Miksi erilaisuutta on vaikea ymmärtää?


Yksi tykkää siivota, toinen koodata, kolmas jotain muuta. Ei pitäisi olla kenellekään epäselvää, että olemme erilaisia, pidämme eri asioista, erilaisista harrastuksista, erilaisista tv-ohjelmista, erilaisista vaatteista ja hakeudumme erilaisiin ammatteihin. Silti moni tuntuu olettavan ja odottavan, että meistä erilaisista aikuisista tulee samanlaisia lastensaannin jälkeen.

Moni ärsyyntyy esimerkiksi kirjoituksesta, joka ei vastaa omaa mielikuvaa tai ajatusta lapsiperheen arjesta. Toiset ärsyyntyvät työssä käyvien tai töihin haaveilevien vanhempien teksteistä (esimerkiksi näistä: "Äiti lähtee nyt töihin" tai "Äiti kokeili elämää isänä") toiset taas ärsyyntyvät kotivanhemmuutta autuaana pitävistä  teksteistä.

Minusta tuntuu ettei monikaan edes halua ymmärtää, että niin lapset, elämäntilanteet kuin vanhemmatkin ovat erilaisia. Ymmärrän sen, että meillä jokaisella on omat ajatukset kasvatuksesta ja elämänvalinnoista ja toisten valinnat tuntuvat sen tähden itselle vierailta.

Mutta sitä en ymmärrä, jos joku työssäkäyvä vanhempi arvostelee kirjoitusta, jossa päivää kotona kuvataan katastrofiksi. Monesti tekisi mieli kysyä, että jos kotona elämä on kerran aina yhtä iloa ja onnea, niin miksi et itse vietä aikaa kotona lasten kanssa vaan olet töissä? Tai joku jolla on tukiverkko ympärillä, lapset usein mummilassa hoidossa ja itse viihteellä, arvostelee puolestaan niitä, jotka sanovat etteivät aina (aina!) jaksaisi olla lasten kanssa vaan kyllä pitäisi nauttia nyt, kun lapset on pieniä. (Miksi sitten itse vie lapsia mummilaan hoitoon ja lähtee itse tekemään muuta?)

En ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi loukkaantua noista teksteistä. Miksi sitä toisen kertomaa kokemusta täytyy vähätellä? Ikään kuin se yhden tarina ja kokemus vanhemmuudesta tarkoittaisi sitä, että jonkun toisen erilainen kokemus olisi vähemmän arvokas tai väärä. Eihän se niin ole. Eikä niin voida yleistää minusta noihinkaan kirjoituksiin. Siis, että heidän kokemuksensa ja tunteensa olisivat vääriä tai keksittyjä. Tai jopa sellaisia ettei niistä saisi puhua, koska lapsiperheen arkeen kuuluu ilojakin (tai koska lapset ei tee noin pienenä mukamas oikeasti noin paljoa tuhoa tai koska jatkuva yövalvominen vauvan kanssa luo muka kiinteämmän suhteen lapseen kuin päivävalvominen jnejne).

Pidän todella hienona sitä, että vanhemmat uskaltavat puhua negatiivisistakin tunteista ja ajatuksista. Ei niitä tarvitse lakaista piiloon siksi, että joku toinen viihtyy kotona 24/7 tai että jolla kulla toisella ei ole huonoja päiviä tai joka paikkaan ennättäviä lapsia.

Jos yksi haluaa olla kotona siihen asti, että nuorin muuttaa kotoa pois, niin ok. Jos joku haluaa palata töihin lapsen ollessa 3 viikkoa, niin ok. Ja kyllä sanon ok, vaikka omasta puolestanikin toki toivon, että vähintään toinen vanhemmista viettäisi aikaa vauvan kanssa, niin ettei vauvaa tarvitsisi laittaa ulkopuoliselle hoitoon kovin pienenä. En vain näe väliä siinä jääkö vauvan kanssa kotiin isä vai äit.

