatte toisiinne. Ja itseenne! Sekin heijastuu siihen parisuhteeseen sekä perheen hyvinvointiin.

      Jaksuja <3 muista hengittää!

      Poista
    2. ..ja kiitos bannerikehuista ja muistakin tsempeistä. <3 On oikeasti paljon kommentteja blogeja, jotka lämmittävät mieltä ja joita on kiva seurata. Vaan nyt just ilmeisesti kaikki on vähän liikaa, kun kyttää jatkuvasti kommentteja, postauksia ja toisten blogeissa jopa ne hyvät ja kauniit asiat ahdistaa. Voi kuinka toisaalt kaipaisin sellaista ihan kunnon päänpuhdistusblogia, johon ihn totaalisesti saisi suoltaa päästä ulos kaiken sellaisenaan, vaikka sitten ne parisuhde ja muutkin jutut. Yksikseen on vaan ikävä kirjoitella, mutta sen se melkein vaatiso ettei tule loukanneeksi muita. Ja joku purkukanava pitäisi olla.

      Ehkä se on myös tämä imetys - kun pulloa ei huolita ja toinen on koko ajan todella riippuvainen äidistä.. Vaikka samaan aikaan on juuri hyvä näin. Ja sitten mietin että tosikoisen ollessa 4,5kk, olin 4 päivää erossa, kun olin brysselissä koulutuksessa. Imetys jatkui reissun jälkeen - ja vaikka lapsia oli ikävä, ei ollut syyllinen olo, lapset vietti kesää isänsä kanssa mummolassa, oli syliä, oli äidinmaitoa. Omat rinnat ei tosin tykänneet 4 päivän pumputtelusta vaan menivät tukkoon. En haluaisi huvin vuoksi olla erossa, nytkään, mutta tuo meni.

      Ja joo, kaksi isompaa käy kerhossa. Tänäänkin mentiin, mutta esikoinen halusi tulla kotiin. Nukkuu nyt rattaissa, tosikoinen kerhossa ja pienin sylissä. KOhta lähdetään hakemaan tosikoinen bussilla ja jatkan näiden kolmen kanssa sairaalaan bussilla tosikoisen diabetes-käynneille. (Ei ole diabetestä, vielä, mutta korkeampi riski on ja osallistutaan dipp-tutkimukseen ja käydään kontrolleissa. Maanantain ajan jo unohdin, joten soittivat ja antoivat heti uuden.) Ja tuo bussilla matkustamienn kolmen kanssakin kun on nälkä ja väsy on kyllä semmonen operaatio että.

      Kotiapua aattelin kysäsätä, kävi kanssa aamulla mielessä. Siitä jo viimeksi terkkari puhui, että jos tuntuu siltä, niin sanoa. Eiköhän nyt tunnu siltä.

      Poista
    3. Ja tämä on niin mahtavaa, kun kuopuskin on ruvennut jutteleen ja hymyileen, kin sille jutellaan ja hymyillään. Ihan huippu ^_^ <3 Se jaksaa valvoa ja surustella koko päivän lähes nukkumatta, mikä nyt taas ei ole vain hyvä.

      Poista
  5. Voi itku! Lähetän täältä hurjasti voimia sinulle. Pyydä apua. Avun pyytäminen arkeen on viisautta, ei tee sinusta heikompaa vaan vahvemman. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut tätä kommenttia. Tekisi mieli paljon sanoa ja silti olen sanaton. Tekisi mieleni auttaa, mutta en tiedä kuinka, ja mitkä sanat nyt sinua nyt edes auttaisivat. Mutta tiedä, sinussa on voimaa. Pidä tauko siitä mikä nyt tuntuu hyvälle. Ota pieni arjen breikki jollain tavalla, edes pieni. Sitä niin helposti kadottaa itsensä jopa omien ajatusten viidakkoon, kun on monta tarvitsijaa ympärillä, kalenteri ilmoittaa jatkuvasti menoista, ja kun ympärillä on sirkus, joka ei minnekään katoa. Voimia!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaima <3

      On tässä vielä sekin, että niiltä joilta ihan oikeasti pitäisi pyytää anteeksi, en ole saanut pyydettyä anteeksi. Tuntuu vain liian vaikealta. JKa kun aikaa kuluu, kynnys kasvaa. :(

      Poista
  6. Puuh. Ei se ole tämä blogimaailma. Se olen minä itse. Pitänee jotenkin saada vaan asiat loksahtelemaan kohdilleen. Ehkä sitten lutviutuu kaikki muukin. Ehkä sitten en stressaa, kiukuttele ja ajattele olevani paha ihminen.

    Vaikka toki jonkinlainen pesä-ero olisi hyvä blogimaailmaankin tehdä. Tämä tosiaan on se henkireikä: ajatuksien ja kasvun pesä. Ja vaikka vuorovaikutus on tärkeää minulle blogeissa ja vaikka toisaalta juuri nyt ahdistaa näin julkinen kirjoittelu ja tekisi mieli kirjoittaa vain ihan pienesti, jotta vuorovaikutus säilyy ja jotta voisi rauhassa keskustella, en tätä blogia aio lopettaa tai sen kummemmin taukoilla. Tekstiä tulee jos tulee. Kurkin toisten blogeihin, jos siltä tuntuu, mutta jos aikaa ei ole, niin sitten jää vähäksi aikaa väliin. Eihän kaikkea voi mitenkään ehtiä lukea?

    Ja noni.. tässä päivän mittaan jo pyörinyt päässä tekstiä ja pohdintaa heti kahteen postaukseen: "paha ihminen" ja "anteeksi pyytämisen vaikeus"... toinen asia onkin milloin niistä saa julkaisukelpoista tekstiä.

    Tänään operaatio kodin raivaus, jotta huomenna uskaltaa päästää kotiin uuden ihmisen. Ja tänään myös kyynelkanavien puhdistus jonkun nyyhky-ohjelman parissa.

    VastaaPoista
  7. Mä en tiedä, mitä sanoisin <3 Mutta kuule, nähty on niin monen moista, että jos on kurja fiilis, niin heitä mulle sähköpostia. Mullakin on paha tapa sanoa paljon ja ennen miettimistä, onko järkevää... Toisaalta liian kauan on mennyt niin, etten sanonut mitään vaikka olis pitänyt.

    Oikeessa elämässä auttasin, jos voisin, mutta etäisyyttä on nyt kyllä liikaa (tässä meidän kaaoksessa ei pari lasta esimerkiksi yhtenä päivänä tuntus missään).

    Eikä tätä välttis tartte julkaista, kun se on sulle eikä sun lukijoille. Ettei mua ainakaan täältä saa pois olemalla rankastikaan eri mieltä.

    VastaaPoista
  8. Hyvä että siellä on päivärytmit kääntynyt oikein päin, varmasti helpottaa arkea paljon, vaikka tuntuukin että jotain on liikaa. Voimia sinne <3 Ja varmasti hormonit vaikuttavat tunnemylläkkään!

    VastaaPoista
  9. Mun täytyy Elina lukea nämä sun kommentit myöhemmin ajan kanssa jotta kykenen vastaamaan niihin järkevästi. Siihen saakka kuitenkin: Halaus <3 (Ja sen verran tuossa Sankarin kommenttia pikaisesti kurkkineena lisäisin, että tännekin päin saa halutessaan kirjoitella; en ehkä pysty muuhun, mutta ainakin kuuntelemaan kykenen. Että jos se auttaa tai helpottaa kun saa puhua tai tässä tapauksessa kai pitäisi puhua kirjoittamisesta, niin hyvä.)

    VastaaPoista
  10. Voimia! Ja yritä priorisoida ja olla liikaa stressaamasta. Ja varsinkaan blogista. Kyllä varmasti kaikki lukijat ymmärtää, että välillä on niitä hiljaisempia kausia blogissa, koska on myös se muu elämä. En oikein muuta osaa sanoa, kuin edelleen voimia! Asioilla on tapana järjestyä!

    VastaaPoista
  11. Kuule, jos yhtään lohduttaa niin kaikki kyllä muuttuu tosta paremmaksi kun vähän aikaa kuluu. Mä olen niin elänyt ton ja en tarkoita että olen nyt niin pätevä ja parempi tässä elämässä *virn* vaan ihan samassa suossa olen aikoinani rämpinyt ja nyt tiedän miten siltä suojelka itseäni ja toivon mukaan muitakin! Vanhassa blogissani siitä olikin juttua, kun olin vauvan/muidenlasten/kodin/ ja miljoonan yhdistysvelvollisuuden ja luottamustoimen kierteessä , jotka stressas sillä pelkällä olemassaolollaan. Siksi olen koittanut sanoa sullekin että vaikka asiat ja jutut on kivoja ja niihin haluaa osallistua ja sitä haluaa vaikuttaa ja tuntuu että just nyt olis kaikkea, niin jos tuntuu ettei ite jaksa niin karsi niitä raakalla kädellä nyt pois. Vaikka joku tekeminen on mieluista niin se voi silti olla kokonaisuudessaan liikaa. Kyllä niitä uusia tulee ja voi tulla samoja vanhojakin juttuha uudelleen vastaan :) Kukaan muu ei kuitenkaan huolehdi susta ellet sinä itse ja lapsillekin se äidin hyvinvointi on osa heistäkin huolehtimista. Ihan kaikella sydämellä tämän sanon koska onhan se riipivää katsella toisen pahaa oloa jonka tunnistaa omasta menneisyydestään <3

    VastaaPoista
  12. Koska törmään blogiisi ensimmäistä kertaa en tiedä blogistasi enkä sinusta mitään mutta tiedän tunteen kun tuntuu että aina pitäisi pyydellä anteeksi ja on sellainen fiilis että tykkääkö kukaan.
    Blogista on joskus tosiaankin stressi. Eilen viimeksi mietin että miksi yhtäkkiä lukijamäärä on puolittunut jne... Jaa a vaikea sanoa. Olisi toki kiva kun lukijoita olisi PAAAAALJOOOON. No vähempikin riittää, ihanaa kun joku sentäs jaksaa lukea.
    tsemppiä sinne, me Oululaiset ollaan huippumimmejä <3

    VastaaPoista
  13. Kiitos kommenteista sankari, jasmina, janni, mari, kupla ja nanni <3

    Kevyen jäsenvastaavatehtäviin on löydetty uusi innokas ihminen. Ihanaa! Helpotus. :) Johan tuota tuli neljä vuotta hoidettua. Aina kiva, jos tehtäviin tulee uusia, joilla on intoa. Muista luottamustoimista olen luopunut viime vuonna ja sitä edellisenä. Uusia juttuja on kyllä mielessä jasitten pitäisi saada opinnotkin valmiiksi ja työkokemusta. Mutta kaikki ajallaan. Katsitaan mitä vastaan tulee. Tänään olin yhden ehdokkaan tilaisuudessa ja ah, kuinka ihana oli jutella jotain ihan muuta kuin näitä kotiäitijuttuja. Toki mulla oli tuo tissilapsi mukana, mutta hetkeksi virkisti.

    Ja kun nyt koitan vähän vältellä tätä blogistaniaa, niin eiköhän mun faceseinällä syntynyt väittely tässä pari päivää sitten koulun aloituksesta. Sen seurauksena menetettin yöunet puolison kanssa (ja haukuttiin maailma ja oravanpyörät) ja kirjoittelin pitkät vastaukset. Joten nyt mulla on sittenkin teksti myös meriannen "Jos olisin tiennyt..."-ainekirjoitushaasteeseen.

    (Ja luonnoksissa noiden "Paha ihminen" ja "anteeksi pyytämisen vaikeus" tekstien lisäksi myös "there is no such a thing like anomoys".. Että huili blogeista? Pah.. pää on niin täynnä ajatuksia, että pakko saada näitä kirjoitettua ulos. Ja unetkin varmaan palaa vasta kun saan painettua julkaisu-nappia. voi kun olisikin ongelma, ettei keksi mitään kirjoitttavaa. Mun ongelma kun on juuri päinvastainen. Pakko kirjoittaa päätä selvemmäksi.)

    ps. Nanni, tervetuloa. Tuun tutustuun sunkin blogiin, kunhan tässä ennätän. ^_^
    Ja siis lukijamäärä puolittunut, oho?! :(

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit