keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Lapset ovat vain lainassa


Lapset ovat vain lainassa meillä hetken. Toiset pidemmän, toiset lyhyemmän hetken. Toiset heistä kulkevat vierellämme koko elämämme, toiset lentävät pesästä omille teilleen, toiset lähtevät enkelten matkaan. Se tuntuu niin väärltä. Niin tajuttoman väärältä. Ensin suunnittelit lomamatkaa, halaat, toivotat hyvää yötä ja seuraavana hetkenä hän on jo poissa. Et koskaan enää saa lasta syliisi. Et koskaan enää näe hymyä hänen kasvoillaan. Et koskaan enää näe hänen leikkivän kavereiden kanssa. Et näe hänen kasvavan, et sanovan "äiti".

Kuinka pieniksi taas omat murheet kutistuukaan. Kuinka kyyneleet virtaa ja suru toisen puolesta painaa rintaa. Aamun ensimmäinen asia sängyssä, jonka luin, oli tuttavani, ikäiseni uutinen tulipalosta, jossa hänen tyttärensä oli yöllä kuollut. Se sama ihana ja suloinen lapsi, jonka olen nähnyt. Miten valtava suru äidillä. 

Lapset ovat vain hetken meillä lainassa. Sitä olen pyöritellyt päässäni viime viikot ja kuukaudet muutenkin. Kuinka ohikiitävää kaikki täällä onkaan. Tuntuu, että nuorimmaisemmeikin syntyi ihan vasta, ja pari kuukautta niin vietämmekin jo yksivuotissynttäreitä. Haluan viettää aikaani näiden kanssa. Haluan olla lähellä ja läsnä, niin paljon kuin mahdollista. Haluan, että saavat viettää aikaa meidän kanssamme eikä heitä tarvitsisi ennen esikouluikää (jos toivottavasti vielä silloinkaan) laittaa koko päivähoitoon.

En ole se pullantuoksuinen äiti, en edes aina rauhallinen ja lempeä. Toisinaan olen täysi idiootti ja paskiainen. Siksikin kaipaan kodin ohella myös muuta tekemistä (opinnot ja politiikka). Se tekee minusta tasapainoisemman, hyvin voivan. Mutta haluan antaa aikaa lapsilleni niin paljon kuin vain mahdollista ja hoitaa omia juttujani enemmän silloin, kun lapset ovat nukkumassa, kerhossa tai isänsä kanssa.

Minua tietyllä tavalla rauhoittaa ajatus siitä, että lapset ovat vain lainassa. Ja laina-ajan pituus ei ole meidän tiedossamme. Ehkä se helpottaa aikanaan tavalla tai toisella päästämään irti. Ehkä se helpottaa ottamaan ilon irti tästä ajasta. Olemaan onnellinen ja ymmärtämään elämän lyhyyden.

Ja koska heidät on minulle lainaan annettu, haluan pitää heistä sen aikaa mahdollisimman hyvää huolta. Rakastaa, antaa tukea ja turvaa, opettaa ja oppia elämästä. Silläkin uhalla, että "uran" kannalta menetän jotain. (Tänään esim. keskustanuorten pj kertoi ettei hae jatkokautta. Muutamat on kyselleet lähdenkö kisaamaan puheenjohtajapaikasta, jonka kaksi vuotta sitten hävisin. Ei. En lähde. Nyt tuntuu tärkeämmältä olla kotona - etenkin kun palkkio on sen verran pieni ettei sillä elätetä meidän perhettä, niin että puoliso voisi jäädä kotiin lasten kanssa - eikä maksella kahta asuntoa ja matkoja oulu-helsinki välillä.)

Kunpa nämä laina-ajat olisivat pitkiä. Ja kunpa osaisimme tukea vanhempia, joiden laina-aika jää lyhyeksi.

14 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisesti sanottu. En ole ikinä ajattellut aikaisemmin, että lapset ovat lainassa, yleensä vaan, että lapset ovat MINUN. Mutta en voi fyysisesti omistä heitä koko elämän, se on totta :D

    VastaaPoista
  2. Tämä ajatus on kyllä itsellä ollut alusta saakka. Etenkin kun tuntui esikoisen kanssa, että se laina-aika loppuu ennen kuin alkanutkaan. Samoin keskenmenojen kohdalla tämä ajatus on tietyllä tavalla kantanut. He olivat täällä vain hetken kahtena viivana ja sykkeenä sisälläni.

    Voi elämä.. voi tätä kyynelten määrää.. Kun olisi edes jotain - edes JOTAIN - millä voisin tuota äitiä lohduttaa. Mutta ei sellaista ole. Ei mikään tuo lasta enää takaisin. On vain muistot. Aika joka jäi niin kovin lyhyeksi. :'(

    VastaaPoista
  3. Voi ei. Oon koko aamun miettinyt tätä kauheeta tapaturmaa, kun luin aamuvarhain sun blogia. Ihan tosi hirveä juttu. Ei varmasti olekaan mitään, millä voisit lohduttaa. Voi vaan yrittää myötäelää. Tosi tosi surullista.

    Minäkin olen ajatellut aina lapsesta noin kuin sinäkin. Jo raskausaikana harva se päivä mietiskelin, että "kiitos, että tämänkin päivän sain odottaa vauvaa". Ehh. Kai se on jotenkin uskonnollinen näkökulma, vaikken osaa niinkään ajatella, että lapsen kuolemalla olisi jokin tarkoitus ym. En ajattele niin. Ehkä se vaan on juuri sitä, että tiedostaa elämän rajallisuuden ja sen, että pahoja asioita tapahtuu ja voi vain toivoa, ettei satu omaan perheeseen.

    Kyllä saa tosiaan olla kiitollinen omasta lapsesta ja kaikista läheisistään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, tyttöankka.

      Mietin tuota uskonnollista näkökulmaa, niin toki tavallaan siinä on sellainenkin. Etenkin jos ajattelee, että sen laina-ajan pituuden päättää Jumala. Että hän antaa (jos antaa) lapsen ja hän ottaa sen. Mutta itse en ajattele asiaa noin. Koen tuollaisen ajatuksen hirveän julmana ja pahana. En tiedä muista, mutta minua ainakin tuollainen ajatus ahdistaa, ärsyttää ja pelottaa samaan aikaan.

      Itse enemmänkin ajattelen, että se on vain kohtaloa. En myöskään osaa ajatella, että kuolemalla sen enempää kuin keskenmenoilla tai muullakaan ikävällä olisi jokin tarkoitus. Eli tuo elämän rajallisuus on se mikä minusta on oleellista sisäistää.

      Jotenkin vain en osaa edes ajatella sitä, että meidän perheeseen ei sattuisi mitään tuollaista ikävämpää. En osaa selittää, mutta siis kun esim. olimme esikoisen syntymän jälkeen sairaalassa ja esikoinen taisteli hengestään, tuntui samaan aikaan todella väärältä, että meidän lapsemme on elossa ja toinen äiti lähti lapsi arkussa ajamaan kotipaikkakunnalle. Toki sitä on aivan mielettömän onnellinen, että vielä on saanut oman lapsensa pitää. Mutta samalla se tuntuu niin hullulta. Että millä oikeudella juuri me saamme pitää tämän lapsen (ja nyt nämä lapset)? SIksi sitä jotenkin on mieluummin vain hiljaa. Lohduttaa, koittaa olla pelkäämättä ja iloita näistä hetkistä.

      Poista
    2. Minustakin sellainen näkökulma on epäreilu ja jotenkin julma, että "Jumala antaa ja sitten ottaa". Jotenkin ajatusvirtana vähän kommenttini kirjoitin, ja kuten sanoin, en itsekään ajattele, että kuolemalla on jokin hieno tarkoitus. Juuri noin ajattelen kuten sinäkin, että elämän rajallisuus on se, mikä saa ajattelemaan lasten olevan vain lainassa. Olen lapsesta asti uskonut Jumalaan, mutten oikein enää tiedä, mitä uskon ja millä tavalla ja mitä mistäkin asiasta, kun en ole oikein ajatellut niitä asioita aktiivisesti enää viime vuosina. Siksi kai nytkin jotenkin kesken lauseen tajusin, että enhän mä niin ajattelekaan...

      Ja minäkin välillä mietin, että koskakohan se syöpä osuu meidän perheeseen, ja keneen meistä, tai vammautuminen tai sitten se pahin, kuolema. Että ei kukaan ole turvassa pahoilta asioilta.

      Teillä on kyllä ollut tosi hurjia kurjia kokemuksia keskoslapsen alkutaipaleelta. <3

      Poista
  4. Kaunis ja koskettava kirjoitus. Niin totta, että koskaan ei voi tietää mitä päivä tuo tullessaan ja todella lapset ovat vain lainassa. :>

    VastaaPoista
  5. Järkyttävä tapaturma! Ei voi edes kuvitella omalle kohdalle, sitä surun ja tuskan määrää. Kyllä tämmöiset ovat muistutuksena meille juuri siitä, että lapset todella ovat vain lainaa. Aivan niin kuin kauniisti kirjoititkin, ottaisimme kaiken irti lapsistamme ja antaisimme heille hyvän ja onnellisen lapsuuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Anna <3 Ja anteeksi, että kommentti on jäänyt roikkumaan. En ole huomannut sitä, kun olen gmailista julkaissut kommentteja, enkä ole bloggeriin erikseen kurkkinut. :(

      Poista
  6. Miten se menikään se " lapset eivät ole sinun...." joku tuollainen lausuma jota reilut parikymmentä vuotta sitten ainakin hoettiin. Mä en ole koskaan pitänyt ajatuksesta mutta todellakin ymmärrän tuon laina - asian. Elämä on niin arvaamatonta ja hirvittäviä asioita tapahtuu.... Toivon että kaikki mahdolliset tahot kannattelevat siellä surun keskellä ja apua ja ihan käytännönkin tukea tulisi selviytymiseen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Kupla.

      Niin. Tuo laina-ajatus on hieman eri kuin tuo, ettei lapset ole sinun. En tiedä/ en ole kuullut tuosta lausumasta, että missä yhteydessä se on silloin ollut esillä. Ajattelen kyllä muutoin, että vaikka nämä lapset ovat minun, siis minun vastuulla, minun geeneistä, jne, en omista heitä. Että sillä lailla he eivät ole minun. He ovat omia yksilöitä ja tehtäväni on tukea siinä - rakastaa, huolehtia, hoitaa. Ja että samalla tavalla vaikka tuo lasteni isä on minun (eikä naapurin irman) puoliso, en minä kumminkaan puolisoanikaan omista. Hän tekee omat ratkaisunsa ja on vastuussa omista teoistaan. Hmm.. en tiedä, saitko kiinni? Ajatteletko noin? Tuli vain mieleen tuosta kommentistasi.

      Poista
    2. http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/sinun%20lapsesi%20eiv%E4t%20ole%20sinun tuossa siis linkki lainaukseeni! Kännykällä kommentoiminen on yhtä teknistäsähellystä :)

      Poista
  7. Koskettava kirjoitus, kiitos siitä <3 Minäkin yritän joka päivä olla kiitollinen lapsistani ja siitä, että olemme kaikki terveitä. Mikään ei elämässä ole itsestään selvää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, Uraäiti. Mikään ei ole itsestään selvää. Tosin ei pelossakaan saa elää, sekin estää elämästä.

      Kiitos kommentista,. <3

      Poista