Entäs hokema "kerran ne lapset on pieniä"? Se kun tuntuu jokaiselle tarkoittavan eri asioita. Mikä on pieni? Alle vuosikas? Alle kaksivuotias? Alle kolmevuotias? Alle kouluikäinen? Entä pitäisikö tuosta lasten pikkulapsiajasta antaa osa toisellekin puoliskolle? (Jos nyt ajatellaan, että äitiä arvostellaan töihin lähtiessä, vaikka puoliso jäisi vuorostaan kotiin.) Entä sen jälkeen, kun lapset eivät ole pieniä?

Laskeetaanko kotivanhemman harrastukset, (etä)työt, kotona opiskelut, isovanhempien hoitoapu tai parturikäynnit lasten kanssa kotona viihtymiseksi? Hyväksymmekö, että vanhempia on erilaisia - aina siitä pullantuoksuisesta äidistä ja isästä uraäitiin- tai -isään? Vai pitäisikö kaikkien vanhempien toimia samoilla tavoin, tykätä samoista asioista ja viihtyä samanlaisten asioiden parissa tismalleen yhtä kauan?

Mitä tunteita sinussa herää, kun joku (pienen) lapsen vanhempi sanoo haluavansa töihin?
Mihin asti lapset tulisi hoitaa kotona? Entä jos syntyy useampia lapsia? Saako välissä käydä töissä?

Kommentit

  1. No niin, eihän se herätä minussa mitään tuntemuksia :) kirjoituksessa tosin oli kovin mustavalkoinen sävy, ehkä mä olen vaan senverran vanhempi että en ajattele asioita noiden värien kautta (enää) :D ja otsikkoon viitaten: mikä sitten on sinusta erilaisuutta johon viittaat? Mä en kahta samanlaista tapaa olla vanhempi ole vielä tähän päivään mennessä tavannut - en edes saman perheen sisällä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä Kupla olet kyllä ihan oikeassa, että teksti on ihan hemmetin sekava. Tätäkin yritin kirjoittaa useaan otteeseen eikä siitä ollenkaan tullut sellainen kuin halusin. Ajatukset yhtä puuroa vain. Tänä yönä valvottiin seitsemään. BUahhahahaa. Puoliso vapaalla, ihan kiva valvoa yhdessä tai nukkua joku aamu pidempään, mutta ei se kyllä mitään auta, vaikka sinä aamuna onkin niiden unien ajan ajatus nollassa.

      Kirjoituksessa ei pitänyt olla mustavalkoinen sävy, vaan juurikin päin vastoin. Minusta on aivan turhaa ja typerää lähteä jakamaan ja arvostelemaan tässä asiassa toisia, kun se raja todellakin on niin häilyvä siinä että kuka mitenkin ja minkä verran on kotona ja kuka viihtyy missäkin.

      Esim. juurikin käytyjä keskusteluja viime aikoina:

      - äiti, joka harrastaa ilman lapsia yhtä sun toista, käy viihteellä ja lapset mummolassa ja viettävät puolisonkin kanssa kahden keskistä aikaa, niin että joku muu katsoo lapsia, arvostelee sellaista joka sanoo, että haluaisi töihin ja seinät kaatuu päälle (eikä nyt ole kyse minusta). Samalla sanoo, että hänellä on kiinteämpi suhde lapseen, kun on tämän kanssa valvonut yöt ensimmäisen puolen vuoden aikana. Mutta kun kyse oli esikoisesta, hän sai nukkua päivät eikä nyt oikein ymmärtänyt eroa siinä, että toinen valvoo päivätkin lasten kanssa. Ja siinä ettei tuolla toisella ole edes mahdollisuuksia harrastaa kodin ulkopuolella tai jättää lapsia mummolaan jotta saisi "parisuhdeaikaa".

      - työssäkäyvä parivuotiaan ja viisivuotiaan äiti, kummeksuu ja arvostelee myös erästä joka kertoo kaaottisesta päivästä lasten kanssa ja haluaisi töihin. Työssä käyvä äiti käskee nauttia kun lapset on pieniä ja itse tykkää olla lasten kanssa eikä se ole ollenkaan kamalaa. (?!?!)

