tiistai 19. toukokuuta 2015

Saako muiden lapset sinut itkemään?


Vaikka joissain asioissa minulla onkin varsin paksu nahka enkä hevillä hätkähdä muiden kommenteista, on minullakin herkkäpuoleni. Sen lisäksi, että suren esimerkiksi esikoiseni kokemia ja kokematta jääneitä raskaita alkuhetkiä ja omaa väsymystäni ja sen kaatamista lasten niskaan, suren myös herkästi toisten lasten puolesta.

Siksi vaikka lääkäreiden ja lastentarhanopettajien huolestuneet kommentit saavat minut kyyneliin, ymmärrän heitä. He tekevät omat johtopäätöksensä sen tiedon valossa joka heillä. Siispä, jos tutkimukset ja heidän kokemuksensa sanovat, että lapset hyötyvät päivähoidosta tai tuplaesikoulusta, he koittavat saada vanhemmat toimimaan niiden suositusten mukaan. Loogista eikö? Samaan tapaanhan minäkin toimin ja sen pohjalta kirjoitan omia ajatuksiani vanhemmuuteen liittyen.

Silti jotenkin tuntuu niin vaikealta kirjoittaa loukkaamatta muita. Siis, että ne omat pohdinnat on pohdintoja, ei tarkoitettu loukkaavaksi ketään kohtaan. Mutta toki aina silloin, kun joku onnistuu omalla kommentillaan viiltämään jostain syvältä, niin että sattuu, ymmärtää, että samalla tavalla ne minunkin hyvää tarkoittavat jopa huolestuneet kommentit saattavat viiltää jota kuta toista.

Siksikin tuntuu nykyään niin vaikealta kirjoittaa sitä mikä kulloinkin mielessä pyörii. Sillä jos mielessäpyörii esim. unikoulut tai lasten yökyläilyt, jollakin bloggarilla tai läheisellä tuntuu olevan juuri silloin vauvansa unikoulutus tai pienten lasten yökyläily menossa. Enkä halua kirjoittaa aiheesta juuri silloin. 

Haluaisin silti kirjoittaa, sillä tiedätkö, minä oikeasti itken jos kuulen, että jotakin vauvaa on unikoulutettu. Samalla mieleen puskee unikoulu esikoisen ajalta, jolloin teimme sen mitä käskettiin. Ja se tuntui niin pahalta - ja tämän hetken tietojen valossa myös niin turhalta ja väärältä! Toivon, että voisin auttaa jota kuta toista perhettä ymmärtämään, ettei pienen lapsen kuulukaan nukkua 12 tuntia putkeen tai pärjätä ilman maitoa tai syliä.


Haluaisin kirjoittaa, sillä minä oikeasti itken jos kuulen kuinka pieni lapsi sanoo tahtovansa vanhempiensa mukaan kotiin ja vanhemmat vain torjuvat lapsen pyynnön. Kuinka vähän me vanhemmat oikeasti ymmärrämme tai haluamme ymmärtää lapsiamme? Kuinka tekisi mieli huutaa, että ottakaa se lapsi syliin! Älkää jättäkö sitä yksin huutamaan sänkyyn! Se tarvitsee teitä.

Mutta kuinka vähän tiedänkään.. Ovatko vanhemmat oikeasti niin loppu, että pätkittäiset unet tekevät heidät hulluiksi, jolloin lapsellekin on parempi oppia nukkumana yksin, vaikka se nostaisi lapsen stressitasoa ja vaikuttaisi aivojen kehitykseen negatiivisesti? Ovatko vanhemmat oikeasti vain jo niin loppu, että on lapsen parasta viettää aikaa muiden kuin vanhempien seurassa, vaikka lapsi ei sitä tahtoisikaan?

Niin. Ja vaikka tilastot sanovat keskimäärin lasten hyötyvän päivähoidosta ja tuplaesikoulusta, ehkä ammattilaiset eivät tiedä millaista meillä on lasten kanssa kotona? Eivätkä muista sitä, että tilastollisesti ne lapset hyötyväöt, joilla ei ole kotona jaksavaa, huolehtivaa aikuista joka pitää huolen myös lapsen virikkeistä ja kaveripiiristä. 

Itkeeköhän meidän lasten lääkärit ja lastentarhanopettajat kotonaan iltaisin sitä, että taas yksi lapsi jää paljosta paitsi vanhempiensa vuoksi?

18 kommenttia:

  1. Vaikeistakin kasvatuskysymyksistä voi vapaasti kirjoittaa, kun muistaa tehdä sen tuomitsematta toisin valitsevia. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua kaikille perheille, ei edes saman perheen kaikille lapsille.

    Unikoulutyylejäkin on monen laista, unikouluihin päätyviä perheitä samoin. Moni meistä kiljuisi riemusta saadessaan yöhön sen 3-4h pätkän vuosikausien vartin välein herätysten jälkeen... (on muuten kiinalainen kidutuskeino se, ja hyvin, hyvin tehokas)

    On sairauksia lapsilla, aikuisilla. Avioeroja, puolison kuolemaa. Perheväkivaltaa, työttömyyttä, yrittäjyyttä jne.

    Joskus ennen sitä tuomitsemista olis niin helkkarin kiva, kun tuomitsija tulisi kysymään, kuin sä oikeesti jaksat. Ja tarjoais apuaan ikuisen syyttävän sormen sijaan. Oli niitä lapsia sitten kullakin yksi tai täys tusina. Joskus se happinaamari on kertakaikkiaan laitettava omalle naamalle ja hengiteltävä hetki ennen kuin pystyy kasvattamaan lasta taas minkään oppien mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Sankari. :)

      Olen ihan samaa mieltä, että ei pitäisi tuomita vaan kysyä miten jakselee. Enkä nyt tietty tähän suoraan mitään laitakaan. Ja on toki eri asia se, että näkeekö jonkun tilanteen jossain kerran, arvioiko tilannetta netin kautta, onko henkilö läheinen jnejne. :) Ja vaikka jonkun tuntikisikin hyvin ja kyseinen henkilö kertoisi innoissaan asioita ja niitä omia juttujaan tai kuinka on ollut ihanaa olla viikonloput vain vauvan kanssa ja käydä ulkona jne, niin totuus jaksamisesta voi olla toinen. :) Omasta jaksamisesta tai sen myöntämisestä ettei jaksa, ei ole välttämättä helppo puhua. Sama ilmiöhän minusta toistuu myös esim. tuon subjektiivisen päivähoitokeskustelun osalta. Tuomitaan äidit/isät, jotka vie lasta hoitoon, vaikka olisivat kotona, kun ei tiedetä mitkä on lopulta ne perimmäiset syyt hoitoon viemiseen.

      Sama toki pätee nukkumiseen, vaikka jonkun vauva nukkuisi yöt yksinään ja heräisi vain pari kertaa yössä 12 tunnin aikana, toisille se voi oikeasti olla ihan liikaa. Siltikin vaikka vanhemmat vaikuttaisivat ja puhuisivat arjestaan hyvänä ja tekisivät omia juttujaan jne.

      Mutta toki se itsestäkin tuntuu eri tavalla pahalta esim. unikoulutus (viikon huudatus) riippuen siitä onko perhe yhden lapsen perhe, jossa tehdään ja touhutaan kaikenlaista ja vietetään aikaa paljon muutenkin erossa lapsesta ja kaikki tuntuu olevan päällisin puolin ok vai onko perhe sellainen jossa on ollut esim. vuosien syöpätaistelut, lapsettomuudet, keskosuudet, keskenmenot, erityslapsia, jne.

      Mutta, pitäisi tosiaan aina muistaa yrittää kauniisti kysyä, miten toinen oikeasti jaksaa, riippumatta siitä miltä tilanne ulospäin näyttää. :)

      Tosin en minäkään halua esim. lasten kuullen asiasta avautua jossain kerhotilassa tai lääkärihuoneessa. Siksi olen esim. jälkeen päin kirjoittanut omia ajatuksia ja tilannetta romaaniksi asti sähköpostiin ja keskustellut meidän tilanteesta sähköpostitse. Toki samalla ehkä joku voinee paremmin ymmärtää miksi me tehdään joku asia niin tai näin tai miksi se on meille iso juttu. :)

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus. Olet kovin empaattinen. Minua ahdistaa jo valmiiksi se, että lapsi menee päiväkotiin 2-vuotiaana. Olen itse jäänyt äitiyslomalle aikanaan 10kk-3v lasten päiväkotiryhmän lastentarhanopettajana. Puuh. Tieto lisää tuskaa. Meillä lapsen paras paikka olisi kyllä kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, tyttöankka.

      Meillähän esikoinen on ollut päivähoidossa 1,5-3v ikäisenä, välillä koko päivää, välillä osittain, kesät kumminkin kotona, mm. tukiverkoston puutteen ja oman jaksamisen (ja opintojen) takia. Ja kyllähän se kirpaisi ja kirpaisee edelleen. Silti koen että siinä tilanteessa se oli ainoa toimiva vaihtoehto kaikkien kannalta. :)

      Tuokin on muuten jännä kuinka nytkin on saanut huomata, että esim. toiset lastentarhanopettajat puolustavat henkeen ja vereen päivähoitoa ja sen tarpeellisuutta ja toiset taas ovat sitä mieltä, että jos vain pystyy päivähoidon välttämään niin se olisi lapsenkin etu. :)

      Tsemppiä!

      Poista
  3. Kasvatus on sellainen asia, jossa kaikki haluavat olla parhaita ja olla oikeassa. Ja toki, eihän kukaan halua myöntää toimivansa väärin sen itselle tärkeimmän kanssa. Itse olen ammatissa, jossa minun työnkuvaani kuuluu vanhempien ohjaaminen lapsen kehityksen tukemiseksi. Ohjatessa olen pyrkinyt miettimään sanomiseni tarkkaan, etten kuulosta päällepäsmäriltä tai loukkaavalta, vaan ennemminkin kannustavalta ja perheen parasta ajattelevalta. En tiedä olenko päässyt siihen mihin pyrin, en varmasti kaikkien vanhempien kohdalla, mutta aika usein kuitenkin. Ja kyllä olen jäänyt kotonakin miettimään niiden lasten asioita, joiden vanhemmat ovat kieltäytyneet tai eivät mielestäni toimi lapsen parasta ajatellen. Vaikka toimivathan he omasta mielestään, he ovat vain kanssani eri mieltä.

    Nyt en tiedä vastasinko mihinkään mitä sinä pohdit. Mutta tämä pohdinta teki itselleni hyvää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Mari. :)

      Minusta ei varmastikaan olisi esim. sosiaalityöhön. Veisin aivan liikaa töitä kotiin se vaikuttaisi aivan liikaa omaan jaksamiseeni. Silti, vaikka tekisin paljon asioita, joiden vuoksi pitäisi olla iloinen, että lapsella on asiat paremmin kuin ennen. Katsoin eilen myös tuon areenan dokkarin suomalaisesta lastensuojelusta. ja ai että teki pahaa, kun vanhemmat ja lapset erotettiin ja toisaalta teki pahaa sekin, että vanhemmat eivät yhdessä ollessaan huolehtineet lapsistaan ja antaneet heille tukea ja turvaa. Niin paljon lapsia jää vaille vanhempien syliä :(

      Joo, ei kai tässä minunkaan tekstissäni suurempaa pointtia ollut. Kunhan pohdin. :) Ja siis vielä tuohon Sankarinkin kommenttiin viitaten: On eri asia tuomita, kuin olla surullinen lapsen puolesta. Lapsen puolesta voi olla surullinen, vaikka tietäisi toisen toimivan parhaalla mahdollisella tavalla.

      Ja kun tässä nyt myös syy siihen miksi haluan asiasta kirjoittaa. Koska tulen surulliseksi, riippumatta sitä mikä on kunkin perheen kannalta paras ratkaisu. Ehkä siksi välillä olen niin kärkevä, kun en saa nätisti sanoiksi puettua sitä mikä itseäni asiassa harmittaa. :)

      Poista
  4. Minua mietityttää nuo kokonaisen yön tuntimäärät. Tiedän, että tuo on imetys-kolmen kauppa sivustolta, mutten tiedä, mitä lähdettä tuossa on käytetty, koska itse en mistään ole löytänyt vastaavia tuntimääriä. Ja olen opiskellut uniasioita aika monesta koulutuksesta ja kirjasta. Ja tosiaan, unikouluja on monenlaisia. Itse olen ehkä myös vähän jäävi tästä puhumaan, koska unikouluohjaukset ja uniluennot ovat osa työtäni. Mutta vahvasti koen, että vanhempien hyvinvointi ja jaksaminen on tärkeää - ja siihen pystyy vaikuttamaan esim. sillä, että lasta autetaan nukkumaan paremmin.

    VastaaPoista
  5. Muakin ihmetyttää nuo tuntimäärät. Olisi kiva saada lähde. Ja myös tuo, että unikoulu on ollut viikon huudatus. Eihän unikoulun tarkoituksena ole lasta huudattaa. Tai sitten ollaan noudatettu ihan eri unikouluohjeita.

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommenteista, Heli ja Satu.

    Onhan noita tutkimuksia toki vaikka kuinka lasten nukkumiseen viitaten. :) Myös unikouluohjeita löytyy erilaisia: MLL:n sivuilla on esim. pistäytyminen, tassu-unikoulu, tuolimenetelmä, Vanhempi nukkuu lapsen huoneessa, suunnitellut herättämiset.

    Sitten on toki vanhan kansa menetelmä jossa lapsi kerta kaikkisesti jätetään yksin opettelemaan nukkumista - jossa voinee mennä viikkokin ennen kuin lapsi "oppii" nukkumaan yksin.

    Toki toivon, ettei tuota huudatuskoulua kukaan koskaan enää ikinä missään tilanteessa käytä. Siihen nähden esim. varmasti MLL:n sivuilla olevan tai Helin opastamat unikoulut on pehmeämpiä, jos unikoululle on perheen tilanteesta johtuen tarvetta.

    Mutta että kaikkien lasten tulisi nukkua 6kk alkaen 12h heräämättä ja syömättä, ei ole mikään normi ja tähän nähden on minustakin varsin outoa se, että vanhempia ohjeistetaan unikouluttamaan ja jättämään yösyötöt pois, vaikka tuotakaan ei mikään tutkimus lapsen kannalta tue. :)

    VastaaPoista
  7. Mietin tämän lukiessani että viittasitko minun mainitsemaani unikoulutukseen josta mainitsin ( hieman väärällä termillä. ) :D Itse pidin meidän unikoulutusta erittäin hyvänä ratkaisuna ja olen sen kannalla, jos lapsi ei enää tarvitse yösyöntiä ja pullon vaatiminen on vain tapa, niinkuin oli meidän tilanteessa. Missään nimessä lasta ei saa jättää yksin huutamaan huoneeseen, siitä olen aivan samaa mieltä ja toivon ettei kukaan sellaista nykypäivänä tee. Sellaisen voisi kuvitella jättävän jo traumoja lapselle, jos on yksin jätetty "hätään". Meidän unikoulutus oli hyvä ja tarpeellinen omasta näkökulmastani ja varmasti Amandakaan ei siitä mitenkään kärsinyt, kun kokoajan vieressä oltiin ja siliteltiin uneen. Ensimmäisen yön jälkeen, jolloin kitisi kahteen kertaan pulloa, heräsi enää kahtenä yönä pieneksi hetkeksi, jonka jälkeen on nukkunut rauhalliset yöunet aamuun asti. 8kk ikäinen lapsi pärjää jo tukevalla iltapalalla aamupalaan asti, niinkuin neuvolastakin sanottiin eikä neiti olekaan syömistä yöllä vaatinut:) Eli itse siis liputan unikoulutuksen puolesta, ellei kyse ole siis ihan pienestä vauvasta, joka vielä maitoa oikeasti tarvitsee tai huudattamisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Jasmina. :) Ei ollut tosiaan sinun/teihin liittyvä. Näitä vain on jatkuvasti jossain suunnalla. Niin kuin nyt on tainnut olla useammassa blogissa noista Unikulman (blogitapahtuman?) ohjeistuksista, joissa myymälän "asiantuntijat" ovat neuvoneet miten ja missä minkäkin ikäisen lapsen ja vauvan tulisi nukkua.

      (Myönnän, tulen noista unikulman "asiantuntija" ohjeista ihan todella kiukkuseksi. Siis nimenomaan siitä, että antavat tuollaisia ohjeita vanhemmille.)

      Ja sitten on näitä tuttuja, jotka esim. ovat suositelleet ja puhuneet mm. ranskalaisen Bebe kirjan unijutuista joissa jo vastasyntyneelle opetetaan tietynlaista unikoulua.

      Mutta, mutta.. kuten Elsa-Aaliakin alla, voisin puhua tästä vaikka kuinka (ja jossain vaiheessa kirjoitankin), mutta en tee sitä syyllistääkseni tai tuomitakseni, vaan toivoen, että joku muu kenties rohkaistuu ja uskaltaa antaa sen lapsen olla vieressä, sylissä, lähellä, rinnalla yölläkin, niin vauvana kuin isompanakin. :)

      Poista
  8. Koskettavia ajatuksia. Ja pakko sanoa, että joskus sitä on sydän syrjällään (töissä!) perheiden valinnoista. Mutta mä ajattelen asian niin, että tuon julki huoleni lapsen edusta. Mutta mikä on lapsen etu ja kenen mielestä? Onneksi on kolleegat ja työyhteisö.

    Unikouluun meillä ei koskaan kyetty, olen sen verran herkkä. Sitä vastoin meillä kömpii vielä 10v vanhempien sänkyyn ajoittain. Eikä sen niin väliä. Mutta hulluksi meinasi tehdä ne ensimmäiset vauvavuodet... Sinänsä ymmärrän perheitä jotka hakevat jonkinlaisia ratkaisuja öihin. Lempeästi mielellään!

    Blogiin on vaikea joskus kirjoittaa ajatuksiaan. Kun itsellä on varsin vahvat mielipiteet kasvatusasioista, mutta välttelen aihetta vaikka voisin kirjoittaa aiheesta kirjan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Elsa-Aalia. Voi, kirjoita! Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu. Ja mielestäni hyvä olisi kuulua myös sellainen ääni, jossa lapsen tarpeet ja ääni kuuluu kunnolla - ei vain meidän vanhempien ja meidän tarpeiden. :)

      Minä NIIN NIIIIIN kovin kadun tuota unikoulua, joka esikoisen kanssa pidettiin. Sitä niin mainostettiin joka puolella, neuvolaa ja fmeidän ysioterapeuttia myöten (joka ei muuten mitenkään ole tuohon liittyen asiantuntija) kuinka yli puolivuotiaan tulee nukkua omassa sängyssä ja mielellään vielä omassa huoneessa ja pärjätä yöt ilman maitoa jajajja. Että johan se lapsikin kärsii tuollaisista uniongelmista.

      Hitto. Kyllä on taas niin väkisin väännettyjä nuokin ongelmat. Se mikään ongelma ole, jos pieni lapsi tarvitsee yöllä vanhempiaan: syliä, rakkautta, kosketusta, läheisyyttä, turvaa.

      Samoin tuo omaan sänkyyn ja huoneeseen siirto esikoisen kanssa, tosikoisen syntyessä (abaut kaikkien muiden ohjeistamana) oli virhe ja täyttä idiotismiä näin meidän mielestä. Luovuttiinkin siitä sitten. Mutta paljon helpommin olisi mennyt sisaruksen tulo (ja meni nytkin), kun annettiin isompien olla niin paljon vieressä ja sylissä kuin mahdollista vauvan synnyttyäkin.

      Ja ai, että, kaksi ja puolimetrinen sänky on kyllä ihan hyvä viidelle ihmiselle <3 Ja paremmat unet, kun ei kenenkään tarvitse rampata toisessa huoneessa tai olla yksin. :)

      Ja kyllä minusta tuosta läheisyyden merkityksestä aivojen kehitykselle pitäisi puhua paljon enemmän. Kirjoitin siitä jonkin verran tässä Vanhempien syli parasta lapsen aivoille postauksessa.

      Tuossa siis dokumenttia vauvojen ja keskosten (ja sikiöiden) aivojen kehityksestä. Ja myös niistä tutkimuksista, joissa on huomattu vanhempien sylin, kosketuksen, läheisyyden parantavan henkiinjäämistodennäköisyyttä, parantanut keskosten kehitystä, vähentänyt sairaalapäiviä, jne, jne. Samanlainen merkitys sillä vanhempien sylillä, kosketuksella ja läheisyyllä on lapsen aivojen kehitykselle vielä sen 6kk jälkeenkin, vaikkakin aivojen kehitys on siinä vaiheessa jo huomattavan paljon hitaampaa ja pienempää kuin esim. kolmen viimeisen raskauskuukauden aikana.

      Ja koska vauvat ja pienet lapset nukkuu suurimman osan päivästä, on myös (ja pitkälti juuri niiden) tuntien aikana koetulla läheisyydellä ja kosketuksella iso merkitys.

      Mutta niin.. kun ei saisi puhua ja kirjoittaa ettei loukkaa ja syyllistä. Ja tiedän, että tuollaiset jutut sattuu. Ai, että miten ne sattuukaan, kun on esim. oman lapsen kanssa jäänyt niistä paitsi. Samalta tuntui kaikki imetys ja rintamaito puheetkin omaan korvaani ja sydämeeni pitkään. Osa toki oli ihan oikeasti täysin ymmärtämättömiä, mutta iso osa niistä puheista oli omaa ylitulkintaani ja omaa kipuiluani asian suhteen.

      Niin.. piti kai vain sanoa, että Elsa, kirjoita ihmeessä enemmänkin postauksia myös siitä, miten sinä koet ja näet tai ajattelet kasvatusasioista. :)

      Poista
    2. Vasta tämän luettuani Etna, valkeni jotain munkin harmaissa aivosoluissa. Sä kirjoitat yleensä niin yleisällä tasolla ja niin ehdottomasti, että siitä tulee syyllistävän sävyistä helposti... Nyt kun sanoit, että teillä ja teidän tilanteessa sitä ja tätä, niin koko juttu sai ihan uuden viitekehyksen.

      Kasvatusasiat on hankalia (mäkin kyllä Elsan mietteitä mielelläni lukisin). Pitäis muistaa, että oma tapa ei ole ainut oikea. Näin ei ammattilaisena neuvon vain pyydettäessä ;) Ja vastaanotan neuvojakin vain pyydettäessä... on neuvojat vuosien mittaan vähenneet.

      Poista
    3. Sankari <3

      Oppia ikä kaikki, minäkin, toivottavasti. :)

      Poista
  9. Olen jälleen kerran samaa mieltä kanssasi! Ja vanhempien jaksamiseen, ja nyt lukekaa taiten, mielestäni yhtenä (isona?) syynä saattaa olla asennoituminen. Oletetaan etukäteen asioiden, esimerkiksi unien, sujuvan hyvin ja kun näin ei menekään niin sitä ei meinata kestää. Tietenkin siinä on fyysinen väsymys mukana enkä sitä vähättele, mutta henkinen sietämättömyys se usein saattaa olla syynä siihen että haetaan radikaaleja ratkaisuja lapsenhoitoon,esim unikoululla. Jotenkin ehkä koitetaan ottaa niskalenkki tilanteesta? Itse koen olleeni yhtä virkeä tai tokkurainen sekä pidempiä yöunia nukkuneen että pätkäunisen vauvan äitinä. Ja sinulle Etna siitä esikoisesi alun suremisesta: ole hyvä ihminen armollinen itsellesi. Älä kanna syyllisyyden taakkaa mukanasi, joku viisas sanoi että sitä mitä ei voi enää muuttaa ei kannata murehtiakaan. Iloista kesänalkua sinne !

    VastaaPoista