maanantai 16. helmikuuta 2015

Et ansaitse parempaa

Vanhemmuus. Lapsuus. Oikeassa oleminen. Väärässä oleminen. Paremmuus. Trauma. Siinä on sanoja, jotka värittävät tämän illan ajatuksia ja keskusteluja. Blogissa ja tosielämässä. Kirjoitin aika tarkkaan vuosi sitten tekstin: "Hankala lapsi vai hankala aikuinen?" ja haluan julkaista sen nyt uudestaan, sillä juuri näitä samoja pohdin tälläkin hetkellä ja jatkan tästä lisää parissa seuraavassa postauksessa.

--
 Toisinaan törmään vanhempiin, jotka sanovat lapsiaan hankaliksi. Aina tämän kuullessa minulle tulee paha mieli lapsen puolesta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että lapsi on aina itsessään hyvä ja ihana. Siksi minua suunnattomasti ärsyttää jo vastasyntyneille vauvoille (tai oikeammin heidän vanhemmilleen) esitetty kysymys: "Onko hän kiltti vauva?" Eikö kaikki vauvat ole kilttejä? Tai millainen on ilkikurinen vauva?

Tiedän kyllä, mitä kysymyksellä haetaan. Kysyjä haluaa tietää itkeekö vauva paljon. Silti minusta lähtökohta kysymyksen asettelussa kertoo paljon kysyjän asenteista lapsia kohtaan. Etenkin vanhoilla ihmisillä (toki myös monilla nuorilla) ajatukset pohjautuvat vauvan ja lapsen luonteen piirteisiin, jotka joko ovat hyviä tai pahoja eikä niinkään lapsen persoonan tulkintaan ja tuon persoonan kasvun tukemiseen. Ärsyttääkö kysymyksen muotoilu muita? Kuinka sinä puhut itkevästä ja kiukuttelevasta lapsesta?

Jos nyt ajatellaan vauvoja, niin kaikki vauvat itkevät jonkin verran. Se on heidän tapansa ilmaista nälkää, likaista vaippaa, kutinaa, kipua, sylin kaipuuta ja muita tarpeita. Jos vauva itkee paljon, sekin kertoo yleensä sen, että vauvalla on hätä. Aina me emme vain saa selville mikä se hätä on. On esimerkiksi koliikkivauvoja, joiden hätään ei ole vielä löydetty varsinaista syytä ja apua. Vain joitakin helpottavia keinoja koliikkipullosta tärinätuoliin. Niin. Ei vauva siis ilkeyttään itke, vaan saadakseen apua.

En myöskään usko, että vauva oppisi hankalaksi tai huonoille tavoille, jos hän saa syliä, hellyyttä ja läheisyyttä niin paljon kuin haluaa ja enemmänkin. Olen pikemminkin pitänyt itsestään selvänä, että niin vauvojen kuin isompienkin lasten paikka on vanhempiensa sylissä, vieressä ja lähellä. Tutkitusti myös esim. pienet keskoset tarvitsevat keskimäärin vähemmän tehohoitoa, kun hoidossa on tukena kenguruhoito (lapsi ja vanhempi ihokontaktissa toistensa kanssa), vanhemmat ovat lähellä, lukevat ja pitävät lasta käsikapalossa. Etenkin kivunhoitona käsikapalon on todettu olevan yksi parhaimmista kivunlievittäjistä. (Toki kaikkein pienimmillä keskosilla käytetään kivunlievitykseen myös mm. morfiinia ja parasetamolia.)
Pesäpuu: "Kiintymyssuhde on ensisijaisesti tunnesäätelysuhde, jossa aikuinen säätelee lapsen tunteita ja sisäistä tilaa pitäen se hallittavalla alueella. Tämä antaa lapselle mahdollisuuden kokea sekä voimakkaita mielihyvän kokemuksia että kestää pahaa oloa. Säätelykyvyn kuormittuessa lapsi stressaantuu ja sen ylittyessä traumatisoituu, jos tarjolla ei ole ulkopuolista säätelyapua. (Esim. vauva itkee nälkäänsä, mutta kukaan ei tule avuksi). Tunnesäätelytaidot sisäistyvät vähitellen osaksi lapsen persoonaa. Omaksutut kiintymysstrategiat vaikuttavat siihen, miten ihminen tulkitsee ja käsittelee tunteita koskevia viestejä, millaisena hän kokee itsensä ja suhteensa toisiin ihmisiin."
Minusta lapsen kasvua tukee parhaiten antamalla hänelle aikaa ja läheisyyttä. Siksi minulle on ollut valtavan tärkeää, että lapset ovat saaneet nukkua vieressämme, samassa sängyssä ja pitkään myös samassa huoneessa. Siksi on ollut myös tärkeää liinailla paljon ja nukuttaa iltaisin eikä jättää lapsia yksin nukahtamaan tai pitää huutounikouluja. En pidä hankalana sitä, että lapsi ei nukahda itsekseen. Pikemminkin päin vastoin. On se kahdenkeskinen hetki vielä illalla. Aikuisen lähellä, kädestä pitäen tai silittäen nukahtamaan oppiminen laskee myös lapsen stressitasoa - vielä isompanakin. Kyllä jossain vaiheessa tulee se aika, kun lapsi itse sanoo, ettei tarvitse lukea iltasatua tai jäädä sängyn viereen.

