Kulissielämää laput silmillä

Pyysin Heliltä luvan julkaista tämän tekstin omassa blogissani vieraskynäpostauksena, sillä tässä on minusta meille jokaiselle ajattelemisen aihetta. Ei siis niin, että lukee tekstin ja tokaisee tuntevansa monia tuollaisia perheitä. Eikä niin, että kaikki kaksi bemaria omistavaa perhettä olisivat kulissiperheitä. Vaan niin, että miettisikin sitä mikä näistä kolahtaa itseen. Meihin jokaiseen?

"Viime päivinä olen törmännyt yhdellä jos toisellakin taholla termiin "kulissielämä". Samoissa ympyröissä vilahtaa usein sanat "laput silmillä eläminen". Kulissielämään liitetään usein tämä peruskuvio: äiti ja isä, kaksi tai kolme lasta (jotka on koulittu elämään myös tätä kulissielämää eli ovat kivoissa vaatteissa hillitysti ja hallitusti, harrastavat sellaisia harrastuksia, joista vanhemmat voivat olla ylpeitä (kuten nyt vaikka tanssi, viulunsoitto tai taitoluistelu), perheessä on koira, vanhemmilla vakityöt ja monesti he tekevät pitkää päivää töissä ja illat menevät sitten "ruuhkavuosissa" eli kuskatessa lapsia kehittäviin harrastuksiin. Lapsia ei ehditä kohdata kunnolla, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, koska ei sitä jaksaisi ottaa vastaan kaikkia kiukkuja ja muita ikäviä tunteita. Kyllähän sitä ehtii sitten viikonloppuna kohdata. Tai kerran vuodessa tehtävällä lomalla. Parempi vaan tehdä koko ajan jotain, niin ei myöskään tarvitse kohdata itseä. Olisi aika pelottavaa pysähtyä ja joutua kohtaamaan itsensä, omat kipupisteensä ja tuntemuksensa. Ja kyllähän sitä näyttää kiireiseltä ja coolilta, kun kalenteri on koko ajan täynnä. Kerran tai kaksi vuodessa käydään etelässä lomalla sellaisissa turvallisissa lapsiperhekohteissa kohteissa kuin Lanzarote, Teneriffa, Rhodos tai Thaimaa. Monesti näille perheille materialismi ja näyttämisen halu ovat tärkeitä. Kaksi hienoa autoa pihassa, merkkivaatteita ja merkkilaukkuja. Perheessä käy siivooja. Onnea etsitään materian kautta. Tunnetaan ylemmyyttä, kun katsotaan naapurin pihalle ja siellä ei ole yhtä hienoa ja tuliterää autoa kuin omalla pihalla on. Myöskään naapurin jouluvalot eivät ole yhtä näyttävät kuin omat. Se mitä muut meistä ajattelevat on ratkaisevan tärkeää.

Elämä on aika samanlaista päivästä toiseen, arki rullaa töiden ja lasten harrastusten ja omien harrastusten ympärillä ja viikonloppuisin käydään kauppakeskuksessa ostoksilla, hampurilaisella ja silloin tällöin leffassa tai teatterissa. Eletään tätä tyytyväisenä vuodesta toiseen. Tai ehkä ei niin tyytyväisenä. Sillä nyt olen törmännyt tosi moneen, joka on kertonut, että elivät tätä kulissielämää lähes  kymmenen vuotta. Ulkoisesti kaikki oli hyvin. Sitten tapahtui jotain, joka poisti laput silmiltä. Havahdutti siihen, että olenko minä onnellinen. Ja toteamukseen, ettei ole ollut onnellinen enää moneen vuoteen. Ei ole tuntenut oikeastaan mitään tunteita moneen vuoteen. Elämä on tuntunut turvalliselta, sitä on suorittanut päivästä toiseen ja viikosta toiseen milloin odotellen lomaa tai jotain, mikä toisi vähän erilaisuutta elämään. On odottanut sitku-hetkeä, joka muuttaisi omat fiilikset. Sitku on loma tai sitku lapset ovat isompia tai sitku on ostettu se uusi moottoripyörä tai Louis Vuittonin laukku. Tuttuus ja turvallisuus on vienyt omassa ajattelussa voiton sen sijaan, että olisi pysähtynyt pohtimaan, onko tämä sitä elämää, mitä haluan elää? Ja kun nämä kulissit sitten räksähtävät, kaikki miettivät, miksi ihmeessä tämä pari eroaa? Hehän olivat niin onnellisia, ihanat lapset ja kaunis koti, uusi mersu ja kaikki mitä vaan kuvitella saattaa. Materialistisesti varakas elämä, mutta sisäisesti tyhjä ja tätä ei ole monikaan tiennyt.

Eikä tavallisessa elämässä sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Se on sitä normaalia. Kunhan se on sellaista, että siinä ehtii kohdata toiset ja itsensä, pohtia ja miettiä. Elää elämää eikä vain suorittaa sitä.

Uskallanko tehdä erilaisia ratkaisuja elämässäni? Murtaa kulissit, ottaa laput pois silmiltäni? Mihin se johtaa? Vai onko vaan turvallisempaa olla ja elää niin, että kaikki ajattelevat, että meillä on kaikki hyvin ja kyllähän sitä itsekin voi loppujen lopuksi ajatella, että niitä hyviäkin hetkiä on.  Ja mitä ne naapuritkin ja sukulaiset ajattelevat, jos nyt tästä pois lähden ja räsäytän kulissit tuusannuuskaksi? Tai uskallanko jo alun perin lähteä elämään niin, ettei tarvitse rakentaa ympärille sitä materialistista kulissia? Voi ihan rauhassa elää vaikka ilman autoa ja kulkea kirpparivaatteissa tuntematta itseään sen huonommaksi kuin naapurit. Uskallanko hypätä pois työn oravanpyörästä ja käyttää aikaani myös vaikkapa perheeseen ja omaan hyvinvointiin ja omaan kasvuun ja kehittymiseen? Uskallanko kohdata itseni ja omat tunteeni ja olla myös tekemättä mitään? Voiko kalenteri olla myös tyhjänä joskus ja voiko elää lasten kanssa ilman, että tarvitsee kokea elävänsä ruuhkavuosia?

Minusta tuntuu surulliselta, kun niin moni elää sitku-elämää. Sitten kun on viikonloppu, sitten kun on loma. Sitten kun olen eläkkeellä. Entäs jos sitä eläkeikää ei tulekaan? Jos ei jaksakaan sinne asti? Jos kuolee jo aikaisemmin? Kuinka monta vuotta sitä jaksaa elää kulissielämää ja esittää, että kaikki on mitä parhaimmin? Kuinka monta vuotta ihminen voi elää onnettomana? Tai jopa ilman tunteita? Ja kuinka monta vuotta voi vaatia myös lapset elämään sellaista elämää, mitä vanhemmat haluavat heidän elävän?

Toivon, että tämän blogin lukijat eivät elä kulissielämää, vaan Ihanaa Oikeaa elämää kaikkine tunteineen ja elämään kuuluvine asioineen. Kiukkuineen, pölypalloineen. Turruttavassa oravanpyörässä ei tarvitse olla eikä materia tuo onnea. Laput pois silmiltä, meillä on vain yksi elämä eikä sitä kannata tuhlata sellaiseen elämään, mikä on jonkun toisen elämää eikä omaa. Sing, dance, live, love, laugh, dream! Nauti, elä, tunne, älä suorita!

Oletko sinä törmännyt kulissielämään? Onko sinun lähipiirissäsi ollut "yllätyseroja", joissa koko lavastettu kulissi on romahtanut kerralla?"

Pidän Helin(kin) blogista paljon. Hän tuntuu ajattelevan monista kasvatukseen ja elämään liittyvistä asioista samalla tavalla. (Esim. tämä Myönteisiä keinoja kasvatukseen, Olla oma ihana itsensä, Lapsen Vahvistava kohtaaminen.) Ja mikä parhainta, Heli repäisi ja ryhtyi yrittäjäksi. Se tuntuisi olevan hänen elämäntehtävänsä: tuottaa lapsiperheitä voimaannuttavia palveluja. Helin vahvuudet, kiinnostus ja innostus ovat lapsiperheisiin ja hyvinvointiin liittyvien teemojen ympärillä. Ja hän haluaa jakaa tätä tietotaitoa ja hyvää myös muille.
Mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Kommentit

  1. Mulla heräsi olot että onneksi jäin hoitovapaalle. Vaikka asiaa kipuilenkin niin koen sen hyvänä kipuiluna. Että mietin mitä oikeasti haluan ja pysähdyn kohtaamaan elämää enkä sitkuttele. Ja onhan omalla kohdalla hoitovapaa hyvä asia myös koululaisten suhteen. Ehdin ja jaksan ihan toisella tapaa myös heidän kanssaan. Kaikkea ei voi saada ja tehdä samaan aikaan eli vähän sitä sitkun-ajattelua joutuu tekemään, meistä jokainen. Mutta että osaisi priorisoida ja mitoittaa asiat oikein. Ja olisi tavallaan sinut sen sitkuttelunkin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Kukkavarvas.

      Mulla on kyllä kans vahvistunut tässä viime viikkoina ajatus siitä, että jos puoliso ei jäisikään kotiin lasten kanssa, niin minä "jumittaisin" sitten kotona jopa kuopuksen eskariin asti, jos pää kestää. Tosin puoliso on jäämässä kotiin, jos minä saan töitä. Ja tarkoitus on, että lapset saisivat olla kotihoidossa eskariin asti (ja käydä kerhoissa/ avoimessa varhaiskasvatuksessa) Mutta siis niin ettei kokopäivähoitoon tarvitsisi laittaa. Sillä äkkiä tämä aika on tosiaan ohi. Se 5,5 vuottakin, joka kuopuksen mahdolliseen eskariin on. Toki toivon, että saadaan perheelle järjestettyä aikaa senkin jälkeen, niin että ei tarvitsisi olla esim. pitkään yksin/ ilman vanhempia kotona koulun jälkeen, jne.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus ja varmasti tällaista kuvailemaasi elämää viettää aika moni ihminen, vaikka itse en henk.koht ole lähipiirissäni kulisseihin törmännyt (ainakaan että tietäisin). Mutta tähän "sitkun" ajatukseen olen törmännyt paljonkin ja se on harmilllista, että ihminen ei osaa löytää sitä onnea ja iloa juuri tästä hetkestä ja sellaisilla ihmisillä sitä hetkeä ei koskaan tulekaan, koska silloin elämä tulee olemaankin sisäisesti tyhjää. Onhan se lapsiperhe arki sellaista kiireen täyteistä hulinaa varmasti kaikilla, mutta juurikin se toisten kohtaaminen ja aitous on tärkeää. Mikään kulissi ei kestä ikuisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jasmina, kommentista. :)

      Minä jotenkin ajattelen tuon Helin tekstin juurikin, niin että siinä on meille jokaiselle jotain. Että meillä jokaisella on olemassa tietynlaiset kulissit ja tietynlainen halu panostaa esim. kotiin, materiaan, hyvään ruokaan, omaan virkeyteen, omaan aikaan, halutaan katsoa tv:tä tai surffata netissä tai harrastaa jotain. Että tietyllä tapaa ne kaikki on kulissia. Mutta että missä määrin elämme niiden kautta on sitten yksilöllistä. Toiset saa elämästä irti vähemmällä materialla, harrastamisella, rahalla, jne ja toiset tarvitsee enemmän. :) Ja myönnän, vaikka onni on tässä, niin silti sitä iloa hakee myös niistä muista asioista, lisähaaveista ja unelmista, (matka venäjälle, viikonlopun reissu metsään makkaraapaistaan, jne). Tuo sitkun elämä on tietty sitten vielä erikseen siihen päälle.

      Toki sitten on ihan ne kulissit, joissa näytellään ulospäin (ihan oikeasti näytellään) että kaikki on hyvin ja kotona on pelkkää riitaa ja sellaiset kulissitkin voi oikeasti kestää sinne hamaan loppiuun ja vanhuuteen saakka.. mutta tuo Helin teksti ei ehkä sitä hakenut. :)

      Poista
  3. Moikka! Hyvä, kun julkaisit tämän uudestaan, kiinnostava kirjoitus. Tässä sama kommentti, jonka kävin jättämässä myös Helin blogiin:
    Tekstissä kuvaillut asiat kuulostavat tutuilta: oma elämäni oli suorittamista ja kaiken tavoittelua, kunnes tulin muutama vuosi sitten myöhäiseen 3-kympin tai varhaiseen 4-kympin kriisiin. Olin saavuttanut vakituisen työpaikan, saanut kaksi ihanaa lasta, ihanan kodin. Tuli tyhjyys: mitä sitten? Jonkin aikaa tuntui, etten halunnut omaa elämääni vaan että olisin halunnut aloittaa kaiken alusta.
    Kriisin seurauksena valitsin uudelleen oman elämäni ja opin elämään hetkessä. Onni on tässä ja nyt.
    Mielestäni tekstissä jotenkin kirjoitetaan hieman väheksyen ja yleistäen kulissielämästä. Kaksi tai kolme lasta, koira, vakityöt, harrastukset, etelänmatka - kaikki nämä voivat tuottaa onnellisuutta ja voivat opettaa hetkessä elämistä. Auttaa kohtaamaan itsensä ja kysymään, mitä minä haluan ja teenkö niitä asioita, joita haluan. Ihan samoin kuin kirpparivaatteet, bussimatka ja kotimaanmatkailu jne. jne.
    Kirjoitus herätti minussa tällaisia tunteita koska nuo ovat niitä asioita, jotka minä valitsin ja josta itse löysin uudelleen onnen sen sijaan, että olisin laittanut elämäni uusiksi ja esim. jättänyt hyvän työni tai perheeni.
    Ei itsetuntumuksen saavuttaminen kulissit murtamalla, muutoksen kautta, ole mikään itseisarvo, joka johtaa automaattisesti onneen. Usein enemmän voi oppia, jos pysyy paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Uraäiti, kommentista. :) Minusta tuo oli Heliltä hyvää pohdintaa ja mukava kuulla, että olet löytänyt sen onnen uudelleen siitä mitä on.

      Tuohon ylle Jasmiinan kommenttiin kirjoittelinkin jo, että ajattelen jokaisella meistä olevan enemmän ja vähemmän ns kulissia. Ja riippuen ehkä elämänvaiheesta, kulissin määrä vaihtelee. Mutta huomaako sitä aina itse? Ajautuuko sitä pikku hiljaa liian paksun kulissin taakse, josta ei löydäkään ulos? Vai raivaako tiensä takaisin? :)

      Toivottavasti minäkin ,vaikka työelämään joskus jalkani saisin, osaisin elää silti hetkessä ja juuri tästä perheestä ja elämästä nauttien. Tämä kun on kumminkin suurin asia elämässäni: lapset ja puoliso. Se mitä kaikista eniten elämältä toivoin.

      Poista
  4. Mun ero aikanaan tuli varmaan suurimmalle osalle täytenä yllätyksenä. Kulissit piti melkein loppuun asti ja kaikki särkyi kerralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sankari <3 Nuo kulissit on ne kaikkein ikävimmät.

      Poista
  5. No mitäpä ajatuksia tämä nyt herätti, onhan noita näkyvissä ympärillä paljonkin mutta on myön toisenlaisia. Itse olen kyllä elänyt elämäni lähes aina niin että nimenomaan kohtaamisille jää aikaa, joten omalle kohdalle ei osunut siinä mielessä. Ja sen haluan sanoa, että samoin toistuva ennalta arvattava elämä ei aina ole kuitenkaan välivaihe tai kulissi, vaan useimmiten se tavoiteltukin olitila. Aina ei tarvitse muuttua hippihelenaksi ollakseen sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Tavallinenkin on jonkun erityinen elämä :) (meillä harrastetaan viulunsoittoa ja ihan pelkästään siksi että lapset haluavat....)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kupla, kommentista. Niin tuo liittyy toki siihen, että me ihmisetkin jo ollaan erilaisia erilaisine persoonine. Ei minustä tässä tekstissä kyse ollut tosiaan hippihelenaksi muuttumisesta tai että kenenkään elämää pitäisi verrata keskenään vaan juurikin siinä, että jokainen miettisi itse että mitä juuri itse voisi tehdä toisin, paremmin, rennommin. Jokainen tosiaan luo sen omanlaisen kodin, ympäristön, elämän, ne kulissit. Oleellista onkin se millaista elämää niiden kulissien sisällä on, millaista elämää siinä kodissa ja perheessä.

      Poista
  6. Näitä perheitä on pelottavan paljon,tuntuu jotenkin olevan ajan henki. Se, mikä minua eniten kyseisessä elämäntyylissä pelottaa, on se, että minkälisilla maailmankuvilla varustettuja lapsia näissä kasvaa. Se , että sana empatia on jo osalle täysin vieras käsite. Se, että itsensä tunteminen ihmiseksi on vain materian takana. Ja ennenkaikke se, että lapsen itsetunto rakennetaan "hienomman ja paremman" ympärille.
    Sivusta seurannut täti-ihminen on monesti järkyttynyt, kun jo viisivuotias tuntee ylemmyydentuntoa omistaessaan enemmän kuin vieressä oleva kaveri. Lapsen itsetunnon kohottaminen materialla, tai ylipäänsä niinkin kieroutuneella ajatuksella kuin "olet parempi ihminen kun sinulla on tätä ja tätä" on pelottavaa. Miten aikuiset voivat olla niiiiin typeriä, että kuvittelevat lapsen pärjäävän paremmin maailmassa ja kanssa-ihmisten keskuudessa tuon kaltaisella kasvatuksella?
    Toki kaikilla on se oma tapansa, eikä kenenkään tyylejä pidä sorkkia, mut tämä maaimanmeno kaikenkaikkiaan on niin itsekästä ja mullemulle-ajatuksella höystettyä, että jostainhan se on alkunsa saanut. Pinnallisesta kodista kenties? Huonosta itsetunnosta ,narsismista, tyhjästä mielestä?
    Tiedä tuota, mut...pelottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maria, kommentista.

      Kirjoittelenkin tuosta narsismista, kasvatuksesta, traumasta, pahasta ihmisestä, anteeksipyytämisestä, empatiasta, jne juuri.. kun vain saisin nämä muotoiltua jotenkin järkeviksi teksteiksi.

      En haluaisi loukata ketään vaan herättää jokaisen pohtimaan itse: Mitä minä voisin tehdä toisin, jotta maailma muuttuisi edes himpun paremmaksi, vähemmän materialistiseksia, enemmän empaattiseksi, välittäväksi, vähemmän narsistiseksi - eettisesti ja ekologisesti kestävämmäksi.

      Anteeksi, nyt että sörkkään tähän vielä tuon sukupuolisensitiivisyydenkin, mutta kun siinä on myös paljon samaa. Että opetamme lapsillemme pienestä pitäen esim. millaisissa vaatteissa on söpö, kaunis, hyväksyttävämpi. Opetamme lapset arvostamaan ulkoista kauneutta sen sijaan, että aidosti esim. pukeutumisessa kiinnittäisimme huomiota vaatteen käytännöllisyyteen, leikkisyyteen, siihen, että kaikenlaisissa vaatteissa lapsi on kaunis, hyväksytty, söpö, ja hänellä vaatteista riippumatta mahdollisuus tehdä mitä haluaa.

      Sanotaan, ettei vaatteet, meikit, kauniit asiat ole pinnallisia, vaikka niihin panostaa. Että kauneus on sisällä. Jostain olemme kumminkin oppineet ja omaksuneet sen mitä pidämme kauniina tai kauniimpana. Ne suuret suuntaviivat, massan mielenkiinnot.

      Ja nuo kauneuteen ja materiaan liitettävät asiat helposti vie huomion pois niistä syvemmistä ajatuksista, kuten siitä missä oloissa, millaisella palkalla ja miten ne vaatteet, meikit, asusteet, sisustustarvikkeet, elektroniikka, jne, on valmistettu.

      Jos se syvempi ei kiinnosta, vaan haluaa nähdä vain kauneuden, eikö se silloin juuri ole pinnallista?

      Poista
    2. Hassu pyytelet taas anteeksi, ilman syytä :)
      Narsismista jos paria riviä raapaisisit kokoon, mielenkiinnolla odottelen. Kun en itse tuohon aiheeseen koske,tuntuu liian raskaalta lähteä raapustelemaan...ikävä kyllä läheltä seurannut/seuraan ja luokittelen tuon yhdeksi kamalimmista sairauksista. Ei sairastajalle itselleen, vaan kaikille muille, ja erityisesti lähimmäisille, huh !

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit