Suuri syntymäpäivä

Moni varmaan ennätti jo meidän synnytyskertomuksen lukea Äitilandian synnytyskertomuksia -postaussarjasta. Mikäli et, niin tässä vielä sama teksti viiden ja puolen vuoden takaa.

”Ilta läheni ja yritin katsella televisiota, mutta eipä sieltä mitään tullut. Hoitaja tuli taas mittaamaan verenpaineet ja laittoi minut käyrille. Hän tuli kymmenen minuutin päästä takaisin katsomaan piirturia. Kovin montaa liikettä en ollut tuntenut, joten en ollut niitä painellutkaan. Syke oli kumminkin pomppinut koko ajan 150:tä. Hoitaja sanoi, että annetaan laitteiden vielä mitata käyriä. Sopi minulle mainiosti. Oli ihana kuulla pikkuisen sydämenlyöntejä. Hoitaja kävi aina välillä katsomassa käyriä ja toteamassa että annetaan olla vielä piuhat. Katselin samalla seitsemän uutisia. Kuvotus alkoi koko ajan pahentua ja päätäni alkoi särkeä ihan vimmatusti. Sanoin hoitajalle, että oksettaa. Hän toi kipon, mutten minä siihen osannut oksentaa. Pitäisi päästä vessaan ja toisenlaiseen asentoon. Ah, kun saisin oksennettua niin taas helpottaisi. Pyysin hoitajalta myös särkylääkettä.

”Käyn lääkäriltä kysymässä, mitä särkylääkettä sinulle voi antaa. Panadoli vain pahentaa maksa-arvoja.”

Hienoa! Sen puhelimessa olleen hoitajan neuvot olivat siis kokoa ajan vain pahentaneet tilannettani! ”Syö panadolia, kutina ei liity raskauteen…” Niinpä niin! Alkoi ärsyttää toden teolla.

Sain viimein nousta käyriltä ja mennä vessaan. Ah, kuinka tekikään hyvää oksentaa. Päänsärkykin tuntui helpottavan. Menin takaisin huoneeseeni ja vilkaisin vieressä makoilevaa äitiä, joka kutoi. Kuinkahan pitkälle raskaudessa he mahtavat päästä levolla? Jos sitä istuisi hetkeksi taas sängylle. Ei kyllä tässä pitää lähteä uudelleen oksentamaan. Avasin huoneen oven ja astuin käytävälle. Outo olo. Miksi tuntuu kuin silmissä sumenisi. Ei, kyllä minä näen. Tuossa on vessan ovi. Miksi en saa siitä otetta?! Hamuan kahvaa molemmilla käsillä, mutten onnistu löytämään kahvaa. Mikä minun käsissäni on? Ovatko ne puutuneet? Ei, löysin kahvan. Miksi en saa ovea auki?! Pelko valtaa minut. Se menee läpi koko kropan – aina luita ja ytimiä myöten. Tuntuu kuin halvaantuisin siihen paikkaan. Mitä minä nyt teen? Yritän miettiä, mutta aivoni eivät toimi. Jostain kuuluu ääntä.

”Tarvitsetko apua, onko jokin hätänä?”

Se on siivooja. Yritän miettiä mitä sanoisin. Aivoni eivät nyt anna käskyjä niin kuin pitäisi. Lopulta saan itsestäni irti jotain itku kurkussa.

– En tajua miten tuo ovi avataan!

Alan itkeä.

”Voi, minä haen hoitajan!”

Oma hoitajani tulikin juuri sopivasti samalla hetkellä särkylääkkeiden kanssa. Sopersin hänelle jotain ja siivoja selitti jotain. Minä itkin ja tärisin pelosta. Lopulta sain sanotua jopa todella kovalla äänellä:

– Pelottaa, pelottaa…!

Tämän jälkeen minulla on iso musta aukko muistissani. Tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu – sen mitä papereissa lukee. Ja niistäkin suurin osa on mennyt ohitse, kun en ole pystynyt sulattamaan kaikkea.