      - yhden lapsen eronnut työssäkäyvä äiti, jonka lapsi on osan ajastaan isänsä luona, hokee myös mantraa "kerran ne lapset on pieniä, nyt pitää nauttia ja jaksaa" ja ihmettelee tai väittää samalla ettei vuoden ikäiset oikeasti ole tuollaisia kun toinen äiti kertoo.. ei ne oikeasti hajota paikkoja ja ehdi joka paikkaan

      - useat blogitekstit tai hiekkalaatikkokeskustelut, jossa äidit kehuvat kuinka ovatuhrautuneet lastensa vuoksi tai kuinka nauttivat ja viihtyvät kotona eivätkä ymmärrä niitä, jotka menevät tai haluavat mennä töihin tai jotka eivät pärjää kotona. Ja sitten perään sama keskustelija toteaa: "Minä viihdyn kotona ja ajattelin mennä töihin VASTA kun lapsi on puolitoistavuotias. En ollenkaan kaipaa tähän kotona oloon mitään lisää."

      O.o

      Poista
    2. Hitsi näitä ihmisten tuttavia O.o Parisuhdeaikaa voi kyllä viettää lasten nukkuessa (jos ne nyt joskus nukkuisi), mutta myönnän, että kun tuota aikaa olisi tarjolla klo 3.00-4.00, kuulostaa nukkuminen paljon paremmalta... kun edessä on se päiväkin aina uudestaan.

      Töissäkäyvänä sen parhaimmin oikeastaan näkee, miten lyhyen aikaa nuo on pieniä. Kun ei siihen iltaan jää työpäivän ja kaiken pakollisen lisäksi kuin maksimissaan tunti lasten kanssa laatuaikaa. Siitä vaan on pakko nauttia. Ja kyllähän sen tunnin jaksaakin nauttia, tai ainakin mä jaksoin.

      Vuoden vanhat ne vasta hajottaakin ja toisaalta vuoroviikkosysteemillä häviää lasten kanssa ajasta jo puolet, nautittava on jaksoi tai ei. Ja toisaalta on sitten se toinen viikko, jolloin voi tehdä mitä lystää...

      Ja se puolitoistavuotias, se on niin pieni vielä. Ja se kahdeksanvuotias, sekö vasta pieni onkin, että tulikin joskus pidettyä sellaista isona, kyllä harmittaa.

      Poista
  2. Jaa, pienen lapsen vanhempi haluaa töihin... Ensimmäinen ajatus on, ettei ressukka tiedä, mitä tahtoo. Pikkulapsiperheen äiti ja isä molemmat töissä on nimittäin meillä osoittautunut katastrofiksi joka ikinen kerta. Ihan joka kerta. Ja silti teen itse niin kerran toisensa jälkeen, koska kaikista meistä ei kerta kaikkiaan ole kotitontuiksi.

    Kerran ne lapset vaan on pieniä. Mutta toisaalta, kerran minäkin tätä hetkeä elän... Jokainen tehköön omat valintansa ja eläköön seurauksien kanssa. Minä niiden töihinlähtemiskatastrofien ja joku toinen pullantuoksujen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sankari <3

      Tuo minua myös mietityttää,ettei se koko päivähoito kolmen kanssa edes onnistuisi - aina olisi varmasti joku sairaana ja puoli päivää menee jo lähtöön aamuin ja illoin.

      Ja tosiaan, jokainen elää niiden omien valintojen kanssa. :) Niin kauan kuin meidän on hyvä olla, niin on hyvä, riippummatta mitä muut siitä ajattelee. Ja minusta tästäkin useimmiten se paska kaatuu äidin niskaan. Että jos äiti haluaa töihin mutta isä ei kotiin, äiti on se jota katsotaan pahalla. Harva pienten lasten työssä käyvää isää moralisoi.

      Poista
    2. Mutta älä välitä mitä muut sanootekeemoralisoi! Anna palaa niinkuin susta tuntuu parhaalta - oli se sitten jonkun muun mielestä itsekästä tai ei. Mun mielestä on väärin koittaa saada ympäristö hyväksymään oma tapa elää ennenkuin tavallaan on itsekään sinut sen asian kanssa... juu nou.

      Poista
    3. Niin ja mun piti vielä kommentoida, että en itse esim. pidä hoitoa huonona. Olen edelleen sitä mieltä että meidät olidi pitänyt laittaa/päästää päiväkotiin lapsena :) Olisi tehnyt varmasti kaikille hyvää.