Kyllä meilläkin kiukutellaan - vanhemmat myös. Väittäisin, että lapsilla on silti turvallinen ympäristö näyttää tunteitaan oli ne sitten muiden mielestä negatiivisia tai positiivisia. Monilta osin pidän jopa ihan hyvänä asiana, että lapsella on temperamenttia ja hän uskaltaa näyttää negatiiviset tunteet myös vieraampien ihmisten länsäollessa. Että ne eivät ole tabuja eikä lasten tarvitse kasvaa hiljaisiksi, paikallaan istuviksi "kuuliaisiksi kansalaisiksi". En myöskään pidä siitä, että lasta ei saisi ottaa syliin (isompaakaan), kun tällä on paha mieli. Lapsella toki täytyy olla tunne ja tieto, että syliin saa aina tulla. Jos näin on, itkulla ja kiukuttelulla ei tarvitse hakea turvaa vaan syli voi olla vain turvallinen paikka rauhoittua, silloin kun alkaa kiukuttaa tai tulee paha mieli. (Tästä oli myös vastikään juttua: On vaarallista ajatella, että syli on lapselle lohdutuspalkinto.)

Niin. Minkälainen sitten on hankala lapsi? En kiellä etteikö toisten lasten kanssa tulisi enemmän yhteentörmäyksiä, mutta kyllä tilanne silti lähes aina vaatii kaksi osapuolta. Ja vanhemman tehtävä on olla se fiksumpi, rauhallisempi. Se, joka tukee lasta, kehuu onnistumisia, kannustaa yrittämään, opettaa käsittelemään tunteita. Jos aikuinen hermostuu, suuttuu ja haukkuu lasta hankalaksi ihan pienestä asti ja "syyttää" tätä konflikteista tai laiskuudesta, tulee taatusti tukeneeksi juuri sitä negatiivista käyttäytymistä ja lapsen korkeaa jatkuvaa stressitilaa joka ei ole hyväksi aivojenkaan kehitykselle. Kyllä. Hankalaksi hokemalla saa kasvatettua "hankalia" lapsia.

---

Juurikin siis niin, että lasta vielä sanotaan tämän itsensä kuullen hankalaksi joko muille tai sitten ihan suoraan lapselle "olet niin hankala". Ketäköhän tuo auttaa? Lapsi varmaan tosiaan tuon kuullessaan, naps, tajuaa että ha, aivan niinpäs olenkin, jatkossa teen toisin. Ei. Lapsen minäkuva kasvaa tuon mielikuvan ympärille ajatuksena ettei hän siitä voi edes muuttua. Että toiset ovat parempia ja mukavampia, hän on on hankala, hänen syytään kaikki. Hänen syytään vanhempien kiukuttelutkin ja tekemiset, rumat sanat ja kaikki. Itseään ruokkiva kierre. Vanhempien tehtävä olisi se katkaista. Kaikista ei vain siihen ole.

31 kommenttia:

  1. Tässäkin on ne kuuluisat kaksi puolta. Totta, että tahallaan ihan pieni lapsi ei ole hankala. Ja sekin, että vaikka olisi kuinka hankala, ei lasta lapselle itselleen pidä hankalaksi leimata.

    Silti aikuiselle, vanhemmalle, pitää antaa oikeus purkaa tuntojaan "hankalasta" lapsesta aikuisten kesken. (Vaikkei se lapsi edes olisi hankala tai jos vaikka olisikin) Osa lapsista oikeasti on haasteellisempia kuin toiset, temperamenttisempia tai ujompia, ehtiväisempiä kuin keskiverto helppo lapsi. Haasteellisemman vanhemmalle tekee tosi hyvää välillä saada tuulettaa päätään ihan aikuisten kesken, siinä saattaa vaikka samalla avautua joku uusi toimimisen malli, mikä muuten jäisi huomaamatta.

    Mulla on niitä helppoja. Ja sitten on niitä haasteellisempia luonteita. Vaikken sitä lapsille sano, niiden toisten kanssa käydyt kasvatustaistelut ja se turhauma on ihan terveellistä päästä purkamaan, mitä siitäkin tulis, jos sen kasais?

    Älä kiellä meiltä sanaa hankala, joskus on vaan niin hankalaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä nyt vain on jotenkin niin henkilökohtainen tällä hetkellä, etten osaa kommentoida mitään. Itken vain. Ehkä osaan kommentoida tähän jotain myöhemmin.

      Poista
  2. Vanha kommentttini: Etna 23. maaliskuuta 2014 11.10

    Kyllä, olen sitä mieltä että ihminen - aikuinen tai lapsi voi olla joskus hankala. :) Mutta kyllä ajatukset kumminkin kääntyy enemmän siihen suuntaan etenkin lasten kanssa, että se hankaluus on vain tila, hetki, ei ominaisuus. Toki on "hankalampia lapsia" ja erityisen hankalaa on varmastikin silloin jos on vielä jokin diagnoosi, kehitysvammasta adhd:hen tai vaikka ihan liikunta- tai näkövammaan, joka tuo lapsen elämään niin paljon muuta erilaista ja erilaisuuden tunnettakin että sekin aiheuttaa konflikteja. On temperamenttisia lapsia (kuten minä olen ollut tai kuten meidän lapset ovat) ja yhteentörmäyksiä tulee taatusti enemmän kuin ns. rauhallisilla ja "kilteillä" lapsilla.

    Silti, tai juuri siksi, olen sitä mieltä että hankaluus ei ole varsinaisesti ominaisuus eikä siitä sellaisena puhuta. Ainakin oman lapsuuteni kautta koen sen todella negatiivisena ja häiriökäyttäytymistä ja konflikteja lisäävänä ja vahvistavana, jos se ajatellaan kyseisen ihmisen omaksi syyksi. Sanoi sen suoraan tai rivien välissä. (Vertaistuki vanhempien kesken on sitten toinen juttu...)

    Ja kyllä aika pitkälti nyt vanhempana huomaa, että niistä hankalistakin tilanteista olisi selvitty paremmin jos vain itse olisi ennakoinut, tehnyt toisin.. Tai ehkä jopa, jos olisin saanut viettää lapseni kanssa myös ensi kuukaudet eikä hän olisikaan ollut "sairaalan lapsi", piuhojen, piikkien, lääkkeiden ja ammattilaisten varassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä haet takaa sitä "vanhaa" viisautta: -Teko voi olla paha, mutta sen tehnyt lapsi ei.? Onhan se ilkeää vaikkapa vetää kissaa hännästä. Lapsi ei kuitenkaan ole ilkeä, vaan se hännästä vetäminen on ilkeää.

      Meillä on paljon hankalia tilanteita. Haasteellisempien lasten kanssa niitä on enemmän, muiden kanssa vähemmän. En silti koe, että lapset itsessään olisivat hankalia. Tykkään tuosta "haasteellinen"-sanasta, koska ne tosiaan haastavat mut yrittämään aina enemmän ja paremmin ja toisella tavalla ja yllätyksenä jne. Kun jaksaisi aina ottaa hankalat tilanteet kehittymiseen tarvittavana haasteena... Osaan, mutten aina jaksa. Valitettavasti.

      Poista
    2. Kiitos, Sankari, kommentista.

      Tosiaan tuonne alle olenkin jo kirjoitellut tuosta samasta: Että se teko voi olla paha/ huono ja niistä voi keskustella, mutta että lapsi itsessään olisi tosiaan hyvä ja arvokas. Tuo haasteellinen sana onkin paljon parempi kuin hankala, se kun voi tarkoittaa paljon enemmän. Esim. juurikin että "minun ja tämän lapsen suhteen muodostumimen on haastellisempaa, koska olemme niin erilaisia tai koska olemme niin samanlaisia" eikä niin "että tuo lapsi on niin pirun hankala, se aina tekee niin ja näin eikä koskaan usko".

      Ja joo, en minäkään aina osaa tai tajua toimia oikein. Mutta pohdiskelen näitä lisää sitten seuraavissa postauksissa. Tähän toki saa kommentoida mitä mieleen tulee!

      Poista
  3. Mua niin ärsytti, kun kysyttiin, onko vauva kiltti. Siis mitä muuta se voi olla? Teki mieli vain vastata kaikille, että eiku tosi ilkeä ihan vähän napauttaakseni. Varsinkin kun meidän vauva oli sellainen, joka huusi kaikki yöt. Mutta eihän se sitä ilkeyttään tehnyt.
    Muutenkin monia hyviä ajatuksia tässä. Ajattelen pitkälti samalla tavalla. Varsinkin tuollainen lapselle itselleen hankalaksi kutsuminen tuntuu tosi pahalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jonna, kommentista.

      Minua on kans aina ärsyttänyt tuo kiltteys-kysymys. Ja vastaavasti särähtää korvaan myös jos joku toinen alkaa vertailla vauvoja "että onpa tuo kiltti ja tuo taas..."

      Ja minustakin ihan oikeasti tuntuu todella pahalta, useimmiten jopa kyynel vierähtää, kun kuulen vanhempien/ aikuisten arvostelevan lasta. Ja siis nimenomaan haukkumalla hankalaksi /tyhmäksi/ tuhmaksi / känkkäränkäksi / itkupilliksi / herkkikseks / mammanpojaksi (negatiivisessa mielessä) jne. :(

      Poista
  4. Olen kanssasi aikalailla samoilla linjoilla. Eräs tuttavani on sanonut useampaan kertaan hänen 3-vuotiastaan ilkeäksi. Olen ollut joka kerta eri mieltä ja tuonut sen esiin ja yrittänyt perustella miksi lapsi saattaa käyttäytyä niin. En toki heidän elämään kuulu 24/7 ja tiedä mitä tapahtuu, mutta minusta on tuntunut kauhealta, että äiti sanoo lastaan ilkeäksi. Eihän sen ikäinen edes ymmärrä tekojensa seurauksia..

    Ja tuosta lapsen haukkumisesta, vihaan sitä. Mies välillä sanoo pojalle, että "olet sinäkin sellainen jäärä tms" ja sanon hänelle joka kerta, että tarpeeksi monta kertaa kun tuon toistat niin kyllä hän varmasti asian sisäistää ja alkaa toimia niin. Olen sanonut samaa myös miehen sukulaiselle, joka usein poikaansa sanoo ties millä nimityksillä. Että lapset ovat kyllä tarkkaavaisia ja oppivat aikuisilta koko ajan, myös niitä huonoja juttuja.

    Nyt ei näillä huonoilla yöunilla saa järkevämpää kommenttia aikaiseksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mari, kommentista.

      Minä en oikein edes ole osannut puuttua tai kommentoida mitään kun olen kuullut jonkun haukkuvan omaa lastaan. Useimmiten tosin silloin, kun on ollut oma lapsi paikalla, niin meidän lapsi on todennut ääneen esimerkiksi, että: "Äiti, ei noin saisi sanoa, eihän? Tuo on ilkeästi sanottu." Ja sitten ollaan ääneen kyllä oman lapsen kanssa keskusteltu että aivan totta, ketään ei saa sanoa tuhmaksi/ tyhmäksi /ilkeäksi /jne, sellainen on tuhmasti */ väärin tehty niin aikuisilta kuin lapsilta.

      Ja parempia unia sinnekin päin, Mari!

      Poista
  5. Minäkin ymmärrän kysymyksen ("Onko vauva kiltti?") pointin, mutta sen asettelu on ärsyttävä. Ehkä omalla tavallaan huvittava. Hämmentäväkin.

    Ihan kuin vauva kykenisi olemaan "kiltti" tai "ilkeä". Osa vauvoista nyt vain itkee enemmän kuin toiset vauvat. Joillakin on allergioita, koliikkia tms. vaivoja joista itku kertoo. Temperamenttierotkin vaikuttavat. Mulle on myös kerrottu (synnärillä) että joskus vauvat itkevät ihan vain sitäkin, että "sopeutuminen" kohdun ulkopuoliseen maailmaan on aluksi vaikeaa.

    Kesäheinähän itki kanssa sen nelisen kuukautta (koliikki sekä maitoallergia) ja jälkeenpäin kun eräs tuttava sai vauvan, mulle kommentoitiin että tuttavan vauvahan on hirveän kiltti, kun taas Kesäheinä itki koko ajan. Kyllä minä tarkoituksen ymmärsin, mutta teki silti mieli vähän tiuskaista että eipä tyttö ilkeyttään itkenyt vaan siksi, koska oli kipeä ja siksi, että saisi apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Janni, kommentista.

      Tuohon ylle jo muiden kommentteihin vastailinkin jo omia ajatuksia lisää. Eli aika samoilla mietteillä. Ja tuo, että jos ei osaa/ jaksa vastata vauvan tarpeisiin / itkuun, vaan jättää yksin huutamaan "koska se nyt huutaa muutenkin", on minusta kans sellainen asia jonka pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan ja hakemaan apua. Siis, tiedän, että on raskasta jos toinen itkee koko ajan ja turhauttavaa kun sylikään ei auta. Ratkaisu ei silti minusta ole lapsen yksin jättäminen vaan hakea apua, niin että joko itse jaksaa kaikesta huolimatta sylittää itkevää vauvaa tai niin, että joku muu ottaa välillä sylittely-kantovuoron. Sillä vauvalla on hätä ja vaikkei osattaisi auttaa, niin että itku lakkaa, niin vauvalle on kumminkin tärkeää se perusturvallisuuden, läheisyyden ja kosketuksen tunne jonka vauva sylittelystä saa - kivun ja pahan olon läpikin.

      Poista
    2. Juuri näin. Mulle sanottiin aikanaan Kesäheinän itkuista, että "Anna sen itkeä, kyllä se siitä laantuu kun pääsee omaan rauhaansa." No toki oli hetkiä, jolloin tyttö oli _pakko_ laskea sitteriin, puuhamatolle tai omaan sänkyynsä jotta pääsisi vessaan, pikasuihkuun tms., mutta pääsääntöisesti minä nuo kuukaudet häntä kanniskelin. Sitä ei moni ymmärtänyt, joskaan ei sitten sitäkään miksi itse tunsin oloni kovin väsyneeksi... Taivasteltiin vain, että mikä siinä lastenhoidossa muka voi olla niin rankkaa. Niin, mikähän..

      Poista
    3. Johan on taas vierähtänyt aikaa, nytkin olis parempi mennä lasten viereen nukkumaan, mutta jää vaivaamaan jos en vastaa viimein näihinkin. :)

      Janni: Joo, onhan se lastenhoito rankkaa, etenkin jos haluaa tosiaan viettää aikaa, antaa syliä, jne, joskin toki samalla saakin paljon. Raskasta ja rakasta <3 Mulla on muksut olleet monesti sylissä ja liinassa vessassa käynnin ajankin - ja suihkussa käynnit on rajoittuneet siihen aikaan, kun puoliso on paikalla. :) Ja on noita kommentteja tosiaan tullut, ettei saisi syliin totuttaa, ettei saisi totuttaa nukahtamaan rinnalle, samaan sänkyyn, ettei saisi ottaa syliin heti kun alkaa huutaa (edes pientä vauvaa?!), jne.. oihvoih.. silloin kyllä tekisi niiiiiiin kovasti mieli itse alkaa luennoimaan lapsen tarpeista, kehityksestä ja kiintymyssuhteista. Useimmiten olen vain murjaissut jotain lyhyesti, kun ottaa aivoon muttei jaksa alkaa väittelemään.

      Poista
  6. Mä oon tuohon "onko kiltti vauva?"-kysymykseen vastannut aina, että "Joo se on tosi tyytyväinen" :D

    Mä pyrin välttämään itse myös sanaa "hankala". Mutta oli ihan kamalan vapauttavaa myöntää itselle ja sanoa ääneen, että meidän esikoinen on haasteellinen tapaus! Se antoi jotenkin armon, että mä en ole paska äiti, kun lapsi käyttäytyy miten käyttäytyy. Se vain on vähän haasteellisempi jäbä ollut syntymästään asti.

    Syliasiaa sivusin tänään myös omassa blogissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Satua. Pitääkin tulla kurkkimaan sunkin blogiin (tulee tällä hetkellä luettua aika satunnaisesti postaus pari päivässä, jotka sattuvat silmiin silloin, kun satun kirjautumaan. Menee aika paljon aikaa nyt noissa omissa projekteissa, joista kerron sitten myöhemmin.)

      Ja joo, kuten Sankarikin yllä totesi, niin tuo haasteellinen -sana on paljon osuvampi. Ja toisaalta sekin, miten esim. vanhempien ja lasten erilaiset persoonat kohtaa. Sekin tuo lisähaastetta.

      Minä olen vastannut tuohon kiltteys-kysymykseen aika suoraan, ettei vauvat tai lapset ole tuhmia, ja sitten kertonut jos esim. vauvaa itkee paljon, että itkee koska refluksi-jne-jne. :)

      Poista
  7. Mä en myöskään voi sietää kun kysytään onko vauva "kiltti". Itse kysyn mieluummin ihan vaikka "miten teillä on menny?" tms. Pohdin näitä juttuja erityisen paljon kun esikoinen oli vauva. Tytöllä oli koliikki eikä hän myöhemminkään viihtynyt kovin hyvin itsekseen (eli samanlainen kuin minä ;) ). Tuntui kamalalta kun usein tuli olo että hänet leimattiin vaikeaksi. Hyvän lapsen ihanne kun tuntui olevan sellainen joka ei itke, antaa vanhempiensa olla rauhassa ja leikkii tuntitolkulla itse, nukkuu yöt kokonaan ja ennen kaikkea yksin ja on muutenkin huomaamaton. Tämä on tietysti kärjistettyä, mutta ei mielestäni kovin kaukana totuudesta.. Noh, meidän lapsi sai olla paljon sylissä ja nukkua vieressä, eikä se häntä mielestäni mitenkään pilannut, päin vastoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaze, kommentista. ^_^

      Minäkin olen ainakin pyrkinyt kysymään pikemminkin mitä kuuluu, miten menee, millainen vauva on, jne. Minua kans harmittaa ja harmitti meidän keskosen syntymän jälkeen todella paljon, että tuota keskostaustaa vasten lapsi leimattiin hankalaksi tai raskaaksi tjsp, kun oli kaikkea erityistä alkuun. Olin ihan älyttömän herkkänä kaikista vääristä kommenteista. Koska silloin niillä sanoilla, lauseilla, sanavalinnoilla, kaikilla tuntui olevan aivan valtava merkitys. Jopa sillä, että vauvan toivottiin paranevan pian. Aika kiukkuisesti tuli tiuskittua takaisin ettei vauvani ole sairas, ei sen tarvitse parantua. Se on vain pieni, aivan liian pienenä syntynyt. Sen tarvitsee kasvaa, kehittyä ja ihan vain taistella elämästään. Oli hän toki pari kertaa sairaala-aikana infektiossa ja silloin tuollainen paranemistoivotus tuntui hyvältä ja oikealta. Mutta siis kaikkinenssa: ei vauva ole vaikea, joskus olosuhteet on sitten senkin edestä. :)

      Ja tuokin jotenkin särähtää korvaan (viimeksi pari päivää sitten), kun joku sanoi lastensa olevan niin kilttejä ja menevän ajoissa kiltisti omaan sänkyyn nukkumaan joka ilta. Kyse kumminkin parivuotiaista. Että ihanko oikeasti lapsi joka ei halua mennä nukkumaan yksin olisi jotenkin ei-kiltti? Ja miksi edes pidetään ihanteena sitä että pienet lapset nukkuvat ja nukahtavat yksin? :) Siis tiedän kyllä että hyvät yöunet on myös aika tärkeä juttu, mutta jotenkin vain se että se nukahtaminen ja nukkuminen liitetään kiltteyteen tai pahuuteen häiritsee erityisesti.

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus! Minulla on myös usein särähtänyt korvaan, kun lapsiamme on kehuttu kilteiksi. Mielestäni ollakseen kiltti täytyy ymmärtää, miten tulee toimia kiltisti. Miten ihmeessä siis alle 2-vuotiaat voisivat olla kilttejä? Ymmärrän kyllä kehujen syyn, sillä ovathan tytöt rauhallisia ja perustyytyväisiä, mutta silti.

    Olen myös usein pohtinut, miten lapsista kommentoitaisiin, jos he olisivat temperamenttisempia, vilkkaampia tai energisempiä. Tai jos taapero ei ymmärtäisi / uskoisi kieltoja ja jatkaisi rajojen hakemista yhä uudestaan ja uudestaan. Onkin todella kurjaa, että jotkut lapset joutuvat kuulemaan omilta vanhemmiltaan haukkuja itsestään! Erityisesti pienten lasten kanssa ymmärrän kyllä, että tilanteet ja lapsen teot ovat välillä enemmän tai vähemmän hankalia, mutta niin kauan kuin lapsi ei ymmärrä tekojaan eikä sen seurauksia (eli hyvin kauan), on melkoisen julmaa syyttää niistä lasta itseään.

    Minun ajatuksenkulkuni on myös vähän väsynyt, joten totean tähän loppuun vielä ihan vain lyhyesti, että mieleen tuli Supernanny-ohjelma: Jaksoissa on toinen toistaan "hankalampia ja ilkeämpiä" lapsia, jotka kuitenkin sopivanlaisella ohjauksella / kasvatuksella / kohtaamisilla muuttuvat "kilteiksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Emonen. ^_^

      Noh, ne vilkkaammat lapset tosiaan eivät saa kiltteys kommentteja. ;) Eipä niitä ainakaan ole minulle tai meidän lapsille hirveästi herunut oikein mistään. Paitsi vauvana, kun on sattunut sen hetken nukkumaan huutamatta, kun joku on vauvaa ihastellut.

      Mutta eipä olla me vanhemmatkaan hirveästi lapsia kilteiksi sanottu, myönnettäköön. Ollaan kyllä kehuttu, mutta kiltteys ei vaan tunnu istuvan kehuna oikein mihinkään. jos on auttanut, tehnyt jotain mukavaa, jne, niin toki ollaan silloin sanottu, että tuo oli kiltisti tehty tai teitpä kiltisti.

      Rajojen testaaminenkaan ei minusta liity kiltteyteen tai pahuuteen. Lapset vain ovat erilaisia, tekevät asioita eri tavalla, kiinnostuvat erilaisista jutuista ja kiinnostuvat niistä vielä eri ikäisinäkin.

      Pitääpä joskus kirjoittaa ihan erillinen postaus kiltteydestä. Että mitä se on, miksi se on toivottavaa tai ei toivottavaa ja voiko siihen opettaa. :) Mitä mieltä muuten, Emonen, itse olet Supernannysta, ohjelmasta ja sen kasvatusmetodeista?

      Poista
  9. Vastailen iltasella lisää, mutta voi eih.. supernanny, ehkä en edes aloita. Tai kirjoitan sen luonnoksen joskus valmiiksi :D Vaikka ohjelmassa on paljon tietyllä tapaa hyvääkin, niin on niissä pahaakin. Enää tosin supernannykaan ei käske kurittaa lapsia nippaamalla, lyömällä tai tukistamalla, mutta parantamisen varaa toki olisi. (Ja kuinka paljon ohjelma editoinnilla saadaankaan aikaan..)

    VastaaPoista
  10. Aivan samalla linjalla asiassa ja tuo juuri, että ei se vauva ilkeyttään itke ja isommatkin lapset monesti huonolla käytöksellään viestivät asioista mitkä eivät ole hyvin. Monesti lasta syytetään huonosta käytöksestä vaikka todellisuudessa vanhempien pitäisi katsoa peiliin ja miettiä missä mättää! Sulla on aina hyviä pohdintoja kyllä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Jasmina. ^_^

      Niin totta! Yleensä (aina) siihen isommankin lapsen (gröhöm ja aikuisen*) kiukutteluun on jokin syy. Haluaisi enemmän yhdessäoloa, nälkä, väsy, kipeä, jne... Minusta tämä runo on niin ihana, monesti meinannut tulostaa sen lasten huoneen seinälle, mutta vieläkin se jumittaa tietokoneen työpöydällä.

      "Te isot ihmiset ymmärtäkäähän voi pientäkin joskus ottaa päähän. Voi lastakin väsyttää päivän työ voi hälläkin mennä huonosti yö.

      Voi ystävä pettää ja huutaa pomo ja muutenkin olla surkea olo. Voi raivari tulla ja palaa proppu kun aina on niin tavaton hoppu.

      Ei murheet ole vain isojen alaa voi pikkuiseltakin pinna palaa. Voi sattua harmeja aamusta asti, niin, että keljuttaa kamalasti.

      Voi äiti huutaa ja ymmärtää väärin ja isääkin siepata ylen määrin. Voi päivä mennä niin pipariks että on pantava ranttaliks.

      Siis koettakaa ottaa lapsenne lukuun te kuulutte samaan heimoon ja sukuun. Ei aina paista ja ole kesä ei kotikaan ole vain kilttien pesä.

      Jos paha on päivä sulla tai mulla niin annetaan kiukkujen ulos tulla. Niin aina ei vallitse riita ja känä ja muutenkin pysytään terveempänä. "

      Poista
  11. Mä olen samaa mieltä tuosta uniasiasta ja läheisyydestä yleensäkin <3 Ja kiltti vauva - kysymys särähtää tietysti munkin korvaan, vaikka sen ymmärränkin mitä sillä oikeasti tarkoitetaan. Mä olen Sankarin linjoilla siinä, että aikuiset voivat keskenään hyvinkin sanoa lasta hankalaksi, koska tarkoitus on varmastikin se että" lapsi on hankala juuri minun luonteelleni koska en ymmärrä hänen viestejään ja toimintatapamme ovat aivan erilaiset tämän lapsen kanssa, siksi koen hankalaksi jotkut tilanteet tämän lapsen kanssa. " Tällöin se vastuu on aikuisella eikä lapsen harteilla. Mutta. Lapsissa on niin paljon eroja. On oikeasti niitä lapsi jotka ovat kuin ihmisen mieli. Oikeasti. Sitten on niitä jotka näyttävät sitä luontoaan mutta mukautuvat hyvinkin siihen, että otetaan syliin ja mennään sohvannurkkaan ottamaan maitohuikat ilman palosireenihuutoa. Sitten on niitä, jotka oikeasti kiihtyvät nollasta sataan sekunnin murto-osassa jolloin reagoimiselle ei jää tilaisuutta, vaan kaikki menee jälkihoidon puolelle (jolloin ollaan jo auttamattomasti askeleen jäljessä, vähintään.Kantaminen auttaa monesti reagoimisnopeuteen, mutta jokapaikassa sekään ei onnistu). Nämä lapset haastavat vanhempansa toimimaan , mutta se vaatii erilaista oppimista , oikeastaan läpi elämän. Kyllä meilläkin tälläisiä löytyy :) Ja mä olen sanonut niitä ehkä "vaativa vauva"- nimellä. Tai oikeastaan olen lukenut vasta jälkeenpäin että meillä on sellaisia ollut :D kun jossain on samanlaisia asioita ollut framilla. Silloin tilanteen ollessa päällä ne oli tietysti vain meidän lapsia ja omia luonteitaan <3 (ja ovat edelleen)

    Iso lapsi jos käyttäytyy huonosti, niin siitä saa lasta ojentaa. Mutta ei se lasta itseä huononna tietenkään ja tämäkin pitää tehdä selväksi <3 Niin kuin että mikään syy ei riitä oikeuttamaan huonoa käytöstä, mutta myöskään mikään syy ei ole syy lopettaa rakastaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Kupla. ^_^ Ja kiva, että uniasiasta ja läheisyydestä ollaan samaa mieltä.

      Minulla on vähän kaksijakoiset fiilikset tuohon, että vanhemmat keskenään puhuisivat kuinka hankalia lapset ovat. Ymmärrän kyllä tuon syyn ja vertaistuen tarpeen ja aikalailla kaiken muunkin mitä sanoit. Silti päällimmäisenä tuosta jää kuitenkin vaikutelma, jos joku omasta lapsestaan noin kommentoisi, että hän kumminkin ajattelee sen "syyllisen/ syyn" johtuvan lapsesta.

      Siis, toki voi olla ettei vanhempi ajattelee toisin. Itse olen vain aika paljon törmännyt tuohonkin että sitä vertaistukea haetaan sillä, että jokainen haukkuu vuorollaan omat lapsensa, ilman että keskusteltaisiin siitä, mitä voisi itse tehdä toisin, tai miten tukea lapsen kehitystä muutoin. Voisiko itse muuttaa ajatteluaan siinä, että lapsi ei ole hankala vaan aikuinen itse on hankala eikä halua kuunnella tai ymmärtää lasta?

      En nyt tosiaan tiedä miten esim. teillä tai jollakulla toisella on, miten puhutte lapsistanne heidän kuullen, miten toisten aikuisten seurassa. :) Jos nyt tuohon fyysiseen kurittamiseen vielä ontuvasti vertaan, niin jos tosiaan lasta sanotaan tositen vanhempien kesken hankalaksi ja mietitään sitä, että kuinka paljon tukkapöllyä, luunappeja ja selkäsaunaa pitää antaa ennen kuin lapsi muuttuu kiltiksi tai ymmärtää käyttäytyä oikein, niin kyllä minusta silloin ne vanhemmat ovat sen peiliin katsomisen edessä eikä kyse ole vain siitä, että lapsen kuullen tätä ei saisi sanoa hankalaksi.

      Mutta siis samaa mieltä olen tuosta, että on erilaisia lapsia ja lapset haastavat meitä vanhempia toimimaan, kasvamaan, kehittymään itse. Toisten lasten kanssa se oma kasvu sujuu jotenkin paljon kevyemmin ja toisten kanssa saa kyllä tuijottaa sitä peiliä melko ahkeraan. Toisaalta sellainen voi hyvässä lykyssä kasvattaa aikuista paljonkin - jos sille omalle kasvulle antaa mahdolllisuuden.

      Ja jep, teki lapsen pitäisi aina saada tuntea olevansa rakastettu, että vanhemmat ei luovuta ja luovu tai edes puhu sellaisesta, sama mitä eteen tulee. Kun kaikilla olisi noin.

      Poista
  12. Kyllä minulla oli hankalaa lasten kanssa, kun kolme ensimmäistä oli pieniä. Miehellä ei niinkään. ;-)
    Silloinen keskimmäinen oli erittäin vaativa poikalapsi. Jo vauvana hän ei sietänyt minkäänlaista odotusta silloin kuin nälkä oli. Kolmas lapsi, poika hänkin, tyytyi hennosti ääntelyllä varoittelemaan, että hänellä voisi pian olla nälkä. Kiire ei silti koskaan ollut. Stressata ei tarvinnut kuten toisen lapsen kera.
    Toinen lapsi oppi kävelemään 8kk iässä, kun kolmas lapsi vasta opetteli seisomaan yksi vuotiaana.
    Toinen lapsi kiipesi (ja jatkoi kiipeilyä 3-4 vuotiaaksi asti). Aamupäivä meni siihen että vahdin lasta ettei hän kiivennyt ruokapöydälle, kirjahyllyyn tai keittiökaapeille. Syöttötuoliin hänet sidottiin kahdella vyöllä, ja silti se ei aina riittänyt. Vain siksi että meillä muilla olisi 10 minuuttia aikaa ruokailla. Tai toisin sanoen, että sain kaksi muuta lasta syötettyä. Itse söin jos jossain vaiheessa ehdin niin kylmää ruokaa. Onneksi lapsi sentään nukkui 2-3h päiväunet.
    Onneksi kolmas lapsi oli ``kiltti` vauva. Hänen ansiosta tunsin itseni riittävän hyväksi äidiksi.

    Jos suot anteeksi, niin vieläkin ajattelen että niin hankalaa lasta ei monesti osu kohdalle kuin toinen lapseni. Jos 1v 1kk ikäisen jatkuva kiipeily ei sitten ole normaalia käytöstä.
    Kuten alussa sanoin, niin mieheni mielestä lapset olivat kilttejä. Eihän kyse siitä ollutkaan, vaan nimenomaan siitä, että joku muukin kuin vain äiti kasvattaisi lapsiaan. (Voisi sanoa, että 10 vuotta sitä sai odotella, että isäkin ymmärtäisi ettei vanhemmuudesta selviä ilman lapsen kasvatusta. )

    Esimerkkinä kun tytär 4-vuotiaana leikki ulkona omia leikkejä tulivat naapurista 5-6 vuotiaat poikaserkut kahdesta perheestä heittelemään käpyjä hänen päälleen. Minusta se oli rumaa käytöstä. Nuhteliko mieheni poikia? Ei, pelkkää hymyä oli. Voi olla että kiusaaminen jatkui juuri siitä syystä poikien taholta. Mies ei vaan voinut omia sukulaispoikia komentaa. Kerran annoin itse palautetta poikien käytöksestä, ja siitäkös haloo nousi. ;-) Omat sisarukseni lapset ovat aina leikkineet sovussa, tytöt ja pojat sekaisin. Äitinä ja tätinä olen siis siinä suhteessa onnistunut :-) (Jos onnistumista mitataan sillä miten lapset tulevat keskenään toimeen serkkujen tai muiden lasten kanssa.) Vaikka en siis lastani muuten osannut kasvattaa kun osui käpyjen eteen, sai pallon naamaan, tai ei olisi saanut laskea samassa liukumäessä isän puoleisten pikkuserkkujen kanssa.
    Ehkä syy oli minussakin, kun ajattelin että mies tulee paremmin toimeen sukulaistensa kera, niin hänen velvollisuus on myös puuttua hankaliin tapauksiin.
    Tosin kerran jouduin komentamaan ihan vieraita lapsia jo koululaisia, kun selkeästi kolme vuotta vanhempi lapsi aikoi hyppiä maassa makaavan veljensä päällä! Silloin kyllä mietin että minkälaisia vanhempia näillä lapsilla oikein on.

    Hankalaksi lapsi voi muuttua siinä vaiheessa kun perheessä on nuorempia lapsia jotka vaativat esim pukemisapua. Vuosia sitten 4-vuotiaani ei millään alkanut pukea ulkovaatteita, vaan häntäkin oli autettava kuten pienempiä. Isompi lapsi olisi kai ymmärtänyt hakea huomiota reippaudella. Usein olimmekin sitten sisällä koska kolmen lapsen pukeminen oli niin työlästä.

    Se täytyy sanoa että kyllä koululaisetkin ovat välillä hankalia! Meilläkin on ollut eskarilaisia jotka ovat itsenäisesti pukeneet päälle annetut vaatteet ilman ongelmia kun taas mukaan mahtuu eräs jota piti vielä ekaluokallakin vahtia että hän pukisi ylleen vaatteet, hoputtaa, ja siltikin hän oli usein myöhässä. Ei kai kovin suuri ihme jos myönnän että tämä hoputettava on meidän toinen lapsi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan siinä kuitenkin vissi ero, korjaatko hankalan lapsen käytöstä torumalla lasta typeryyksien tekemisestä, tyhmistä teoista vai torutko sitä hankalaa lasta moittimalla hankalaksi/tyhmäksi.

      Ja isotkos ne vasta "hankalia" osaa ollakin, ja ne on kyllä hankalia ja poikkiteloin ihan tahallaan äidin nappuloita painellakseen. Eivätkä mokomat edes myönnä sitä. Nimim. esiteinin kanssa sukset ristissä, sen rinnalla tukia vasten kulkeva 6kk vauva ei ole hankala laisinkaan ;)

      Poista
    2. Kiitos, anonyymi ja Sankari, kommenteista. :)

      "Jos suot anteeksi, niin vieläkin ajattelen että niin hankalaa lasta ei monesti osu kohdalle kuin toinen lapseni. Jos 1v 1kk ikäisen jatkuva kiipeily ei sitten ole normaalia käytöstä. "

      Tuohon toteaisin, että minusta tuo on normaalia. Eikä tuo minusta tarkoita, että lapsi on hankala. Kyllä työläs, mutta itse ainakin olen pitänyt tuota positiivisena asiana, että lapsi liikkuu ja on motorisesti kätevä. Se kun ei aina ole itsestään selvää ja toisilla niiden taitojen vaatiminen ottaa aikansa ja siihen tarvitaan paljon fysioterapiaa, jne. Itse olen siis ollut varsin onnellinen liikkuvaisista lapsista. Toki olen onnellinen myös lapsesta, joka liikkuu vähemmän tai ei ollenkaan, mutta liikkuminen on minusta lapselle kumminkin se "normaalimpi, toivottavampi, terveempi" -juttu.

      Ei ne mustelmat, naarmut ja sairaalakäynnit tietenkään mukavia ole, mutta silti normaalijuttu toisten lasten kohdalla. Ja uskon kyllä, että kolmen vilkkaan lapsen kanssa arki on melkoista suoritumista, hankalaa ja raskasta. Etenkin jos kaiken joutuu tekemään yksin. :/

      Ikävää minusta on myös tuo, että lasten annetaan pomppia toisen päällä tai että lapsia kohdellaan eri tavoin sukupuolesta riippuen. Minusta lasten välinen paini ja fyysinen leikki on ok, niin kauan kun se on molempien leikissä olevien lasten mielestä ok, eikä toista varsinaisesti satuteta, mutta jos toinen ei tykkää ja toiseen selvästi sattuu, sitten vihellän pelin poikki. Toisia ei kumminkaan saisi heitellä millään. (Noh, tyynysota, jne on taas sitten erikseen.)

      Ja toki monet lapset tulevat esim. tavalla tai toisella mustasukkaisiksi uuden sisaruksen syntymän myötä ja käyttäytyvät "hankalasti", mutta ei vika silloinkaan ole lapsessa. Sekin käytös on ihan normaalia (raskaampaa toki) ja siitä voi yrittää keskustella lapsen kanssa. Ja jos isompi lapsi hakee uuden sisaruksen myötä huomiota esim. kaipaamalla syliä tai apua arjen asioissa, niin sellaista apua ja läheisyyttä pitäisi pyrkiä silloin antamaan. EI se lapsen vika ole, jos perheessä on yhtä äkkiä uusi ihminen huomiota vaatimassa ja lapsi kokee tulleensa osittain jopa syrjäytetyksi.

      Mutta niin, lapsia on erilaisia, aivan kuten meitä aikuisiakin. Ja sankarinkin kommenttiin viitaten, on iso ero haukkuuko lasta hankalaksi, vai tekoja. :)

      Poista
  13. Nyt puhut kyllä asiaa, tärkeää sellaista. Asioilla on usein monta puolta, mutta ymmärrän pointtisi ja olen samoilla linjoilla: Vaikka lapsi olisi kuinka vaativa, niin hänelle sitä ei kuulu kertoa eikä muullakaan tavoin ilmaista. Ihmiset, lapsetkin, ovat erilaisia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Anna. ^_^ Kiteytit tuon hyvin.

      Poista
  14. Mä kohtaan tota tosi paljon omassa työssäni.. lastentarhanope siis.. Vanhemmat kokevat illat vaikeina, kun lapsi on niin hankala. Mutta siinäpä esimerkki siitä, että olisi peiliin katsomisen paikka. Mitä me aikuiset voisimme tehdä toisin, jotta lapsi toimisi toisin? Toki voi toki on persoonallisuuseroja, herkempiä ja ärtyvämpiä lapsia jne... mutta mikä toimii jokaisen kanssa.

    Mutta sen sanon, että suutarin lapset ja silleen.. omien kanssa miettii joskus enemmän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Elsa-Aalia. ^_^

      Sun työssä varmasti kohtaa monenlaisia perheitä ja lapsia ja tuo jos lapset on vanhempien seurssa vain iltaisin pari tuntia, varmasti vaikuttaa myös lapsen käytökseen. Mutta no, en ole suutari, muuten voisin kyllä allekirjoittaa tuon meidänkin kohdalla, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Ja siksi näitä tuleekin pohdittua - jso lapset joskus sais ne kengät. :)

      Poista