perjantai 8. toukokuuta 2015

Vanhempien syli parasta lapsen aivoille





En tiedä mistä aloittaisin tai miten pukisin kaikki ajatukset ja tunteet sanoiksi. Lasten osalta on paljon asioita, joita en haluaisi blogiin jättää, en nimiä, en terveyshistoriaa, en kehitysvaiheita, en kasvokuvia, painoja, pituuksia, enkä montaa muutakaan asiaa.

Ja silti samalla haluaisin kertoa kaiken! Kuinka hassuja juttuja nuo lapset kertovat ja tekevätkään. Kuinka ihanilta ja suloisilta he näyttävätkään. (Katso nyt tätäkin kiehkuraa! Tai tätä hymykuoppaa! Tai tätä suloista nenää!) Kuinka hienosti on kasvettu ja kehitytty. 

Tai kuinka tässä tai tuossa asiassa on nyt vaikeampaa.
Mutta kun ne asiat eivät tänne kuulu.

Vähän näihin kaikkiin liittyen on nyt kumminkin viime aikoina pyörinyt mielessä yhtä sun toista muun muassa kiintymyssuhteesta, erityisyydestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja näiden vaikutuksesta lapsen kehitykseen - niin ja siihen esikoulun ja koulun aloitukseen.

Olen aiemmin kirjoittanut ettei keskosuus ole enää hetkeen pyörinyt taakkana arjessa. Se on osa elettyä elämää ja sitä voi muistella, kun katsotaan vaikkapa valokuvia ja puhutaan vauvaa-ajasta. Syntymäpäivisin niitä syntymähetkiä muistelee aivan kuten muutkin vanhemmat, joilla synnytys olisikin sujunut "tavalliseen" tapaan.

Viimeksi tänään kumminkin meinasin purskahtaa lapsia kerhosta hakiessa itkuun, kun asia tuli puheeksi kerhon toisen LTO:n kanssa. Lastentarhanopettajan kommentit iskivät johonkin syvälle sydämeen kuten niin monen muunkin ammattilaisen kommentit viime aikoina. Palaset nousee kurkkuun ja silmät alkavat kyynelehtiä. Tuttu tunne siitä, etten saakaan sanotuksi mitään. En halua purskahtaa itkuun kesken kerhoreissun tai lääkärikäynnin. En lasten nähden. En selittää auki kaikkea lasten kuullen.

Katsoin pari päivää siten Yle Areenasta Tiededokumentin - Keskosena syntynyt. "Ohjelmassa seurataan keskosina syntyneiden vauvojen ensimmäisiä kuukausia. Missä vaiheessa ihmisen tietoisuus herää?"

Monilla lasten kanssa työskentelevillä ammattilaisillekin tuntuu olevan vielä kaukainen ellei jopa vierasajatus se millainen vaikutus ja merkitys kiintymysuhteella ja yhdessä vietetyllä ajalla on lasten aivojen kehitykselle. Dokumentissä mm. ruotsalainen keskostutkija kertoo tutkimustuloksistaan, joiden mukaan keskoslasten terveys ja kehitys on sitä nopeampaa ja parempaa, mitä enemmän vanhemmat saavat olla mukana ja pitää vauvaa sylissä.


Ruotsalaistutkijan tuloksia ei alkuun uskottu. "Ei voi pitää paikkaansa. Lääkehoito, tehohoito, ainoa oikea." Perhehuoneita ja parempia tiloja (jollaiset esim. KYS:iin on juuri avautumassa) pidettiin vain taloudellisena kuluna.
Sittemmin tutkijat ja lääkärit yksi kerrallaan alkoivat pitää tutkimustuloksia paikkansa pitävinä. Pienten keskoslasten hermoradat ja aivot kehittyvät aivan mieletöntä vauhtia viimeisen kolmen raskauskuukauden aikana. Ärsykkeillä, jotka kohdun ulkopuolella ovat paljon suurempia kuin kohdun sisällä, on valtava merkitys esim. lapsen stressitasoon ja siihen millaisia hermoyhteyksiä aivoihin muodostuu. Mitä kohtumaisempi ympäristö (esim. kenguruhoito äidin tai isän sylissä sydäntä vasten, pimeässä ja muilta ääniltä suojassa), sitä parempia tuloksia.

Saman suuntaisia vaikutuksia aivojen kehitykseen on myös lapsen ensimmäisillä kuukausilla ja vuosilla. Kuinka hyvin olemme läsnä, kuinka reagoimme, luommeko lapselle turvallisuuden tunteen ja autammeko lasta hädän hetkellä vai annammeko lapsen stressitason nousta korkealle ja jäädä sille tasolle pitkiksi ajoiksi ilman, että autamme lasta. Pitkäkestoinen itkeminen voi esimerkiksi vahingoittaa kehittyviä aivoja ja aiheuttaa oppimisvaikeuksia myöhemmin elämässä. 

Pienten keskoslasten kipukokemuksien osalta on saatu myös vastaavia tuloksia. Nykyään niihin kiinnitetään huomiota ja kuten dokumentistäkin kävi ilmi, pienet keskoset myös tuntevat kivun voimakkaan ja pidempään kuin esim. täysiaikaiset vauvat tai aikuiset. Aikoinaan kun puolestaan luultiin, ettei niin pienet vauvat tunne kipua ollenkaan eikä kipulääkkeitä annettu - monilla aikusilla keskosena syntyneillä onkin ollut jatkuvaa hermokipua läpi elämän.
Ja kun sitten mietin mitä tämä kaikki meidän kohdalla tarkoittaa, on kuin joku iskisi nyrkillä ilmat pihalle. Mitä kaikkia jälkiä ne toimenpiteet ja kivun tunteet ovatkaan lapselleni jättäneet? Ensimmäiset kuukaudet? Muut sairaalajaksot? Kuukausien kaapissa kasvaminen? Erossa äidistä? Poissa iholta? Tehohoitojaksot taaperoiässä - edelleen erossa äidistä?

Äidin masennus? Se etten osannutkaan olla läsnä, reagoida, kuunnella, lohduttaa, auttaa, hoitaa. Se, ettei minusta ollut kokopäiväiseksi äidiksi, vaan päädyimme laittamaan esikoisen päivähoitoon hyvin pienenä. Silti, vaikka olin vannonut että enää en jätä, enää ei tarvitse olla erossa, kun sairaalasta on päästy.

On turha väittää etteikö näillä olisi vaikutusta tähän hetkeen ja tähän päivään. Etteikö lapsen kehitystä ja minuutta pitäisi peilata koko perheen tunteiden ja kokemuksien kautta. Menneisyyttä en voi kumminkaan muuttaa, mutta onko minulla lupa vaikuttaa tulevaisuuteen vai saneleeko senkin muut?

4 kommenttia:

  1. Keskosen vanhempana oleminen on kyllä jotain jota ei voi ymmärtää kuin vain toinen keskosen vanhempi. Mä en edes yritä sanoa mitään korulauseita nyt koska en voi tietää mitä kaikkea liian aikaisin syntyneen vanhempi joutuu kokemaan ja läpikäymään. Mutta halaisin oikein isosti jos nyt voisin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kukkavarvas <3

      Onhan niitä tunteita ja erilaisia kokemuksia toki muillakin, erisyistä. Asioita, jotka nivoutuu erilaisiksi vyyhdeiksi. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen.

      Ja kyllä minä ymmärrän eri alan ammattilaisia tässäkin. Kun uskoo omaan ammattitaitoonsa ja on omistautunut asialleen ja pitää sitä oikeana, niin tulee väkisinkin lytänneeksi toisenlaiset valinnat ja mielipiteet väärinä.

      Se vain tuntuu pahalta eri toten juuri ammattilaisten suusta, joilta odottaa enemmän tietoa asioista. Sitä väkisinkin kyseenalaistaa oman äitiyden ja vanhemmuuden. Että josko vain luovuttaisi ja antaisi periksi. MIstäpä minä mitään tiedän.

      Sairaala-aikoina sain pidettyä poissa sen "sairaalan vauva" -fiiliksen, joka monille vanhemmille tulee, joiden vauva on pitkään sairaalassa. Minulla sitä tunnetta ei tullut. Lapsi oli koko ajan minun eikä sairaalan. Ja sen tunteen ja niiden taistojen takia joita jo silloin pikkuisen puolesta kävin, sairaalan henkilökunt luotti meihin vanhempina, niin että saimme vauvan kotiin, vaikka hän vielä apneoi kymmeniä kertoja päivässä. (Apneoi = jätti hengittämättä.)

      Ja kyllähän minä vieläkin lapseni tunnen - enkös?

      <3

      Poista
  2. Kyllä sinulla on lupa vaikuttaa tulevaisuuteen. <3 Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä ne kerhon tätit on sanonut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tania <3 Voisin ehkä jossain vaiheessa jutella sun kanssa, kun jaksan, niin enemmänkin.

      Poista