torstai 26. toukokuuta 2016

Anteeksipyytämisen vaikeus

(Psst: Liityin eilen instagrammiin.)
Kun aamulla luin keskustelua lasten anteeksipyytämisestä hiekkalaatikolla, en tiennyt joutuvani vastaavaan tilanteeseen hiekkalaatikolla vielä saman päivän aikana.

Kaikilla on varmasti jonkinlainen oma käsitys anteeksipyytämisestä ja sen opettamisesta lapsille. Käsitykset juontavat juurensa monesti myös omaan lapsuuteen ja joko niihin juurtuneisiin tapoihin tai lapsuuden kokemuksien vuoksi hyväksi tai huonoksi todettuihin malleihin.

Aamuisen keskustelijan kanssa olin samaa mieltä siitä, ettei (pientä) lasta voi pakottaa pyytämään anteeksi eikä se opeta lapselle mitään. Eri mieltä olin kumminkin siitä, täytyykö vanhemman pyytää muilta anteeksi lapsensa puolesta. Mielestäni pitää, sillä lapsi oppii ottamalla mallia aikuisesta. Siksi on hyvä opettaa mallia näyttäen, että pyytää itse anteeksi. Niin silloin kun on itse käyttäytynyt huonosti lasta kohtaan kuin silloinkin, kun lapsi on toiminut väärin jota kuta toista kohtaan. Toki se on kohteliasta myös sille toiselle osapuolelle.

Vaan tosi paikan tullen se ei välttämättä olekaan niin yksinkertaista tai helppoa. Ei teekään niin kuin pitäisi tai on itse opettanut.

Juttelimme ja istuimme erään tutun äidin kanssa hiekkalaatikon reunalla kuopusten leikkiessä laatikolla ja isompien hivenen kauempana, kun huomasin keskimmäisen pyytävän anteeksi ja halaavan tuon toisen äidin itkevää isompaa lasta. Katsoin hetken ja kysyin mitä tapahtui. Samalla toinen äiti huomasi lapsensa itkevän ja pyysi lastaan syliin. Keskimmäiseni oli huitaissut pyöriessään vahingossa lasta oksalla kasvoihin.

Tunnen lapseni. Tiedän miten he reagoivat ja käyttäytyvät esim. riitatilanteessa tai vahingoittaessaan toista tahallaan tai vahingossa. Tunnen keskimmäiseni. Hän oli aidosti pahoillaan. En suuttunut, kysyin mitä tapahtui. Toinen äiti katsoi minua vihaisesti koko ajan. Otin lapseni syliin, sillä tiedän hänen olevan omatoimisuuden, menevyyden ja rohkeuden lisäksi herkkä ja tunteellinen. Rakas, joka toisinaan suree tuntejakin sitä, että on satuttanut toista vahingossa tai sitä että hänelle on korotettu ääntä. Tiedän myös, milloin hän suojelee itseään noilta tunteilta ja koittaa olla kuin ei mitään olisikaan. Ja minähän näin. Minä näin, että hän oli pahoillaan. Halusin pitää sylissä ja kuunnella josko hän haluaisi kertoa vielä mitä tapahtui, ettei asia jää puolin ja toisin vaivaamaan. Ja päästin hänet leikkimään.

Kun palasin hiekkalaatikon reunalle, jouduin puhutteluun ja sain kuulla kunniani siitä, kuinka lapset täytyy opettaa pyytämään anteeksi. Myönnän että tässä vaiheessa en todellakaan osannut kommunikoida järkevästi. Menin lukkoon ja tuli jälleen olo, etten yhtään kaipaa hiekkalaatikon reunalla istumista ja väkisin juttelemista sellaisten vanhempien kanssa, joiden kanssa ajattelen kasvatusasioista niin eri tavalla. Se on ihan pirun ahdistavaa ja saa verenpaineen nousemaan.

Kommentoin kyllä takaisin. Enkä mitenkään rakentavasti. Enkä todellakaan pahoitellut toiselle vanhemmalle lapseni käytöstä, vaikka juuri niin olin aamulla itse toiseen keskusteluun kirjoittanut. Tuntui siltä, että pikemminkin se toinen vanhempi oli anteeksipyynnön velkaa. Jatkoimme kumminkin keskustelua. Keskustelua omista periaatteista ja ajatuksista anteeksipyynnön takana. Jatkoimme sitä melko pitkään ennen kuin tuli edes puhetta siitä, että keskimmäiseni oli pyytänyt anteeksi ja halannut. Oli aidosti pahoillaan.

Niin. Kun ei anteeksipyyntö ole minusta pääpointti, vaan oppi, keskusteleminen, kuuntelu, toisen huomioiminen. Sana "anteeksi" on lopulta vain pieni osa tuota. Minusta se vähiten merkityksellisin, jos toinen elein ja tuntein osoittaa jo olevansa pahoillaan ja haluavansa auttaa.

