lauantai 2. huhtikuuta 2016

Ensitreffit

Olimme puolison kanssa eilen ensimmäistä kertaa reiluun kuuteen ja puoleen vuoteen treffeillä - kahdestaan, ilman lapsia, ilman raskautta. Ja olihan se outoa. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja Leonardo Dicapriokin suoriutui leffaroolistaan ihan kelvosti. Miinuksena vain pieni paniikki, joka iski illan tullen leffateatterissa. Mielikuvitus laukkasi ja puhelimen kenttä oli nollilla. Että entäs jos siellä onkin sattunut jotain eikä lapsenvahti saakaan yhteyttä jajajaja... panikoin koko leffan ja tiirailin puhelinta. Että ei nyt ehkä ihan sitä parasta treffiseuraa. (Lapsenvahti on hyvä ja hyvin pärjäsivät, äidin panikointia vain. Kiitos vain E!)



Yhdeksitoista illalla päästiin kotiin. Helpotti. Vaikka arki juuri nyt väsyttää kiireineen ja se tuntuu ja näkyy, silti jäi olo että arki on parasta. Meidän elämä on tätä. Lapset kuuluu pakettiin, vaikka se väsyttää ja tekee arjesta haasteellisempaa. Etenkin kun ei ole mummoloita tai sukua lähellä eikä lapset ole päivähoidossa. Joskus vain on hyvä huomata se hieman kauempaakin. Vaikka voisihan tuota toistekin lähteä. Ainakin sitten taas kuuden ja puolen vuoden päästä.

Onko muilla samanlaista panikointia? Kuinka hyvin pystytte olla erossa lapsista ja kuinka paljon olette olleet erossa? Minkäikäisiä lapset ovat olleet jäädessään ensi kertaa hoitoon, kenelle ja kuinka pitkäksi ajaksi?

En tiedä johtuuko se vain minusta vai onko esikoisemme keskosuudella ja historialla isokin rooli siihen miten pystyn olemaan erossa lapsista. Olen kyllä ollut. Illat kun opiskelen, käyn kokouksissa, välillä koko päivän reissuja Helsinkiin asti, välillä viikonlopunkin reissuja. Tuolloin lapset on isänsä kanssa. Tiedän että pärjäävät. Silti jostain välillä iskee se tunne että on pakko kuulla kaiken olevan kunnossa.

Alku oli rankka. Esikoisemme syntyi erittäin pienenä keskosena minun saadessani yllättäen ja kuin salama kirkkaalta taivaalta eklampsian eli raskausmyrkytyksen pahimman muodon. Aloin kouristella ja vauvan sydänäänet romahtivat. Aivan liian varhain. Olimme ajatteleet synnytyksen olevan käsillä vasta neljän kuukauden päästä. Jouduimme molemmat teho-osastoille, minä kolmeksi vuorokaudeksi, esikoinen neljäksi kuukaudeksi. Senkin jälkeen on matkaan mahtunut yhtä sun toista.

Näin kuusi vuotta myöhemmin elämä näyttää kumminkin jo paljon valoisammalta ja olemme saaneet esikoisen (ja neljän varhaisen keskenmenon) jälkeen perheeseemme vielä kaksi lasta lisää. Ja vaikken ole se pullantuoksuinen äiti ja tarvitsen pitääkseni itseni kasassa elämään myös muuta tekemistä, haluan viettää aikaani lasteni kanssa, olla lähellä ja antaa heille mahdollisuuden viettää rauhallisia päiviä kotona perheen ja sisarusten kanssa.

Keskosuuden, ennenaikaisen synnytyksen ja erityisyyden mukanaan tuomat tunteet ja kokemuset kulkevat kumminkin mukana tavalla tai toisella elämässä. Osalla keskosperheistä siihen liittyy menettämistä ja surua, toisilla sairauksia, vammoja. Siihen liittyy myös ulkopuolisuuden tunnetta ja mieletöntä ikävää ja rakkautta. Vertaistuki on ollut korvaamaton apu.

Suomessa on toiminut vuodesta 1997 asti keskosvanhempien perustama yhdistys Kevyt eli MLL Meilahden yhdistys ry, joka tarjoaa keskosperheille vertaistukea ja tuottaa tietoa keskosuudesta. Kevyen jäseneksi voi liittyä kuka tahansa mistä päin Suomea tahansa ja yhdistys toimii täysin vapaaehtoisvoimin.

Mielessä on pyörinyt myös yrityksen perustamisen alusta asti ajatus kuosista, joka kuvaa keskosuutta ja josta saisi myös pienen siivun Kevyen toimintaan. Kankaan, joka kuvaisi niitä tunteita, joita keskosuus on tuonut mukanaan. Ja siitä se ajatus lähti. Keskosvanhemmille olen heittänyt nyt pallon tämän kuvan myötä muutamaan ryhmään.

Tekstit on siis tarkoitus toteuttaa tämän kuvan tapaan eri fonteilla mustana ja vaaleanvihreänä. (Ja kansainvälisen keskosvärin violetin siivittämänä, kiitos vinkistä!) Odotan että saan tämänkin kuosin valmiina kankaana hyppysiin. Sitä ennen vain pitäisi saada myytyä nykyisiä kankaita, jotta pystyn ostamaan seuraavan kangaserän.

Alusta asti kankaan ekologisuus, muovittomuus, myrkyttömyys ja pehmeys olivat siksikin tärkeitä, että niitä voisi pitää kuka tahansa. Myös pienet lapset, keskoset, erityisen herkät ja allergiset. Haluan käyttää kangasta myös omien lasteni vaatteissa - ja jatkossa tehdä myös erityislapsille ja keskosille suunnattuja vaatteita.

Toivonkin, jotta unelmat näistä kuoseista kankaiksi ja vaatteiksi toteutuisivat, mahdollisimman monen kurkkivan verkkokauppaan, ostavan kankaita. Olisi myös ihanaa, jos vinkkaisitte kaverille ja jakaisitte omia ideoita, toiveita ja kokemuksia.

Millaiset kokemukset ovat sinua muokanneet? Mistä unelmoit? Mitä pelkäät?

8 kommenttia:

  1. Minua on muokannut koko elämä kokemuksineen, liian rankkaa kirjoitettavaa tähän, mutta sanotaanko että niitä löytyy kyllä. Mutta sensijaan että olisin ajatellut kaiken tuon (alkaen lapsuudestani...) tehneen minusta jotenkin uhrin, niin koenkin sen vain vahvistaneen sitä omasta elämästä vastuussa olemista ja sen myötä siinä niiden unelmien ja toiveiden toteuttamista, koska kaikki on vain itsestä kiinni. Elämä antaa tilanteita ja asioita eteen, mutta itse kukin päättää ottaako niistä negaatioita vai positiivisia puolia kantaakseen.

    Minä olen tainnut aiemminkin sanoa, että en ole unelmoija tyyppiä, siis sellaista joka unelmoisi saavuttamattomia. Minulla on vain päämääriä ja niitä kohti menemistä. Ja ne kaikki on jo tässä, perhe ja koti. Kaikki loput on vaan extraa mitä elämä vielä antaakaan!

    Pelkään tietenkin onnettomuuksia jne. tapahtuvan läheisille ja lisäksi pelkään kuolemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Kupla. :) Ja joo, on ollut aiemmin puhetta tuosta unelmoinnista :D ihmiset on tässäkin suhteessa erilaisia. Kuten siinäkin miten vastoin käymiset muokkaa ja löytääkö itseään niiden keskeltä saadakseen elämälleen uuden suunnan.

      En tiedä onko omat vastoinkäymiset tehneet minusta yhtä sen vahvempaa tai jalompaa tai onko lopulta se, että olen tässä, omaa ansiotani. Kiitollinen joka tapauksessa olen tästä elämästäni, lapsista, perheestä, katosta pään päällä. <3

      Poista
  2. Meilläkään ei ole mummoloita tai sukua lähellä eikä lapsi ole vielä päivähoidossa, joten aika vähän olemme erossa. Iltaisin tosin teen kotona työ- ja opiskelujuttuja eli eroa tulee ehkä vähän enemmän kuin kotiäidillä keskimäärin (? en nyt tästä mene vannomaan kuitenkaan).

    Ihan varmasti lapsen terveydentila, mennyt tai nykyinen, vaikuttaa siihen, miten kevein sydämin antaa hoitoon. Meidän lapsemme on hengenvaarallisesti allerginen usealle eri ruoka-aineelle, minkä takia en tällä hetkellä koe esimerkiksi yökyläilyä ilman molempia vanhempia kovin rentouttavana. Isänsä kanssa hän on toki paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Marjo. :) Ja voin hyvin kuvitella, että nuo allergiat vähentää kyllä yökyläily innokkuutta. Pienin on vielä rintalapsi (ja voi huoh, viime yötä taas, kun haluaisin niin luopua tissittelystä, mutta lapsi on erimieltä.. ) joten ei siltä osinkaan innosta yöerot nuorimman osalta. JOtain tässä täytyy asialle kumminkin oikeasti saada aikaan sillä loppukesästä olen neljä päivää kertausharjoituksissa ja lapset isänsä kanssa kotona ja sitä ennen nuo yöt täytyy normalisoida ilman tissittelyä tapahtuvaksi. :/

      Poista
    2. (Ja kuopus siis tulee lokakuussa 2v, ettei tässä nyt periaatteessa ole enää niin isosta jutusta kyse. Periaatteessa. Vaikka on kumminkin.)

      Poista
  3. Menettämisen pelko on läsnä aina, eikä siitä alusta toivu kokonaan ikinä... Eikä meidän alku edes ollut läheskään niin raju kuin teillä. Eikä sen jälkeen olla onneksi jouduttu sairaalaan. Se 2,5kk on kyllä minun mielestä ihan riittävästi yhden ihmisiän tarpeiksi...

    Sairaalasta kotiutumisen jälkeen pystyin paljon helpommin olemaan erossa tytöstä kuin sitten myöhemmin. Aluksi oli niin tottunut jättämään tytön jonkun toisen hoitoon, eikä ollut vielä sisäistänyt kunnolla omaa äitiyttään. Sitten iski eroahdistusaika ja valtava menettämisen pelko vähän jälkijunassa, ja erossa olosta tuli hirveän ahdistavaa. Sitä joutui pitkään työstämään, mutta nyt on taas helpompaa. Päiväkodissakin on minun täysipäiväisen opiskelun vuoksi ollut jo kauan, ja siellä onneksi viihtyy hyvin.

    Aina niitä kauhukuvia onnistuu huonolla hetkellä itselleen kehittämään, mutta nyt on jo yökyläilyt mummulassakin onnistuneet. Muualle en kykenisi päästämään yöksi, mutta tyttö palvoo mummuaan ja on pappansa silmäterä, niin tiedän ettei ole mitään hätää siellä, eikä edes ikävä ehdi tulla. Siis tytölle. Äiti on eri asia :D

    Suvi K.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Suvi K. :) Meilläkin esikoinen oli päivähoidossa puolitoistavuotiaasta alkaen enemmän ja vähemmän. Toki näin jälkikäteen ei ollut kiva, eikä silloinkaan aina. Se kumminkin oli siinä hetkessä oikea ratkaisu kaikkien kannalta. Eikä nytkään esim. kerhoon jättäminen tunnu kahden isoimman kanssa huonolta tai ikävältä. Mutta ehkä se on tosiaan tuo kuopus ja se tunne että se tukehtuu just kohta johonkin ja se tunne, että entäs toinen ei huomaakaan sitä tai osaa tehdä mitään. (Meillä kaikki lapset olleet sellaisia, jotka helposti meinaavat tukehtua ruokaan tai milloin mihinkin.) Ehkä se on vain tuo kuopus josta olen vielä erityisen huolissani?

      Tosin en minä isompiakaan vielä henno oikein yöksi minnekään antaa (minne edes pitäisi laittaa?). Kun ei ole pakkoa. Ja toisaalta, kun tiedän että juuri yöllä se vanhempien läsnäolo herätessä tuntuu olevan tärkeää. Vielä.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista