sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Vailla ystävää

Istun auton takapenkillä. Lapset nukkuu istuimissaan. Muutamat lumihiutaleet leijaa hiljalleen tuulilasiin auton pyyhkiessä Suomen syrjäisiä teitä. Rakas koittaa keventää tunnelmaa pienillä vitseillään. Minä istun ja itken.

Minulla on nämä rakkaat. Ja meidän perheen elämä rullaa omia sopivia raiteitaan. Silti itken yksinäisyyttä.

Tällaisen viikonlopun jälkeen sitä vain palaa ajatukseen kuinka ihana olisi omistaa oikea ystävä. Ja koska sellaisia on kumminkin ollut vuosien varrella, tiedän kuinka ihanaa olisi jos sellainen olisi elämässä nytkin.

Kun olisi joku jolle olisi helppo puhua. Joku joka ymmärtäisi ilman sanoja. Sellainen jonka kanssa voisi istua iltaa lasten mentyä nukkumaan - ilman että se vaatii hirveää järkkäämistä ja sumplimista. Että olisi joku joka tulisi tuosta vain ja olisi kuin kotonaan. Jonka kanssa oleminen vapauttaisi puhumaan kaikesta siitä mikä mieltä painaa.

Mistä sellaisia enää aikuisiällä löytää? Elämä kuljettaa. Ihmiset kasvaa erilleen. Aikaa ei ole. Ajatukset lyö ristiin, joskus toisen läsnäolo ja erilaisuus ahdistaakin. Kun maailma vaan näyttäytyy ihmisille niin erilaisena.

Sitä tarpoo eteen päin. Uskoo elämän kantavan. Uskoo ihmisyyteen ja hyvyyteen. Että kun olen läsnä lapsilleni ja puolisolleni. Kun pyrin muuttamaan maailmaa pala palalta sellaiseksi, jossa jokainen erilainen ihminen voisi hyvin, ihmisillä olisi ruokaa, töitä, terveyttä ja mahdollisuus kouluttautua, luonnosta pidettäisiin huolta ja huolehdittaisiin lapsista ja nuorista, niistäkin joille on sattunut huonot vanhemmat. Kun oikein yrittää tehdä oikein. Viimeisillä voimillaan auttaa läheisiään tietäen että saa palkaksi vain katkeruutta ja vihaa.

Kyllä sitä välillä miettii että miksi. Miksi edes välitän. Miksi edes yritän? Miksi en vain lukion jälkeen lähtenyt maailmalle ja jäänyt sielle tielle huliviliksi ja perheettömäksi. Olisin vain reppureissannut, suffannut ja tehnyt hanttihommia ja etsinyt ystäviä. Tai pitänyt huolta niistä ystävistä joira silloin oli. Niistä jotka matkustivat ja viettivät aikaa yhdessä. Juhlivat ja näkivät maailmaa.

Miksi synnyin tällaiseksi, jonka pitää tuntea surua toisten puolesta? Miksi synnyin erilaiseksi? Tytöksi, joka pienenä vihasi punaista, mekkoa ja hameita, rakasti kiipelyä ja prätkähiiriä. Nuoreksi joka kiinnostui politiikasta, intistä ja prätkistä - ei harry Pottereista, shoppailusta tai diskoista.

Miksi kasvoin nuoreksi aikuiseksi jolla oli valtava vauvakuume ja paljon mielenkiintosmista tekemistä. Kasvoin äidiksi yllättäen kovinkin eri tavoin kuin muut. Miksi tunnen niin vahvasti toisin asioista, joista muut ajattelevat toisin. Miksi minulla pitää olla palava halu kirjoittaa siitä, miksi en voi vain istua hiljaa ja tyytyä siihen mitä sanotaan.

Niin. Sitä vain näin ystävän päivänä ymmärtää olevansa ilman ystävää. Ilman tukiverkkoa. Yksin. Vaikkakin rakkaidensa ympäröimä. Rakkaiden, joista olen niin onnellinen.

23 kommenttia:

  1. <3 Voi huh! Ajattelin sua tänään, ihan spontaanisti. Paljon tuossa oli tuttuja ajatuksia, meissä taitaa ehkä olla jossain pohjalla paljon samaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Uskon että on jotain samaakin. Ainakin mitä tulee maailman katsomukseen.

      Poista
  2. Samankaltaisia fiiliksiä täälläkin. Vähänlaisesti niitä oikeita ystävyyssuhteita tulee solmittua enää aikuisiällä ja nuoruuden ystäviin on kasvanut melkoinen kuilu elämän mukana.

    VastaaPoista
  3. Elina <3 Tutuista tunteista kirjoitat. Itseäni mietityttänyt myös kuinka aika ei tällä hetkellä tahdo millään riittää myös ystäville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Sepä se. Kun ei vain pysty ja kykene joka paikkaan. Ja sitten jos lähtisi iltaa vieytämään, se aika taas olisi pois perheeltä..

      Poista
  4. Kuulostaa niiiiiiin tutulta. Saman yksinäisyyden kanssa vuosia olen kamppaillut. Elämä on kai jollain tasolla epäreilua. Kaikkea ei voi saada. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Solina, tätä minäkin mietin että kaikkea ei voi saada.

      Ja esim. Ystävien kanssa ajan viettäminen on jostain muusta pois. Toki se antaisi paljonkin. Mitta arjestakin on selvittävä, perheen kanssa oltava (tai minä ainakin aluan olla ja juuri nyt tämä tuntuu sopivalta.) Ja harrastukset ja opinnot on nekin tehtävä. Hartastus on henkireikä, osa minua, osa sitä mitä haluan vielä työkseni tehdä.

      Ruuhkavuosien kipuilua. Tänään on jo parempi päivä. Eilinenkin oli hyvä. Mutta eilinen olisi pitänyt opiskella ja valmistautua tenttiin. Nyt jäin taas monta askelta jälkeen.

      Sen sijaan eilinen oli elämää. Arkea lapsiperheessä. Vuorottelua puolison kanssa ja istumista tk:ssa ja sairaalassa keskimmäisen kanssa jolla todettiin röntgenkuvien perusteella solisluun murtuma.

      Poista
  5. Tämä on yksi aihe, josta puhutaan vähän, mutta joka on niin totta: äitien yksinäisyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. J, näinpä. Avasi omiakin silmiä tämä. Että näinhän se varmasti on minessa perheessä. Moni äiti ja isä on yksinäinen kun ei aikaa kavereille ole eikä toisiin ihmisiin välttämättä enää tutustu kun koittaa vain selvitä omasta arjestaan.

      Puolisolla sama. Hänellä kumminkin ihana suhde sisaruksiin. Sellaisestakin monesti itse haaveillut.

      Mutta suhteeseen vaaditaan kaksi. Yksin siinä ei voi onnistua.

      Poista
    2. Mulla ei ole sisaruksiakaan, aikuisena niitä oiskik tarvinnu. Lapsuus meni hienosti ilmankin

      Poista
  6. Tiedän tunteen. Elämä kuitenkin on opettanut minua viime vuosina ensin hyväksymään tilanteen - sitten tuonut eteeni uusia varovaisia ystävyyksiä :) Tiedän tuon maailmantuskankin - sen parhaiten kestää kun antaa vain sen mitä pystyy menettämään :älä anna kaikkeasi tai sulle ei jää mitään, anna vain se mitä ilmankin pärjäät. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kupla <3 Näinpä..onneksi on tuo puoliso. Joskus sitä vain kaipaisi jotain toistakin sydänystävää, sielunkumppania.

      Muta tämänkin kirjoituksen kommentit muistutti että onhan minulla paljon ihania ystäviä. Jokaisella vaan se oma arki vie ja kun ei naapureota olla, vaatii tapaamiserkin aikatauluja. Ja puhelimen kautta on aivan eri kommunikoida. Ei se vain ole sama. Eikä siinä välttämättä saa avattua sydäntään kun pitää yhden pyllyä pestä ja ruokaostoksilla juosta.

      Ja nämä imetyshetketkin menee melkein sähköposteja hoitaessa pujelimella..ja puhelimella näpyttelykkin rassaa. Pääsääntöisesti hyvä. Joskis sitä vain kaipasi muutakin - ystäväää.

      Poista
  7. Voi! <3 Jos oon monesti miettiny, että sut ois kiva tavata livenä, ni nyt mietin vielä enempi. Ei oo vaan rohkaistunu ehottaan. Ku etkös sääki asu täällä Oulussa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katarooma <3 Oulussahan minä. Vähän olen uumoillut samaa sinustakin. Ja toki voitais koittaa nähdä, jossain välissä. Nyt on pari viikkoa taas aikamoista haipakkaa. Järkkään yritykseni puolesta oululaisille bloggaajille hyvinvointi-illan ensi viikon tiistaina ja olet toki tervetullut tullut sinnekin. ^_^ Tarjolla on kahvia ja tietoa terveydestä ja myös jotain yrityksestäni ja Luovan labran nuorist yrittäjistä.

      Mutta laitellaan yv:tä toki treffien osalta.

      Poista
  8. Minäkik meinasin ehdottaa jos tavattais! Seuraan sun blogia silloin tällöin ja ajatukset tuntuu usein menevän yksiin. Mulla ois muutenkin yksi kolumni sulle, josta haluisin kuulla sun mielipiteen! Asun tosin vähän kauempana susta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva kuulla. Linkkaa ehdottomasti ja toki tapaamistakin saa ehdotta :) Ja oot toki myös tervetullut tuonne bloggari-iltaan.

      Harmittaa vain kun aikaa ei ole tähän bloggaamiseenkaan ja muiden blogien lukemiseen. Se on ollut kumminkin vertaistukena verraton ja ihana tapa purkaa ja jakaa ajatuksia.

      Poista
  9. korppiaiti.blogspot.fi laitoin tänne linkin siihen kolumniin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos j, mennyt ohi(/jäänyt vastaamatta tähän kommenttiin aiemmin. :)

      Poista
  10. No tämä osui, ja upposi.
    Olen, ehkä koska olen ainoa lapsi, tai ehkä koska olen aika kärkäs ja ärhäkäs sille päälle sattuessani, tai ehkä koska vain olen, aina ollut sosiaalinen introvertti. Kaipaan ihmisiä ja seuraa, mutta en jaksa sitä määräänsä enempää. Ja koska halusin lapsia nuorena, kävin kolmivuorotyössä ja otin koiria, valitsin usein muuta tekemistä kuin ystävät - niitä on, kavereita enemmän, mutta en oikein kuulu mihinkään porukkaan ja koska omat kaverit ovat supersosiaalisia ja aina menossa, tulossa tai näkemässä, oma tietynlainen ulkopuolisuus usein korostuu. Puhumattakaan millaista nyt on ollut matkoilla. Mutta opettelen hyväksymään sen, että tämä tietynlainen yksinäisyys, vaikkei mitään absoluuttista olekaan, johtuu myös siitä että olen vähän erakko, enkä jaksa seuraa niin paljon kuin haluaisin.
    Tunnistan kuitenkin tuon hyvän ystävän kaipuun - olisi kiva olla jollekin ykkösystävä, vaikka aikuisena tuntuukin hassulta puhua mistään bestiksistä.

    VastaaPoista