—

Hoitaja oli taluttanut minut siivoojan kanssa sänkyyni. Olin kuulemma vielä ollut kirkassilmäinen ja selkeä sänkyyn mennessäni. Minulle oli ilmeisesti laitettu piuhat takaisin vatsani ympärille, jotta voidaan jatkaa pikkuisen sydänäänien seuraamista. Päivystävälle lääkärille oli lähetetty pyyntö tulla katsomaan käyriä, sillä pikkuisen sydänäänet olivat olleet liian monotoniset eikä liikkeitä juurikaan ollut. Oli siis  viitteitä siitä, että pikkuinen ei saisi kohdussa riittävästi happea. 

Olin alkanut kouristelemaan äkkiä todella rajusti. Päivystäjän tullessa paikalle kouristusta ei oltu vielä saatu Stesolidilla laukeamaan ja ultraäänessä pikkuinen oli bradykardinen, syke 50-60, eikä lyhyessä seurannassa korjaannu, minkä vuoksi oli päädytty hätäsektioon. Minua oli lähdetty kuskaamaan leikkaussaliin (edelleen kouristelevana) ja miehelle oli soitettu 19:47. Hänelle oli kerrottu kouristuksesta, sydänäänten laskusta ja siitä, että olemme molemmat hengenvaarassa. Miestäni oli pyydetty tulemaan paikalle mahdollisimman pian.

 

Kello 19:48 syntyi pienen pieni vauvamme. Sektiossa oli ulosottovaikeuksien välttämiseksi tehty klassinen kohtuviilto (eli pystyyn) ja autettu vihreästä vedestä kuussataa grammaa painanut, nopeasti virkustuva lapsi syntymään. Apgarpisteet olivat 4/7/9 – eli täyden kahden kympin lapsi. Pikkuinen oli hätäkastettu, vaikka olikin hengittänyt itse kohdusta otettaessa ja kuulemma oikein parkaissutkin. Hänet oli lähdetty viemään samantien vastasyntyneiden teho-osastolle pussissa, jonne oli kuulemma vielä matkalla tehnyt yhdet hätäkakat. Keskoskaappia ei siis ollut valmiina, kun kaikki kävi niin äkkiä. Siksi tuo pussissa, jotta hänet saatiin pidettyä lämpimänä ensihetket.

Mies oli puhelun saatuaan mennyt täysin lukkoon. Hän oli istunut kotona rauhassa iltaa ja odottanut korkeintaan minun soittavan ja toivottavan hyvää yötä – joskin vasta myöhemmin illalla. Puhelun saatuaan hän oli mennyt shokkiin. Hän todella pelkäsi sekä minun että lapsemme puolesta. Hän sieppasi vaatteet niskaan ja lähti ulos lumipyryyn ja kovaan pakkaseen odottelemaan bussia. Hän ei todellakaan ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi. Hän ei ollut katsonut bussiaikatauluja, ei muistanut sammuttaneensa kahvinkeitintä. Bussipysäkillä hän oli kuulemma romahtanut täysin.

Bussia ei näkynyt, mutta hän pääsi joidenkin nuorten opiskelijoiden kyytiin, jotka lupasivat heittää hänet sairaalalle.

Puoliso ei muista kuinka edes lopulta löysi oikealle ovelle ja missä hän on kävellyt. Minun osastollani ei osattu kertoa mitään minusta, joten he veivät mieheni vastasyntyneiden teho-osastolle. Siellä hoitajat olivat tuoneet kahvia ja jäätelön sekä pyytäneet istumaan ja odottamaan, jotta saavat kaikki laitteet ja piuhat vauvalle. Mies ei muista kauanko oli istunut odottamassa, mutta se aika oli kuulemma tuntunut ikuisuudelta. Lopulta hän oli päässyt katsomaan pienen pientä vauvaamme. Hän oli järkyttynyt vain lisää siitä kuinka pelottavan pieni ja hauras toinen oli. Läpikuultava silkkinen iho, sormet vain hammastikun vahvuiset, käsivarret ja jalat kuin pikkurilli, pienet varpaat, ja todella pieni pää. Hän makasi kaapissa hengityskoneessa, kanyylit päässä, useita eri mittareita iholla, arteria käsivarressa, saturaatiomittari jalassa, nenämahaletku nenässä ja pikkiriikkinen vaippa päällänsä sinivalon alla.

Mieheni otti kännykällään pari kuvaa ja istui joitakin tunteja yöllä lapsemme kaapin vierellä. Kukaan ei edelleenkään osannut kertoa minusta mitään. Mieheni ei osannut oikein sanoa eikä ajatella enää mitään. Hän lähti jossain vaiheessa bussilla kotia päin. Kansliasta hänelle katsottiin bussiaikataulut ettei tarvitse monta tuntia odotella ulkona 30-asteen pakkasessa.

—

On tokkurainen olo. Räpyttelen silmiäni. Kestää hetken heräillä. Kun alan olla tajuissani, huomaan ympärilläni useita eri ihmisiä. Mitä? Miksi? Tämä on ihan eri huonekin. Ei tämä ole edes huone. Mikä tämä on?

”Huomenta. Olen lääkäri/hoitaja se ja se…” kuulen ihmisten puhuvan ympärilläni, mutten muista kuka milloinkin puhui ja ketä siinä oli. Kello näyttää neljää. Onko nyt aamu?

”Sinulla on ihana kuussataa grammaa painava vauva.”

Vauva? Kuussataa grammaa? Kokeilin kädellä vatsaani ja tunsin liikkeet muka vieläkin. Kädessäni oli kanyyli, toisessa samanlainen. Miksi? ”Vauva.” Sanat kaikuivat korvissani. Kyyneleitä tulvi, mutta itkeä en voinut. Sattui liikaa joka puolelle, jos yritin itkeä.

”Sinä aloit kouristella eilen illalla yllättäen ja vauvan sydänäänet romahtivat, joten jouduttiin tekemään hätäsektio. Sinulla on teho-osastolla pieni, ihana, sitkeä vauva. Olet nyt heräämössä.”

Taas alkoi itkettää – mutten voinut itkeä! Sattui! Sattui niin helkkaristi.
 

Minulle ilmeisesti kerrottiin sillon enemmänkin, mutten muista mitään. Joku tuli ja nappasi alhaalta siteen ja vaihtoi sen uuteen. Toinen hoitaja tuli pistämään kanyyliin kipulääkettä ja painamaan kohtua ja sekin sattui niin vietävästi! Kun hän paineli kohtuani ja nosti paitaani, näin ensinmäistä kertaa vatsani sektion jälkeen. Keskellä vatsaa todellakin oli pitkä tarralaastari, jonka keskellä näkyi ylhäältä alas verijana.

Sain soittaa puolisolleni. Joku paineli minulle kai mieheni numeron. En juurikaan muista miten asiat eteni, mutta muistan puhuneeni pian herättyäni puhelimessa mieheni kanssa. Hän kertoi minulle mitä oli tapahtunut. Hän taisi puhjeta itkuun soitettuani. Hän oli niin helpottunut. Hän ei kuulemma ollut kuullut minusta mitään sen jälkeen, kun hänelle oli sairaalasta soitettu leikkaukseen menosta. Hän oli valvonut kotona tähän asti ja päässä pyöri vaikka mitä eikä mistään tullut tolkkua. Vauvalle oli kuulemma ihana ja todella pieni. (Se oli kaikki mitä hän oli uskaltanut tuolloin minulle sanoa.)

Taisin saada puhua puhelimessa vielä vastasyntyneiden teho-osastolla olevan lapseni hoitajan kanssa. En muista mitä hän tuolloin kertoi. Luultavasti ei hirveästi. Sanoi tilanteen olevan vakaa, mutta ensimmäisten tuntien ja päivien olevan kaikista kriittisimmät. Hänkin varmaan käski minun levähtää ja toivotti tervetulleeksi vaua luo piakkoin.

Taisin kai vielä puhua omien vanhempieni kanssa (tai sitten se oli vasta joitakin tunteja myöhemmin…?) Anoppini oli soittanut heille illalla ja kertonut tapahtumista joten vanhempanikin olivat valvoneet. Isäni lupasi soittaa eteenpäin ja kertoa etten pääse pitämään puhettaenkä pysty lähettämään sitä. Puhetta joka minun olisi pitänyt pitää kotikuntani juhlatilaisuudessa. Vanhempani tietysti käskivät nyt unohtaa kaiken tuommoisen. Niinpä niin. Ikään kuin sitä pystyisi järkevästi ajattelemaan yhtään mitään.

Nukahdin. Pian heräsin labrahoitajan tuloon. Hän kävi ottamassa minusta korillisen verinäytteitä. Mies tuli päivällä sairaalaan ja haki osastolta  tavaroitani. Hän haki ensin kameran ja kävi ottamassa vauvasta pari kuvaa ja oli tämän luona minkä jälkeen tuli sitten minun luokseni. En ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena. Hän säteili ja hymy levisi korviin asti ja silmät säihkyivät, kun hän istui sänkyni laidalla ja piti kädestäni kiinni ja katsoi minua. Minua, turvoksissa olevaa likatukkaa, jolla oli happiviikset ja kanyleeja, olin magnesiumtipassa uuden kouristusriskin takia ja virtsani meni letkua pitkin sängyn laidalla olevaan pussiin. Kuinka paljon toista voikaan rakastaa. ♥

Kysyin miltä vauva näyttää, mutta vastaukseksi sain vain epämääräisen ”no ihan vauvalta”. Jälkikäteen mies vasta sanoi, ettei uskaltanut minulle kertoa ettei näky ollut kiva. Vauva oli niin pieni, pelottavan pieni ja hauras, eikä todellakaan muistuttanut täysiaikaista vauvaa. Kyllähän minä tiesin ettei se saman näköinen ole. Kameran kuvaan jouduin tyytymään ja voi kuinka kaunis hän olikaan! Hän oli minun mielestäni niin tavattoman kaunis lapsi! Olisin halunnut nähdä pienen, mutta lääkärit ja hoitajat eivät päästäneet minua.

”Sitten vasta huomenna, kun pääset osastolle.”

Itkin ihan tuhottomasti koko ajan. Sattui vaan itkeminen ja liikkuminen niin ettei siitäkään tullut mitään. Enhän minä saanut nousta edes istumaan. Verenpaineet olivat kohonneet kouristuksen seurauksena parin sadan hujakoille ja olin magnesiumtipassa. Lääkettä yritettiin tunkea joka välissä vaikken olisi halunnut ja se sektiohaava – se oli todella kipeä. Huusin aina kun sitä käytiin painelemassa. Itkin vain enkä päässyt mihinkään. Käskettiin olla rauhassa, levätä ja nukkua. Tunnit kuluivat ja soittelin joka välissä vastasyntyneiden teholle. Pienen vointi ei ollut mikään hyvä.

Illalla näkyi tv:stä myös linnanjuhlat. On tämäkin kans itsenäisyyspäivä. En minä juhlia halunnut katsoa vaan lastani – omaa pienen pientä vauvaani. Mutta se toive näytti kaikuvan kuuroille korville. Tuntui kuin he eivät ollenkaan tajuaisi, että tämä saattoi olla ainoa mahdollisuuteni nähdä lapseni elossa. Minun oman rakkaan lapseni! Mitä pahaa olen tehnyt, että sinä joudut näin kärsimään takiani? Miksi minun kroppani yritti tappaa sinut, minun oman lapseni? Sinun olisi pitänyt saada kasvaa sisälläni – turvassa – ja vielä pitkään. Itsesyytökset alkoivat nostaa päätään yhä enemmän.

Jossain vaiheessa kuulin, että minua oltiin siirtämässä teho-osastolle tarkkailuun. En kuulemma ollut osastokuntoinen vaan tarvitsin ympärivuorokautista seurantaa.

Heräilin yölläkin useita kertoja, vaikka otin unipillerin. Toisena aamuna oli pikkuiselleni tullut keuhkoverenvuoto ja vauvatehon lääkärikin kuulosti todella huolestuneelta. Itkin ja rukoilin taas. Halusin nähdä lapseni ennen kuin hänet viedään minulta pois!! Mutta minua ei päästetty vieläkään mihinkään. Olin edelleen heräämössä ja tipassa ja makuulla sängyssä. Labratäti tuli varhain kolistelemaan kärryinensä ja herätti. Hän otti sen saman kymmenisen näytepurkkia verta kuin edellisenäkin päivänä ja lähti.

Aamulla minut päätettiin siirtää teholle. Minut vietiin tavaroineni, piuhoineni ja härpäkkäineni käytäviä pitkin ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen suuntaan. Sitten yhtä’äkkiä näinkin ohimennen tuttavan, joka opiskelee ambulanssi-ensihoitajaksi. Hänkin tunnisti minut ja moikkasi ja jäi hämillään katsomaan mitä minulle oli tapahtunut. Lopulta nopeasti ohi kiitäneiden käytävien ja ovien jälkeen olimme teholla. Huoneet olivat yhden hengen tarkkailuhuoneita kaikkine laitteineen.

Edelleen välillä tunsin haamupotkuja mahassani. Ja voi kuinka siitä tulikaan pahamieli! Teholla minulla oli seuranani tosi mukavia hoitajia. Olin omassa huoneessa ja hoitajat sanoivat ettei heillä ole aikoihin ollutkaan näin nuorta ja hyväkuntoista potilasta. Pari hoitaja tuli tekemään aamupesut. He kääntelivät minua kyljeltä toiselle ja vuorotellen lapuilla pyyhkivät minut ja vaihtoivat puhtaat siteet. Olinko minä todellakin näin avuton? Jokainen hoitaja olisi halunnut antaa minulle kipulääkkeitä suoneen, mutten halunnut. Halusin pysyä järjissäni enkä syödä ylimääräisiä lääkkeitä. En edes ollut niin kipeä, että tarvitsisin niitä. Ja vaikka tuntui että söin niitä paljon, silti hoitajat sanoivat tietokonetta katsottuaan etten ole saanut niitä juuri ollenkaan.

”Etkö nyt kumminkin haluaisi?”

Juttelin hoitajien kanssa vauvastani ja tapahtumista. Näytin heille kamerassani olevaa kuvaakin. Kaunis. Niin kaikki muutkin sanoivat.

”Todella sievä, mutta niin pieni, vaikkei sitä kuvaa katsomalla ymmärräkään.”

Pienelle oli päätetty antaa maitoa ½ milliä neljän tunnin välein. Ei siis mikään hurja määrä. Paino oli jonkin verran tippunut syntymästä. Vauva oli hengityskoneessa ja kuulemma pärjäsi kohtalaisen pienillä säädöillä. Happea meni kumminkin yli 50 %. Keuhkoista tuli edelleen verta. Lääkärin mukaan toista vuotoa tai pitkää tälläistä ei lapseni todennäköisesti kestäisi. Hoitaja ja lääkärikin kuulostivat siltä, että minun olisi parempi tulla käymään vauvan luona heti ja ihmettelivät, kun en muka päässyt.

– Eikö minua voitaisi viedä sängyllä vauvani luokse?

Ai ei… Ja taas itkettiin sydänjuuria myöten.

Mieheni pääsi käymään iltapäivällä. Hän vietti ensin hetken vauvamme luona ja tuli sitten minun luokseni teholle uusien kännykässä olevien kuvien kera. Juttelin hoitajien kans myös omista tunteistani ja siitä kuinka pelkäsin lapsemme puolesta ja siitä että emme enää saisi lapsia. Tunnit vierivät. Välillä nukahdin hetkeksi ja välillä taas murehdin, mietin ja itkin.

….

Meidän tulomme vanhemmiksi oli yllättävä, ennenaikainen, raskas ja pelottava. Tapahtumia on hankala tiivistää, kun olisi niin paljon kerrottavaa. Eikös synnytyskertomukset yleensä pääty joko siihen, että saa vauvan rinnalleen tai kotiin vietäväksi? Noh, niin pitkälle en tätä kertomusta jatka. Meni nimittäin tasan kuukausi syntymästä ennen kuin sain vauvani pieneksi hetkeksi syliin. Ja meni neljä kuukautta ennen kuin saimme viedä kotiin. Ja meni vuosi, ennen kuin tunsin itseni äidiksi.

Elämä on kumminkin nyt hyvää. Onnellista ja täyttä. Saimme pitää esikoisemme ja minäkin toivuin. Neljän keskenmenon jälkeen olemme saaneet vielä kaksi täysiaikaista, tervettä ja elävää lasta lisää. Tuntuukin kuin olisimme saaneet paljon enemmän kuin vuosia sitten uskalsimme toivoa ja haaveilla.

Onni on tässä ja nyt.”