Jatkoimme myöhemmin hiukan vielä samalla aiheella keskittyen enemmän omiin lapsuuden kokemuksiin anteeksipyynnön osalta. Ja ehkä löysimme jonkinlaisen yhteisymmärryksen siitä ettei se sana ratkaise eikä pakottamalla sanomaan "anteeksi" voi opettaa pahoillaan olemista. Se on vanhempien malli ja esomerkki, joka opettaa. Jos vanhemmat vain pakottavat pyytämään anteeksi, ja lapsi sen "oppii", on vaikeaa aikuisena, kun kukaan ei ole käskemässä vieressä "sano anteeksi". Sen taidon joutuu itse opettelemaan uudelleen.

Mutta jos on vanhemmat, jotka myös itse ovat pahoillaan ja aidosti pyytävät anteeksi omilta lapsiltaankin, se opettaa taitoja, jotka säilyvät vielä pitkälle aikuisikään. Ja silloin ymmärtää anteeksipyynnön syvemmän merkityksen. Se ei olekaan enää vain sana, joka sanotaan pakosta. Jossain muiden määräämässä tilanteessa. Se on sana, joka tulee kun on oikeasti pahoillaan sattuipa sitten mitä tahansa ja olipa itse syyllinen tai ei.

Osaan pyytää anteeksi lapsiltani. Muiden osalta se on minulle edelleen tosi paikan tullen hankalaa, vaikka muuta väittäisi. Ja olen siitä pahoillani.

23 kommenttia:

  1. Voi eih! Tuo tuli ekana mieleeni tämän luettuani. Hyviä ajatuksia tietysti (ja tarkoitan sitä todella), mutta mieti asiaa aikuisena, aikuisten maailmassa. Jos joku kuka vaan tekee jotain väärin -vahingossa, mutta vaikkapa sinua vahingoittaen henkisesti tai fyysisesti - niin sinä (ja esimerkiksi ympäristö yhtälailla) tarvitset sen anteeksipyynnön sinulle. Ei riitä että sinä olet satutettu ja toinen omalla tahollaan on pahoillaan. Eihän? Tämä omi kärjistetty esimerkki tietysti vaan , mutta haluaisin että ymmärrät ettri anteeksi pyydetä ensisijaisesti tekijän takia vaan sen ketä on satutettu.

    VastaaPoista
  2. Moi, Kupla!

    Tässä tosiaan ajatusvirtaa kirjoitettuna. Teksti on kovin jäsentelemätöntä ja ehkä epäselvää, mutta julkaisin sen silti, että saisin kirjoitusjumia poistettua. Uskoisin myös keskeneräisyyden, keskustelun ja kommentoinnin auttavan kirjoitusjumin kanssa. :)

    Eli siis tarkoitan tuolla anteeksipyytämisellä, esimerkiksi sitä että pelkkä "sano anteeksi" on minusta turha. Se on turha myös sille jolle se sanotaan. Tiedän kyllä, että meillä vallitsee ajatusmalli, jossa sanat ovat sen merkitystä tärkeämmät. Että ne ovat juuri sanat, jotka poistavat sen toisen pahanmielen. Ajatusmalli, jonka mukaan siksi anteeksipyyntöä vaaditaan sanottavaksi.

    Ja tässä minusta päästään tuohon kohtaan jossa kirjoitin:
    "Kaikilla on varmasti jonkinlainen oma käsitys anteeksipyytämisestä ja sen opettamisesta lapsille. Käsitykset juontavat juurensa monesti myös omaan lapsuuteen ja joko niihin juurtuneisiin tapoihin tai lapsuuden kokemuksien vuoksi hyväksi tai huonoksi todettuihin malleihin."

    Koemme tuon sanan eri tavoin. Toiselle se on automaatio, joka täytyy sanoa jonka merkitys tulee sen ääneen sanomisesta ja sen sanan ääneen kuulemisesta.

    Toiselle (kuten minulle henkilökohtaisesti) se sana on merkityksetön. En kaipaa kuulla sitä, jos ihminen sen sanan takana ei todella sitä tarkoita. En halua että se sana on automaatio, jonka avulla voi jatkaa huonoa käytöstään ja hakea sille julkisen hyväksynnän. En kaipaa sellaista sanaa ohikulkiljalta, joka töytäisee minut nurin ja jatkaa samaan malliin.

    Sama lasten kohdalla, en kaipaa, enkä halua, että omilta lapsiltani (sen enempää kuin muiltakaan) pyydetään anteeksi, vain koska on pakko. En kokenut sitä itse lapsena koskaan hyväksi, enkä koe, että se auttaisi sitäkään lasta, jota kohtaan on toimittu väärin. Lapset ovat fiksuja ja tunnistavat kyllä, tarkoittaako sanoja sitä mitä sanoo.

    Ja tuo keskustelu, jonka kyseisen äidin kanssa sittemmin kävin (ja keskustelu johon eilen aamulla olin kommentoinut) oli mielestäni lopulta ihanan kattava ja syvällinen. En vain halunnut tai osannut aukaista sitä ajatusvirtana illalla tähän tekstiin. Varsinkaan niin, etten loukkaisi toisen yksityisyyttä. Koska pääpaino mielestäni on juuri tässä minun oppimisessani ja minun kokemuksessani anteeksipyytämisestä. Toivon muiden tuovan omat (kenties erilaiset) kokemukset ja näkemykset esiin. :)

    Mielestäni siis oleellisempaa on vanhempien esimerkki, siitä osaavatko he pyytää anteeksi. Nimittäin jos osaavat, lapsi oppii tuosta esimerkistä ja se anteeksipyyntö on mallioppimista ja tunneälyä. Tunneälyä tunnistaa ne tilanteet, joissa toinen saattaa pahoittaa mielensä. Tunneälyä reagoida niihin itse anteeksipyytämällä.

    Jos taas vanhemmat eivät itse koskaan pyydä lapsiltaan (tai toisiltaan ja muilta) anteeksi, lapset eivät opi vanhemmilta sitä mallia ja tunneälyä. He eivät tunnista omaa tai toisten tunnetilaa, jossa anteeksipyyntö ja pahoillaan oleminen olisivat paikalla.

    Ja tällöin jos vanhempi, joka ei itse pyydä anteeksi, pakottaa (mielestään opettaa) lastaan pyytämään anteeksi, lapselle voi ainoastaan oppia sanomaan sanan käskettynä, ilman varsinaista tunneälyä. Ja se kostautuu aikuisiällä. Aikuisiällä se vanhempien syväänjuurrettumalli on se joka puskee esiin ensimmäisenä. Sitä ei välttämättä edes itse tunnista, kun ei ole oppinut tunnistamaan tunteita ja tilanteita, joissa se anteeksipyyntö olisi paikallaan. Oma reafoiminen on hitaampaa ja se anteeksipyynnön sanominen vaikeampaa, kun kukaan ei vieressä käske.

    Jos taas vanhemmat ovat olleet itse hyvä esimerkki ja opettaneet mallilla ja tunneälyn kautta ja pakottavat (mielestään opettavat) samalla sanomaan anteeksi, lapsi oppii kyllä, mutta ei sen vuoksi että vanhemmat niin käskevät, vaan koska ovat oppineet vanhempien esimerkistä ja kokevat anteeksipyynnön itsekin syvemmän merkityksen kautta eivätkä pelkkänä sanana.

    Toivottavasti tämä hivenen aukaisi tuota mitä kirjoittelin. :)

    VastaaPoista
  3. Kyllä ymmärsin kirjoituksesi, mutta edelleenkään et voi eikä kukaan "satuttanut" voi tietää millä tavalla satutettu haluaa anteeksipyyntönsä. Siksi kirjoituksessa ollut kohta jossa kerroit sinun tietäväninkälainen lapsesi on -oli juuri se jossa mielestäni tulee tehtyä virhe. Sinä tiedät - kulkeeko äiti pitkin koulujakin lapsensa perässä kertomassa lapsen luonteesta muille? Opettaako äitikylläymmärtää -käytös lapselle, että kaikki muutkin ymmärtävät sanoitta?

    Mielestäni mitään turhaa ei tarvitse sanoa ja minulle ei todellakaan sanat ole merkityksiään tärkeämpiä. Mutta sanominen on ilmaisua ja ilman sitä on epäsosiaalinen yksilö. Lasta pitää tietenkin opettaa miettimään mitä se anteeksipyytäminen on niin, että se jolta pyydetään ymmärtää aitouden. Esimerkiksi kirjoitettuna se sana anteeksi on kyllä hyvinkin merkityksellinen.

    Mielestäni ajatusmaailma, että anteeksipyytäminen automaattisesti olisi teennäistä on aika kyyninen.

    VastaaPoista
  4. Hyvä, että kupla avaat vielä tuota lisää, niin saan itsekin kirjoitettua. :)

    En voikaan tietää. Eikä minun ole tarve tietää. Eikä kukaan tiedä sitäkään miten minä asian koen. Silti toiset pyytävät anteeksi vaikkein sitä kaipaisi tai haluaisi.

    Siksi minusta onkin tärkeää, että tästä puhuttaisiin enemmän. Että me olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin - myös anteeksi pyynnön osalta. Ei sen sanominen eikä sen sanomatta jättäminen tee ihmisestä automaattisesti ilkeää tai kilttiä. Meitä mahtuu monenlaista ihmistä mukaan, kukin omalla tavallaan toimien.

    On toki harmi, että joku toinen kokee asian toisin kuin minä, ja on yhtälailla harmi, että esim. minä koen asian toisin kuin joku toinen. :)

    Ei vanhempien tarvitse kulkea kylillä lapsen mukana selittämässä. Se minusta onkin pointti. Jokainen toimii omalla tavallaan ja toivon mukaan se kotoa opittu malli kantaa eteen päin. Jos se ei kanna, silloin se ei kanna, enkä sille mitään voi. En voi kulkea perässä jatkuvasti, vaikka olisinkin vanhempi joka vaatii pakolla lapselta anteeksipyyntöä. Silloinkin vanhempi olettaa ja toivoo lapsensa osaavan käyttäytyä - ja pyytää anteeksi/olla pahoillaan.

    Lapsi kumminkin toimii niin kuin itse asian kokee ja on sisäistänyt. Eikös? :)

    VastaaPoista
  5. Olen täysin eri mieltä siitä, että tässä asiassa pitäisi kunkin toimia kuten haluaa. Aivan kuin jätettäisiin tervehtimättä tms jotka kuuluu käytöstapoihin mutta joista jokaisella voisi olla oma "teoriansa". Anteeksi pyytäminen on mielestäni empatiaa. Jos ei kykene siihen, on mielestäni hyvin itsekäs (jota kyllä jotkut ihmiset kovasti ovat ja pitävät sitä itsenäisyyden synonyyminä jota se ei tietenkään ole).

    Se että joku ei haluaisi anteeksi pyyntöä kuulla on sama kuin ei haluaisi että sanotaan päivää tai avataan ovi. Jotakin käsittämättömän itsekeskeistä ajattelua, jonka toivoisin kitkeytyvän pois tästä maailmasta vallan.

    VastaaPoista
  6. Niin no siitä ollaan varmasti samaa meltä ettei tulisi toimia miten kukakin aluaa vaan myidenbtulisi toimia kuten itse näkee oikeaksi. :D

    Nähdään vain se oikea tapa erilailla. Ilmeisesti. Tai ymmärsin että sinusta lapset pitää pakottaa sanomaan anteeksi, vaikkeivat sitä tarkottaisi ja vaikkeivat tällöin oikeasti oppisi pyytämään anteeksi kui vanhempien painostamana.

    Ja mimä taas ajattelen että lapsia voi opettaa pyytämään anteeksi, ainoastaan omalla esimerkillä - ei pakotettuna. Ja omalta osaltani toivoisin muiden vanhempienkin opettavan esimerkillä, jotta lapsi oppii tunneälyä ja reagoimaan ja olemaan pahoillaan silloinkin kun aikuinen ei ole pakottamassa ja vieressä kertomassa.

    Siinä se oleellinen ero.

    VastaaPoista
  7. Ei. En tarkoittanut että lapsia pitää pakottaa. Lapsia pitää opettaa ja se opettaminen alkaa kyllä tasan siitä hetkestä lähtien kun jotakin sählinkiä tulee. Eli ei mennä kotiin tapahtuman jälkeen opettelemaan vaan se opetellaan just ja siinä jos ei aiemmin ole tullut tehdyksi. En ymmärrä miksi ihmeessä mielestäsi lapsi EI pyytäisi anteeksi, jos se hänelle on opetettu ja syyt selitetty? Ajatusmaailmamme tässä kohtaa eroaa hyvin paljon toisistaan. Minun oman kokemukseni mukaan (ehkä jollakin tapaa mieleltään sivuraiteille joutuneet ovat oikeasti eri asia) jokainen lapsi oppii ilmaisemaan sitä empatiaansa kun se hänelle selitetään, eikä tässä ole mitään muttia.

    Ja tottakai me aikuiset opetamme omalla esimerkillämme, mutta emme me opeta että no niin jäädäänpäs tässä nyt kuule auton alle niin sitten äiti näyttää miten annetaan ensiapua. Niitä asioita opetetaan PUHUMALLA niitä esimerkkejä juuri noissa tilanteissa kun niitä tulee, ei äidin tarvitse odotella että mietin tässä minä vuonna pettäisin lapseni luottamuksen jotta voisin sitten koittaa opettaa hänelle miten se saadaan takaisin. Karrikoidusti.

    VastaaPoista
  8. Oon miettinyt tätä pari päivää... Mulle tästä tulee mieleen kaksi eri asiaa, jotka mun mielestä kohtaa tässä: anteeksipyytäminen ja se, että lapsi saa olla oma itsensä.

    Mun lapset on melko erilaisia keskenään ja oon miettinyt useammastakin kulmasta tuota omana itsenään olemista. En halua, että äänekkäästä tuntuu, että koko ajan hyssytellään enkä toisaalta vaatia rauhallisemman käyttäytyvän lapsimaisemmin. Ehkä tuossakin tilanteessa näkyi myös tätä? Tekevän, vauhdikkaan lapsen vanhemmasta usein tuntuu, ettei halua kahlita ja painostaa lastaan toisenlaiseksi, kun taas tarkkarajaisemman lapsen vanhempi haluaa kunnioittaa lapsensa rajoja. Nää korostuu tilanteissa, joissa toinen ei edes huomaa tönäisseensä tai huitaisseensa ja toinen kokee sen merkitykselliseksi teoksi ihmettelen vielä viikkojen päästä, että miksi toinen halusi satuttaa minua. Ja tää siis kummankin ihmistyypin vanhempana yleisemmin keskusteluun, tuohon tapahtuneeseen tilanteeseen en tarkoita ottaa tällä kantaa.

    En tiedä, onko The Child Whisperer tuttu, hän jakaa ihmiset neljään eri tyyppiin ja soveltaa sitä lapsiin ja aikuisiin, jolloin nimi on Dress/Live Your Truth. Tänään just tuli FB-sivulle linkki videoon, jossa erilaiset naiset puhuvat siitä, mitä ja miten kokevat riita-/surutilanteen. Tässä linkki: https://my.liveyourtruth.com/dyt/sadness-for-each-type/?utm_campaign=Sadness+Monday+Newsletter+5%2F23%2F2016+%28i2SMtp%29&utm_medium=email&_ke=Y2Fyb2xAbGl2ZXlvdXJ0cnV0aC5jb20%3D&utm_source=Newsletter+Master+-+Active+90+Days+%28No+LS%29

    VastaaPoista
  9. Kiitos Kupla ja Katariina kommenteista. :)

    Taidetaan tosiaan kirjoittaa vähän ristiin ajatuksia - omista näkökulmista ja toisen tekstejä ymmärtämättä.

    Olen siis, Kupla, samaa mieltä, että lapsia pitää opettaa. Ajattelen vain että se opettaminen alkaa jo kohdusta. Koko arki ja elämä on sitä oppimista ja opettamista varten.

    En siis missään kohdin sano, ettei lapsia pitäisi opastaa ja opettaa. Näen vain opastamisen eri tavalla. En siis ole tarkoittanut, että mielestäni lapsi ei saisi pyytää anteeksi - tai etteikö olisi hyvä pyytää anteeksi. Jos noin ajattelisin, tuskin itsekään silloin pyytäisin lapsiltani anteeksi?

    Tarkoitin kirjoittaa, että anteeksi pyytäminen on enemmän. Jos lapsi ei osaa itse pyytää anteeksi, silloin on mielestäni vanhemman tehtävä pyytää toiselta anteeksi, jos on paikalla. Tämä riippumatta siitä miten tuo aikuinen tai lapsi itse anteeksipyynnön kokevat tai miten aikuinen sitä omalle lapselleen opettaa.

    Ja se pakko: Miten, kupla, näet pakottamisen ja opettamisen eron? Miten sinusta lasta opetetaan pyytämään anteeksi? Ja mitä tapahtuu, jos lapsi ei pyydä anteeksi? Käsketäänkö niin kauan, että lapsi sen sanan sanoo? Eikö se ole juuri pakottamista? Saako lapsi rangaistuksen, jos ei suostu sanomaan anteeksi?

    Minusta opettaminen on juurikin sitä lapsen kanssa keskustelemista. Jos lapsi on toiminut väärin, eikä ole itse pyytänyt anteeksi, aikuisen tulee pyytää anteeksi toiselta ja ottaa oma lapsi lähelle ja keskustella tämän kanssa miksi teki noin, miltä toisesta mahtaa tuntua, miltä itsestä tuntuisi jos joku toinen tekisi hänelle vastaavalla tavalla.

    Ja se opettaminen oman mallin kautta vauvasta asti, se on tunneälyn opettamista: empatiaa, kykyä huomioida toinen ja toisen tunteet, kykyä olla pahoillaan, kykyä liittää näihin tunteisiin myös sana anteeksi. Sitä tarkoitan, kun sanon, että jos lapsi ei koskaan opi vanhempiensa kanssa näitä tunnetaitoja, ei hän opi tunnistamaan niitä tilanteitakaan, joissa loukkaa toista ja joissa voisi ilmaista olevansa pahoillaan.

    Tunneäly ja pahoillaan oleminen eroavat mielestäni siis merkittävästi ensiaputaidoista. Ne eivät mittaa niinkään tunneälyä vaan myös muita taitoja. Toki silloinkin on oleellista tunnistaa, onko toinen loukkaantunut, mutta silloin tarvitaan jo muutakin kuin pahoillaan olemista. Empatia toki tuossakin tilanteessa on tärkeää.

    Ihan hyvä huomio tuokin, että lapset myös reagoivat eri tavalla. Kuten me aikuisetkin. Toinen huomaa jotain mitä toinen ei huomaa, toista asia vaivaa pitkään, toisella se menee ohi hetkessä.

    Kuten sekin, että itse kuulin ja näin anteeksipyynnön ja halauksen, toinen ei ja oli kysymyksen ("mitä tapahtui, ehtivätkö he sopia?") sijaan valmis arvostelemaan ja haukkumaan. Myös me aikuiset reagoimme joskus ennen kuin ehdimme asiaa ajatella järkevästi.

    VastaaPoista
  10. Mä en nyt edes yritä lukea edellisiä kommentteja, pää ei kykene enää tälle päivälle sisäistämään mitään järkevää (joten palaan siihen asiaan huomenna). Mutta siis minusta anteeksipyytäminen on tärkeä ja olennainen osa asioiden sopimista, selvittämistä, hyviä käytöstapoja ja niin edelleen. Minusta myös lapset pitää ehdottomasti opettaa pyytämään anteeksi, myös sanallisesti. Mutta ajattelen myös niin, että jos se "anteeksi" vain lausutaan rutiininomaisesti miettimättä lainkaan... no, en minä sitäkään pidä toivottavana. Tässä tullaankin ehkä siihen, onko sitten hyvä pyytää anteeksi heti vai hetken päästä - ja siihen en taas omasta puolestani osaa sanoa oikein mitään. Kaipa tämäkin asia on niin kiinni tilanteen henkilöistä. Joku voi sanoa hetimmiten "anteeksi" tarkoittaen sitä, ja toinen osaa ottaa anteeksipyynnön hetimmiten vastaan. Ja toinen taas tarvii aikaa miettiäkseen ja toinen ehkä siihen, että on valmis antamaan aidosti anteeksi. Tosin monesti aika auttaa ja toisaalta kun riitatilanteet sovitaan heti, päästään nopeammin eteenpäinkin.

    Meillä lapset on opetettu pyytämään anteeksi ja heitä on rohkaistu siihen. Pakottamaan en ole ryhtynyt, mutta keskustelemalla heitä siihen ohjannut. Meillä lapset siis pyytävät anteeksi samoin kuin aikuisetkin. Meillä anteeksi ei tarvitse pyytää heti samantien, vaan asiaa saa miettiä rauhassa. Lapsia meillä on kehotettu miettimään asiaa; mitä on tullut tehtyä, oliko se oikein, miltä se toisesta tuntui ja miltä se itsestä tuntuisi. Ja käydä sitten pyytämässä anteeksi.

    VastaaPoista
  11. Moi, Janni, ja kiitos kommentista! :)

    En tosin osaa kommentoida mitään. Ehkä jos saat irti jotain edellisistä kommenteista? Eri mieltä? Samaa mielt? Omia ajatuksia?

    Mitä kukakin kokee opettamisena? Ja mitä on oikeastaan käytöstavat?

    Mietin vain omaa lapsuuttani ja sitä, opettiko "pyydä anteeksi" ja sen pakottaminen ja jankkaaminen mitään. Siitä puuttui tunne. Siitä puuttui vastavuoroisuus. Se oli pakottamista, ilman että sen merkitystä koskaan olisi käyty läpi. Kun ei koskaan kuule vanhempien pyytävän anteeksi, on hankala itsekään oppia sen merkitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kokemuksesi siitä, ettei anteeksipyyntöön pakottaminen ole tuntunut hyvältä ja että sen pohjalta mietityttää myös, mitä se toi tullessaan. Tai toiko se ylipäätänsä sitä, mitä olisi pitänyt. Tuosta sun viestistä nousee esille tärkeä pointti: anteeksipyynnön merkitys. Ehdottomasti se pitää selvittää lapsille.

      Musta lapset on opetettava pyytämään anteeksi, kuten sanoinkin, ja omiltani sitä oletankin. En siis tällä kuitenkaan tarkoita, että huutaisin kurkku suorana vieressä, että "Pyydä anteeksi" tms. En koe, että se johtaisi mihinkään. Kuitenkin ohjaan anteeksipyyntöön kertomalla, miksi se on tarpeen ja mitä se oikeastaan tarkoittaa kun pyydetään toiselta anteeksi. Olen myös keskustellut lapsen kanssa tapahtuneesta niin, että lapsi on saanut kertoa mitä tapahtui, miettiä tuliko toimittua oikein ja miten olisi pitänyt toimia, sekä miettiä sitäkin, miltä se toisesta mahtoi tuntua tai miltä vastaavanlainen tuntuisi itsestä. Näitä tilanteita ei enää hirveän usein tule, koska aika hyvin nuo on tuntuneet oppivan. Mutta siis minustakaan tuo opettaminen ei ole synonyymi käskemiselle (joku muu taas saattaa ajatella eri tavoin) vaan paremminkin ohjaamiselle. Sellaiselle lempeälle, mutta jämptin napakalle. Että hommat kuitenkin hoidetaan.

      Vanhempien esimerkillä on kyllä todella iso merkitys. Toisaalta vanhempiensa virheistä voi ottaa oppia siinäkin mielessä, miten ei halua itse toimia. :)

      Poista
    2. Niin ja ne käytöstavat... Minulle käytöstavat tässä asiayhteydessä tarkoittavat sellaisia yleisesti hyväksyttyjä käytöstapoja, mitä nyt voi ajatella. Siis että ollaan kohteliaita toisia kohtaan, huomioidaan muut. Pyydetään anteeksi, sanotaan kiitos tai ole hyvä. Tervehditään ja hyvästellään. Ollaan ystävällisiä toisia kohtaan (toki kenenkään kynnysmatoksi ei tarvitse ruveta). Ihan sellaista tavallista kanssakäymistä, ainakin oletan että muutkin mieltää nämä tavallisiksi asioiksi :)

      Poista
  12. Nyt täytyy sanoa, että Etna huomaan kuinka lapsuudestasi esiin tuomat asiat määrittävät näkemystäsi muihin ihmisiin nähden. Tuntuu, että ajattelet automaattisesti olevan vain sen sinun päinvastainen tapasi tai sitten joku väärä lapsuuden tapasi. Tuolla ylempänäkin kun kysyt opettamisesta minulta, niin tekstissäsi tulee esiin sana "käsketäänkö" jne. Opettaminen EI OLE käskemistä :D Joten jo tämä sinun katsantokantasi (että olisi käskemistä) on niin kaukana omastani että en tiedä miten voisin enää kommentoida tätä nauramatta :D

    VastaaPoista
  13. Kupla, kuten jo aivan tekstin alussa kirjoitin:

    " Kaikilla on varmasti jonkinlainen oma käsitys anteeksipyytämisestä ja sen opettamisesta lapsille. Käsitykset juontavat juurensa monesti myös omaan lapsuuteen ja joko niihin juurtuneisiin tapoihin tai lapsuuden kokemuksien vuoksi hyväksi tai huonoksi todettuihin malleihin."

    Eli juuri siitähän on kysymys. Kuten kasvatuksessa aina, joka ikisen asian kohdalla. Niiden jotka tulee selkärangasta ja niiden jotka teemme tiedostaen. :) Ja siitä tämä blogini pitkälti kertoo. Kuten esittelytekstissäkin jo lukee.

    "Itsensä likoon laittamista, peiliin katsomista, haastamista. Mistä on lapset tehty? Mistä meidät vanhemmat? Neuvojen ja ohjeiden ristitulessa, uutta elämää kasvattamassa.

    ...Blogi sisältää pohdintaa vanhemmuudesta, elämästä ja urahaaveista - matkustelustakin."


    Ja kyllä, toki ajattelen vähintäänkin jossain määrin muiden tavan olevan väärä ja oman tavan oikea. Jos ajattelisin toisin, kai pyrkisin silloin tekemään toisin. EIkös?

    Etkö sinäkin tee niin, että teet sen mukaan minkä itse ajattelet oikeaksi, tai ainakin pyrit tekemään sen mukaan? Ja jos yhtään olen kirjoituksiasi ymmärtänyt, myös sinä ajattelet omien tapojesi olevan oikeita. Kuten nyt vaikka tässä anteeksipyyntö-asiassa. Sinäkään et millään halua ajatella, että asiat voisi oppia tai opettaa toisin? Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Onko sinun mielestäsi sittenkin ok, jos ei käske/pakota lapsia sanomaan anteeksi?

    Kysyin jo pari kertaa aiemmin, miten teillä sitten toimitaan, mutta et ole vielä vastannut. Edelleen vastaukset kelpaa. Kuin myös kertomus, miten toimit/ toimisit, jos lapsi ei käskystä huolimatta pyydä anteeksi.

    VastaaPoista
  14. Ei Etna, en ajattele samoin kuin sinä. Koska vaikka ajattelen oman tapani olevan oikea, en ajattele sen olevan AINOA oikea. Minun maailmassani on sijaa myös muiden oikeille. Ja olen kertonut kyllä moneen moneen kertaan että anteeksipyytäminen ja sen opettaminen EI OLE KÄSKEMISTÄ tai käskystä tekemistä. Siksi en voi vastata kysymykseesi koska sitä ei meillä ole! Ei opettaja koulussakaan KÄSKE oppilaita lukemaan, vaan opettaa siihen. Samoin meillä tehdään. Tähän päivään mennessä ei ole tullut eteen tilannetta etteikö lapsi olisi ihan omasta päätöksestään pyytänyt anteeksi jos tarve on niin vaatinut.

    VastaaPoista
  15. Aika usein kyllä kirjoituksistasi jää sellainen kuva, että muut tavat tehdä, olla, elää, ajatella, ja kasvattaa ovat nimenomaan vääriä. :)

    Tiedän, että jokainen tekee tavallaan ja jokaisella on siihen olemassa jotkin syyt. Ajattelen myös, että jokainen meistä tekee virheitä. Tässä blogissa käyn läpi niitä omiani.

    Vaikka kokisit kirjoitukseni syytöksenä teidän tapoja ja valintoja kohtaan, ei se sitä tälläkään kertaa ole. En minä syytä ketään. En syytä sinua. En vaikka, en samaa mieltä olisikaan.

    Ja toki vedän myös omat johtopäätökseni siitä miten olen nähnyt aikuisten ihmisten käyttäytyvän ja miten heitä on "opetettu". Se anteeksipyyntö sanana ei vain riitä, kun tunneäly lakkaa.

    Mutta kun ei ole minun asiani puida toisten kokemuksia ja toisten käytöstä. Sen jokainen aikuinen tehköön itse. Siksi tämä blogi keskittyy juuri miun kokemuksuuni. Myös niihin, joita huomaan aikuisiällä.

    Ja valitettavan usein kyllä olen törmännyt myös sellaisiin vanhempiin, jotka pakottavat omia lapsiaan "pyytämään anteeksi". Ja pakottavat siihen vielä toistenkin lapset. Esim. "pyytämällä" (sosiaalisesti painostamalla) toinen lapsi takaisin ulos/ tilanteeseen, jotta se oma lapsi voisi pakotettuna sanoa anteeksi. (Enkä tälläkään kertaa tarkoita, että teillä toimittaisiin näin.)

    Ja sitä vain miettii, millainen jälki siitäkin jää kaikille. Minusta se jälki on kaikille negatiivinen.

    VastaaPoista
  16. En ole kokenut että syyllistäisit minua ainakaan. Miksi olisin? Ainoa turhautumiseni on taas, että et ymmärrä mitä kirjoitan, vaikka mielestäni käytän aina selkeitä termejä.

    "Minun oman kokemukseni mukaan (ehkä jollakin tapaa mieleltään sivuraiteille joutuneet ovat oikeasti eri asia) jokainen lapsi oppii ilmaisemaan sitä empatiaansa kun se hänelle selitetään, eikä tässä ole mitään muttia. " Tämä oli jo aiempi vastaukseni kysymykseesi opettamisesta, mutta et sitä vielä tästä halunnut mitenkään käsittää. Kerroit vain ettet saa vastausta. Tämä turhauttaa.

    VastaaPoista
  17. Luin tuon ja olin siitä kohtaa samaa mieltä. :) Vastasinkin siihen: "Minusta opettaminen on juurikin sitä lapsen kanssa keskustelemista." Minä vain en ajattele sitä anteeksipyytämisen käskemistä opettamisena. Keskustelusta tarpeellisuudesta olen samaa mieltä. Minä vain sen lisäksi tarpeellisena vanhempien esimerkin ja sinä taas sen anteeksipyynnön vaatimisen. :)

    Ja se minkä näen itse "täysin vääränä tapana", on se, että on perheitä/vanhempia, jotka eivät itse koskaan pyydä anteeksi, jotka eivät selitä, eivätkä kuuntele, kunnuioita tai keskustele lastensa kanssa rauhallisesti, vaan ainoastaan pakottavat (jopa rangaistuksen uhalla) sanomaan anteeksi ja raivoavat perään.

    Sen näen tyystin vääränä. Tuohon tapaan ja omaani, mahtuu paljon variaatiota ja erilaisia kokemuksia välille, enkä minä niitä ole tuomitsemassa, vaikka siis itse eri tavoin näenkin.

    Olaankohan nyt vielä samoilla linjoilla? :)

    VastaaPoista
  18. Ei olla :D Edelleenkin sanot että "Minä vain en ajattele sitä anteeksipyytämisen käskemistä opettamisena". Voitko nyt vastata mitä kohtaa et ymmärrä tässä lauseessani, jonka olen tänne jo kirjoittanut : " Ja olen kertonut kyllä moneen moneen kertaan että anteeksipyytäminen ja sen opettaminen EI OLE KÄSKEMISTÄ tai käskystä tekemistä". Jotenkin tuntuu että olet ihan sokea tälle lauseelle ja jankutat vain jotain ihan muuta. No tämän selkeämmin en osaa asiaa ilmaista ja pyysin jo ulkopuolista tahoakin lukemaan kommenttejani ja miten ne ymmärtää ja kyllä minä tulin täällä ainakin ymmärretyksi. En jaksa jatkaa, koska ilmiselvästi TAAS kerran tämä menee täysin käsittämättömäksi jankutukseksi.

    VastaaPoista
  19. "Sano anteeksi." & "Pyydä anteeksi." Ovat kieliopillisesti käskyjä. Olin minä, sinä tai kaverisi asiasta mitä mieltä tahansa. :)

    "Pyytäisitkö anteeksi?" on sen sijaan kieliopillisesti kysymys.

    Mikäänhän pakko blogiani ei ole kommentoida saati sitten lukea. :)

    VastaaPoista
  20. Rimanalitus, Etna, oikein kunnollinen sellainen.

    VastaaPoista