      Poista
  3. Se, missä vaiheessa palataan työelämään tai mihin "asti" lapset ovat pieniä lapsia, se on jokaisen oma mielipide.Onneksi on monenlaisia mielipiteitä tästäkin asiasta, siten kasvaa monenlaisia lapsia,eri tavat, eri mielipiteet, erilaiset ihmiset.Se on rikkaus tässä harmaassa ja tylsässä (okei nyt ihanan talvisessa) maassa.

    Tämä äiti pitää lapsiaan aina pieninä,irrottaen otettaan pikkuhiljaa.Olin kotiäiti,melkein kymmenen vuotta vain pätkätöitä mukuloiden välissä tehden. Uskon, ja itseasiassa tiedän, että tuo aika on kantanut hedelmää nyt kun mukelot on jo isoja (pieniä ;) )
    Ainoa mikä hieman kirvelee on eläkkeen karttuminen noilta vuosilta,eipä ole turhaan minua kutsuttu valtioystävälliseksi ihmiseksi ;)

    Se, mitä en ymmärrä, on että miksi niitä mukuloita pitää hankkia jos kaikki muu tuntuu tärkeämmältä? Taloudellinen hyvä, materian runsauden kaipuu ajaa vanhemman töihin, ehkä toisenkin.Mutta miksi? Mukelot ei oikeasti kaipaa muuta kuin vanhempansa aikaa,läsnäoloa.
    Kiristyvä materialismin ihannointi kiristää tietenkin vanhempien roolissa olevia aikuisia, mutta täytyykö siihen hypätä mukaan?

    Saattaa olla vanhanaikaista katsontakantaa,ja teidän olevani muutenkin kovin periaatteellinen mitä kasvatuskysymyksiin tulee, mutta en vaan ymmärrä yhtälöä siitä, että ne lapset hankitaan ja eikä suostuta muuttamaan sitä OMAA elämää yhtään. Tottakai se muuttuu kun mukeloita tulee.
    Ja sen mukaan pitäisi opetella elämään ;)

    Töihin paluu on jokaisen oman harkinnan takana, ja jos yleinen rauha perheessä sitä vaatii, tottakai mennään töihin, toivon mukaan ei kuitenkaan ihan 1kk ikäisen vauvan aikana. Mutta jos töihin paluun takana on lisärahan tahkoaminen, sitä en ymmärrä.

    Niin kliseisen kauhtuneelta kuin se kuulostaakin, ne mukelot on vaan kerran niitä pieniä, ja sitä aikaa ei mikään uusi auto tai pidempi lomamatka korvaa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä tämä.
    Ihanaa alkanutta vuotta sinulle ja perheellesi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä niin samaa mieltä !

      Poista
    2. Maria, noin minäkin olen taipuvainen ajattelemaan. Siis, että kukin kokee tuon pienuuden ja lasten kanssa käytettävän ajan eri tavoin. Mikä siksi minusta tekeekin tuosta hokemasta osittain tyhjänpäiväisen.:)

      Ja tosiaan, entäs sitten sen jälkeen kun lapset ei enää ole pieniä (mikä nyt siis jokaiselle on sitten hieman eri aika)? Siihen astiko pitää olla paikalla 24/7 ja sitten laittaa lapset koko päivähoitoon? :) Siis mietin.. itse kun ajattelen noin, että sitä "omaa aikaa" voi pitää pikku hiljaa ja koko ajan. Oli se oma aika sitten työtä, harrastusta, opiskelua, vapaaehtoistoimintaa, luottamustoimia tai jotain muuta. Ja että pitäisi pystyä olemaan paikalla vielä koululaisten ja sitäkin isompien kanssa.

      Mutta sitten tämä: "Töihin paluu on jokaisen oman harkinnan takana, ja jos yleinen rauha perheessä sitä vaatii, tottakai mennään töihin, toivon mukaan ei kuitenkaan ihan 1kk ikäisen vauvan aikan"

      Aika harvassa perheessä on mahdollisuus molempien vanhempien olla kotona pidempään kuin kuukausi. Eli jonkun sinne töihin on mentävä. Ja yhtä hyvin se voi olla äiti. Aivan yhtä hyvin. Mutta jos äiti menee töihin, paineet kohdistuu äitiin. Kökköä satelee ja kysymyksiä kuka hoitaa lasta. Isän kotiin jäämiselle ei ole läheskään samanlaisia paineita, vaan isät voi marssia töihin ilman ulkoista painetta.

      En nyt saa kirjoitetuksi sitä mitä haen, mutta siis kyllä lähtökohta minusta äitienkin kohdalla pitäisi olla, että töihin on ok mennä missä vaiheessa tahansa. Ja että iseiltä pitäisi yhtälailla kysellä kuka niitä lapsia hoitaa, kun ovat töissä. :)

      Taloudesta ajattelen pitkälti samalla tavalla.. että sitä rahaa kun on perustarpeisiin niin hyvä. Mutta silti tosiaan moni perhe, jolla on meitä tuplasti isompi palkka jo toisella vanhemmista, valittaa ettei ole varaa jäädä kotiin. Ymmärrän, että esim. pk-seudulla asuminen on kalliimpaa jnejne, mutta silti.. Ihan yhtälailla noita kommentteja kuulee syrjemmällä asuviltakin. Ja toisaalta.. kyllä mekin jossain välissä halutaan käyttöön enemmän rahaa, jotta olisi mahdollisuus maksaa lasten (kouluikäisten) harrastukset. Näillä tuloilla ja minimenoilla ei sellaisiin maksullisiin harrastuksiin rahat riittäisi. :/

      Ja kiitos, hyvää uutta vuotta myös sinulle ja perheellesi <3

      Poista
  4. Hyvä teksti ja samaa mieltä asiasta kanssasi, meitä äitejä on moneksi, eikä toisen valintoja pidä arvostella kunhan vaan valinnat ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta ok! Sitä voisin hieman arvostella, jos lapsi laitettaisiin ihan pienenä hoitoon ulkopuoliselle ja tarkoitan tällä alle 10kk ikäistä lasta. Mielestäni sen ikäisen lapsen kuuluu olla jommankumman vamhemman kanssa kotona, koska se on niin tärkeää aikaa kehitykselle, mutta tietysti on niitä tilanteita joissa kotona oleminen ei ole mahdollista ja minkäs sille sitten mahtaa! Hieman vaan sääliksi pientä kävisi, kun ei saisi viettää tärkeitä kuukausia äidin/isän kanssa. Itselläni on periaate omien lasten suhteen, etten ainakaan alle 1v laita hoitoon ja kotona olen jos vaan rahallisesti mahdollista nyt siihen asti, että Amanda on 1v 4kk, eli tammikuuhun 2016 asti :) Nautin niin paljon tästä kotona olemisesta lapsien kanssa, ettei ole mikään kiire takaisin töihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti kommentista, Jasmina. :) Minähän en ole vielä ns. työelämää nähnytkään eli siksikin kyllä kaipaisin sinne. Mutta toisaalta, kaipaisin kyllä ihan älyttömästi lapsiakin. Mutta jos töitä saisin, niin puoliso saisi jäädä vuorostaan kotiin ja ihan yhtälailla hänelläkin olisi oikeus tästä ajasta lasten kanssa nauttia (ja menettää hermot).

      Taloudellisesti meillä ei tilanne muutu, kun minimipäivärahoilla, kh-tuella ja alle keskipalkan kun elellään, sama kuka olisi kotona ja tuleeko päivärahaa vai kh-tukea. :) Näistä päivärahoista ja kodinhoidontuesta(KIN) mulla on postaus luonnoksissa.

      Tuosta kiintymyssuhteesta olen kans aika pitkälti samaa mieltä. Että on tärkeää luoda suhde lapseen - mutta yhtälailla pidän tärkeänä sen suhteen ylläpitämistä - eli että on aikaa sen 1v tai 3v tai 6v jälkeenkin lapselle muutakin kuin hetki iltapalan ja yöunien välissä. :) Että edes toinen vanhemmista pystyisi tehdä lyhyempää viikkoa, kun lapset ovat kouluikäisiä (ja päiväkoti-ikäisiä). Mutta enpä tiedä monellako on työpaikalla mahdollisuuksia joustaa :/

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit