keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Haluan korjata auton ja tehdä sähkötyöt!

Lisää kuulumisia instagrammissa.
Ja kun vielä yöllä oli mielen päällä tekstiä niin kirjoittelinpa sitten toisen postauksen samaan syssyyn. Tai no illasta ja automatkasta syntyi vielä Suomen yrittäjien blogiin välissä yksi teksti. Linkkaan senkin tänne, kunhan ilmestynee.

Jäin vielä yöllä pohtimaan mitä sitten on olla oma itsensä? Mitä on oma aika ja mitä töitä lasketaan perheen eteen tehdyiksi töiksi? Eihän niitä tietenkään oikeasti lasketa. Ei ainakaan toimivassa perheessä ja parisuhteessa. Ne kulkevat omalla painollaan ja jokainen tekee sen mitä ehtii.

Vaan joskus asiat kulminoituu ja tämmöisessä epätäydellisessä perheessä ja parisuhteessa tullaan pisteeseen, kun niitä kotitöitä ja kaiken maailman töitä ja harrastuksia aletaan listaamaan. Ei siis meillä tietenkään, vaan niissä toisissa perheissä. Meillä kun kaikki työt on jaettu sukupuolisensitiivisesti kristillisen epäkristillisesti tasan. T A S A N. Mutta niissä toisissa perheissä, joissa nyt joskus tuollaiseen sietämättömään tilanteeseen joudutaan, jossa niitä työvuorolistoja aletaan kiivaasti vertailemaan, voisi olla jonkinlainen  itseensätutustumis -kurssi paikallaan. 

Koitin pohtia asiaa useammalta kantilta (kuulematta mitä ne toiset kantit on), ja kelsin taas vaihteeksi ajassa taakse päin sen 8-9 vuotta. Aikaan jossa koin olevani enemmän oma itseni kuin koskaan sitä ennen tai koskaan sen jälkeen. Se aika osuu inttivuoteeni.

Osa sanoo monien naisten muuttuvan jätkämäisemmiksi. Ikään kuin esittävän jotain muuta kuin mitä siviilissä ovat. Jäin tuota viikko sitten erään keskustelun seurauksena pohtimaan. Minä varmasti saatoin olla intissä "jätkämäisempi", mutta en kyllä esittääkseni vaan kerrankin tunteakseni olevani minä. Ja vain minä. Kun ei tarvinnut esittää ja tuntea itseään ulkopuoliseksi - saattoi olla yksi porukasta. Yksi porukan jätkistä. Tyttöporukassa en koskaan ole tuntenut vastaavalla tavalla olevani oma itseni. Muttei se johdu sukupuolesta, vaan ympäristöstä. Sellaisessa porukassa on helpompi olla, jossa ei tarvitse esittää tai pyrkiä olemaan toisenlainen kuin oikeasti on. Ja intissä oli ihan ok olla rämäpää ja ihan oikeasti vähät välittää esimerkiksi ulkonäöstä. 

Noihin hetkiin ja ajatuksiin peilaten sisäistän sen ristiriidan nykyisen elämäni ja tuon hetken välillä. Yritän sopeutua (yhteiskunnan) rooliin, jonne en tunne kuuluvani. 

Kun kirjoitin kuusi vuotta sitten blogiini, etten koe olevani äiti vaan isä, voisin osittain allekirjoittaa tuon saman tunteen edelleen. Silloin se ehkä liittyi synnyttämisen, imettämisen ja loppuraskauden kokemuksien puuttumiseen. Nyt se liittyyy arjen pyörittämiseen. Siihen, että haluaisin olla se joka korjaa auton, se jonka ei tarvitse miettiä mitä lapsille pakataan mukaan, mitä syödään, olisin se joka hoitaa sähkötyöt ja pelaa lasten kanssa pihalla sählyä.

Mutta arki on vienyt mukanaan. Raskaudet, imetys, vauvavuodet, se että puolisolla on se vakkarityö ja minulla ei. Puolisolla on paikka ja kaverit, joiden kanssa opetella huoltamaan autoa. Eikä yksi ihminen kaikkea ehdikään. Helpompi ruoastakin on huolehtia sen joka päivät on kotona. Ja autosta vaikkapa sen, jolla on ihmisiä ympärillä apuna. Mutta kyllä minä silti mieleni pahoitin, kun ehdotin tulevani avuksi auton korjaamiseen ja puoliso sukulaisineen repesi nauruun. Miksi yhä edelleen se ajatellaan vitsiksi? Asia on opeteltavissa - aivan kuten miehilläkin. Ja hei, c'moon, minä olin ennen se joka ronkkas koneita ja huolsi oman moottoripyönsäkin. Asiat unohtuu, mutta ne voi opetella aina uudelleen.

Vaan milläs vaihdat rooleja, kun toinen tuntee oman roolinsa luontevaksi eikä ymmärrä ongelmaa. Arvostan esmierkiksi puolison tekemää työtä kodin ja perheen eteen valtavasti - ja hän huolehtii ja on lasten kanssa, jotta lapset saavat olla kotona ja minä voin opiskella - ja olla mukana politiikassa ja yrittää. Vaan kuinka vaihtaa oma rooli, niin että perheen arki sujuisi jatkossakin sekä käytännössä että myös tunnetasolla?
 

Ps. Ei huolta, maailmansota sovittu ja rauhanpaperit allekirjoitettu täällä! 

12 kommenttia:

  1. Mulla tuli tästä mieleen meidän parisuhteeseen liittyen seuraavaa: Meillä mies on kotonaan opetettu tekemään kaikkia kotitöitä. Hän mielellään kokkaa ja pyykinpesu onnistuu. Itselläni on lukuisa määrä hommia, joihin en pysty ja uskalla ryhtyä. Kuten auto- ja tietokonehommat. Laina-asioistakin oon ihan ulapalla. Sitten, kun mies niiden "omien hommien" lisäksi pystyy tekemään vielä ne mun ominani pitämäni hommat, tunnen oloni nolon uhatuksi ja korvattavaksi. Voisiko sunkin miehellä olla vastaavia tunteita? Avioliittovuosien aikana kovia paikkoja (hehe) on ollut, kun mies on ottanut haltuun ompelukoneen ja ikkunoiden pesun. Siihen saakka olin saanut uskotella, että ovat jotenkin superkinkkisiä juttuja. Saanut siis päteä. ;D Ja voi vitsi: nyt se JUURI kantoi raparperia sisälle ja kysyi, kuinka tehdään piirakkaa. Mä NIIN todellakaan en anna sille sitä maailman helpointa reseptiä, vaan teen ote. Oon vähän lapsellinen. ;D

    Mut ihan oikeeesti, pitäis itsekin opetella käynnistämään ruohonleikkuri ja viemään auto katsastukseen. Vähän noloa, etten oo koskaan tehnyt kumpaakaan... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuo juurikin! Tai näin minä tulkitsisin. Että mikä rooli toiselle jää - etenkin jos hänkään ei tunne sitä ruoanlaittoa ja muuta yhtään minua enempää omakseen. :( Tekee, muttei se ole sama kuin että tekisi jotain itselleen luontaisempaa.

      Ja siis voin minä noita edelleenkin tehdä. Enkä oleta että elämässä olisi ja voisi tehdä vain kaikkea kivaa. Mutta, niin, sen oman roolin hakeminen, kompromissit, täytyy tästä jotenkin sumplia eteenpäin.

      Ompelukoneen osalta vedin herneet nenään yhtenä iltana, kun olisin ensin fb:ssä kirjoitellut ja vääntänyt asepalveluksesta, parroista, sotastrategioista ja tasa-arvosta. Ja kun menin saumurille niin se junttura otti ja hajos! Manasin ja sieltä se puoliso tuli alkoi vääntää ja ruuvata luukkuja auki, että "katsotaanpas". "Ei tartte auttaa, osaan itsekin" -asenteella kiskoin ruuvimeisselit takaisin ja ajoin puolison pois reviiriltäni. Ah. Jotenkin vain kertakaikkisesti ärsytti etten itse muka voi edes omaa saumuria korjata! Noh, toinen otti kuopuksen syliin ja lähti hiekkalaatikolle ajatellen että pidä tunkkis. Vaan kas, kone oli ehjä kun puoliso tuli takaisin. :D


      Täytyy nyt silti hieman ihmetellä: et ole käynnistänyt ruohonleikkuria? :D Ja joo, näitä lapsuksia tulee. Kun oikein ärsyttää puolin ja toisin niin kyllä alkaa lapsettaa.

      Poista
    2. Joo, nämä on kyllä kinkkisiä asioita. Tiedän perheitä, joissa naisilla on remppavastuu ja saavat moottorisahan äitienpäivälahjaksi. Ja mies leipoo pullat ja hoitaa puutarhan. Mutta niissä tietämissäni perheissä se roolijako on selvä: intressit menevät sopivassa suhteessa ristiin. Mutta tuollainen tilanne kuulostaa haastavalta, että jompi kumpi joutuu joustamaan rooliin, joka ei tunnu omalta. Itsekin kokisin kurjana, jos mun pitäis jatkuvasti tehdä asioita, jotka tuntuvat hankalilta ja epäluontevilta, jos taas toinen saisi tehdä niitä, jotka itseäni kiinnostaisivat. Toivottavasti löydätte kultaisen keskitien. :)

      Ja kyllä: en ole käynnistänyt ruohonleikkuria. Joskus teininä yritin, ja kun en onnistunut, isä auttoi. Siitä asti olen ajatellut, että se on homma, johon tarvitsen apua. En oo vaivautunut yrittämään uudelleen. Eikös annakin hienon kuvan luonteestani? :D Hei, tässähän onkin nyt hyvä luvata ääneen, että tänä kesänä harjoittelen sen homman. Ehkäpä jonkin muunkin uuden, jopa vähän haastavamman jutun, jonka tavallisesti miehelle sysään. ;)

      Poista
    3. Heidi, Juurikin noin! Jos intressit menevät sopivasti ristiin tai kumpikaan ei joudu yksinään epämieluisaan rooliin, asiat varmastikin lutviutuvat ja sujuvat näppärästi. :)

      Minäkin koitan opetella jotain uutta. :D Tosin ruohonleikkuuasiassa voisin koittaa pitää lupaukseni. Lupasin nimittäin 4,5 vuotta sitten kun kerrostalosta tähän rivariin muutettiin, että teen kaikki lumityöt eikä puolison tarvitse ruohonleikkuriin koskea kertaakaan.. Ja jaiks.. lumitöitä tuo on tehnyt enemmän (mitäs hilluu tupakalla koko ajan) ja ruohonleikkuustakin on tainnut hoitaa ainakin puolet. :D Eli joo.. pitäisi tosiaan pitää kiinni sovituista töistä. (Jos tästä eteen päin. Tosin taisi se puoliskokin ajatella ettei tuo lupaus tule koskaan pitämään.)

      Poista
  2. Nää sukupuoliroolit on niin jänniä ja ärsyttäviä ja kinkkisiäkin asioita välillä.

    Meillä minä pidän autosta huolen korjauksineen ja tankkauksineen. Ihan vain koska mun miehellä ei oo ajokorttia. Vaan mielelläni heivaisin sen asian miehen harteille! :D Välillä kiroan, ku ei ite osaa korjata autoa. Vaan missä sitä opettelis? Haluaisin kyllä osata ees jotain.

    No, kotihommat tehään sen mukaan, mikä huvittaa kulloin ketäki. Mää tykkään pyykätä, joten enimmäkseen minä teen sitä. Miehelle jää laitteiden asennukset ku mua ei semmoset kiinnosta. :D

    Mutta joo. Väsyneenä se minä saatan kirota sitä, että aina minä pyykkään ja sää et koskaan. Ja toisinpäinki vastaavaa. Semmosta se välilä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi, katarooma! Nuo motonetissä olevat merkkikohtaiset auton huoltokirjat on näppäriä apuja - samoin nettivideot. Mutta joo, pitäisi olla melkein se joku kaverina tai ihan hemmetin moinen innostus, jotta pääsisi edes alkuun. :)

      Meilläkin minulla oli ajokortti ja siis tankkaus- ja huoltovastuu alussa. Puoliso kun ajoi korttinsa vasta esikoisen syntymän jälkeen.

      Ja väsyneenä tuohon laskemiseen sortuu vaikkei siinä mitään järkiä olisikaan. :/ Ja vaikka tosiaan olisi vielä itse valinnutkin työnsä ja roolinsa. Vaan ei sitä aina ajattele niin selkeästi. Ja hyvä se on joskus avautuakin ettei jää jumittamaan niiden asioiden kanssa.

      Poista
  3. Tää olikin hyvä postaus ja piti ihan pari päivää sulatella ennenkuin tuun kommentoimaan. Mähän olen monesti kirjoittanut ja puhunutkin siitä että tykkäisin että puhuttaisiin enempi vanhemmuudesta eikä isyydestä tai äitiydestä. Juurikin siksi kun en tykkää että sinne tiettyjen nimikkeiden alle isketään tiettyjä rooleja ja odotuksia. Kun ei kaikki koe niitä rooleja ja asioita omakseen. Mä en näe mitään ongelmaa siinä ettäkö äiti ei voisi pelata lasten kanssa fudista tai vaikka painia sillä aikaa kun isä vaihtaa verhot ja leipoo iltapalaksi sämpylöitä. Mutta nää normit istuu tiukassa ja ne purkautuu vaan sillä, että ne tietyt odotukset ja asiat laitetaan sen vanhemmuuden alle, ei sukupuolen. Mun mielestä sillä ei periaatteessa olisi mitään väliä vaikka haluaisitkin että lapset tituleeraa sua isäksi jos itsesi sellaiseksi koet. Mutta kokonaisuutena mä haluaisin että keskusteluissa puhuttaisiin enempi vanhemmista eikä noista sukupuoleen liitetyistä rooleista.

    Sinänsä mä en koe että sellaiset inhokkihommat tai jutut, joita kumpikaan ei osaa tai koe omakseen, olisi sukupuoleen liitännäisiä. Vaan enempi aikuisuuteen. Ne on vaan juttuja mitkä pitää hoitaa ja joista selviydytään. Meillä useimmiten niin että se hoitaa ketä ekana riittävästi ärsyttää. Meillä on ihan sujuvasti ollut tilanteita kun kumpikin heiluu google ja ohjekirja käsissä että "emmä tiedä tästä yhtään mitään enkä tajua". Mutta mulla painaa varmasti taustalla se että olen yksinhuoltajan kasvatti ja mun mutsi on opetellut kaiken mitä ei ole osannut. Mä olen siis kasvanut niin että konkreettisesti näen naisen tekevän ihan kaikkea. Ja ennenkaikkea, selviytyvän kaikesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi varmaan hyvä odottaa itsekin pari päivää ennen kuin kommentoi, joten komppaan vain, Kukkis, sinun tekstiä. Juurikin noin!

      Ei minullakaan varsinaisesti sen äiti-sanan kanssa ole identiteettiongelmaa (vaikka nais-sanan kanssa jossain määrin on). Mutta ei äitiyteen ja isyyteen pitäisi liittää niin paljon ulkoisia juttuja. Juuri rupesin kirjoittamaan (jo kolmatta postausta tälle viikkoa) tekstiä vanhemmuudesta.

      Kuinka se vanhemmuus - äitiys tai isyys - mielletään paljon ulkoisten juttujen kautta. Mielenkiintoista oli lukea esim fb:n puolella kommentti tutulta, jonka oletuksena oli esim. että äitiyden osalta vaatisin siistiä kotia ja täydellisesti mätsääviä asusteita lapsille. Vaan ei nuo asiat minusta varsinaisesti liity äitiyteen sen enempää kuin vanhemmuuteenkaan. Ne ovat ihmisten erilaisia piirteitä ja odotuksia riippumatta siitä onko vanhempi vai ei.

      Vanhemmuus on taas nimenomaan sitä kasvatusta, yhdessä oloa, tunteiden opettamista ja sanoittamista, hoivaamista, perään katsomista. Toki vanhemmuus tuo mukanaan myös lisää kotitöitä, töitä jotka kuuluvat ylipäätään aikuisuuteen. Ja kuten kirjoititkin, ne vain on tehtävä vaikka ärsyttäisi eikä kiinnostaisi - kumpaakaan vanhemmista.

      Poista
  4. Hyvää pohdiskelua, Elina. Luin jo sen edellisenkin postauksen ja jäin miettimään, mitä kommentoisin. Niin samoja tunteita, kuten varmaan kaikilla muillakin perheellisillä - itse en taida yhtään täydellistä sakkia tietää.

    Meidän arjessa mies tekee väkisinkin enemmän, koska olen töiden takia pois paljon iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Lisäksi hän on parempi kokki, joten ruuanlaitto jää usein luontevasti hänelle... Itse yritän kyllä vapaapäivinäni kantaa korteani vähän kekoon, mutta erittäin vaihtelevasti.

    Hän on myös paremmin kartalla lasten tarhakamoista (tämä tuntuu olevan ainakin omassa ystäväpiirissäni harvinaista), sillä hän hoitaa yleensä aina lasten viennin. Ja kertoo aina minulle, mitä pitää ottaa mukaan kotiin, kun lapsia haetaan... ;) Hän hoitaa myös kaikki kodin ja autojen korjaustyöt (itse teen vain auton perusjutut, kuten nesteiden lisäämiset tms.), ruohonleikkuun, lumityöt... Minä hoidan pyykit (koska tykkään siitä) ja imuroin siinä vaiheessa, kun saan hermoromahduksen hiekan ja murusten kanssa. Lasten kanssa oleminen jääkin kyllä sitten luontevasti minulle hänen ollessaan tekemässä pihatöitä tai remppahommia...

    Ja kyllä, kyläily (varsinkin yösellainen) se vasta pinnaa kiristääkin... Sitä teemmekin aika harvakseltaan. Minä kestän univajetta tosi huonosti, ja nukun yleensä kylässä ihan surkeasti, joten en kovin usein innostu lähtemään.

    Voimia kaikille arkeen <3 ja kyläilyyn... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Nunu. :) Uskoisin myös ettei täydellisiä ole olemassakaan. Sen sijaan uskon kyllä, että on olemassa oikeasti perheitä ja pariskuntia joissa ei huudeta tai riidellä vaan osataan olla rakentavia. Oi, sellainen olisi niin mahtavaa! (Mutta melkoisen kaukainen haavekuva vielä. Sitä kohti kumminkin.)

      Hui, teilläpä kans tuntuu tekemistä piisaavan. Molemmilla. Minä väitän kestäväni yöheräilyt paremmin - ja olen ne tämän 7 vuotta (raskausaika mukaan lukien) hoitanutkin. Toki minäkin väsyn ja olen väsyneenä kiukkuinen ja oikein väsyneenä totaalinen zombie.

      Ja joo, kyllähän näitä kyläilyä tulee. Meillä molempien suku kaukana ja käydään 1-2 krtaa kuussa viikonloppu sukuloimassa. Nyt oltiin viikko. Huh heijaa. Ja meni juhannussuunnitelmat muutenkin aivan toisin kuin alunperin oltiin ajateltu. Ei sillä, hyvä juhannus oli ja lapsilla oli kivaa serkkujen kanssa. :) (Viikon päästä sitten taas ja vuorossa häät - kenen pinna kestää pisimpään?! :D )

      Poista
  5. Ja siis tuo äiti-sana kuusi vuotta sitten, onhan se imetys, raskaus ja synnyttäminenkin lopulta vain ulkoisia juttuja. EI ne varsinaisesti kenestäkään tee äitiä (tavallaan) eikä sen tarvite olla osa äitiyttä. Mutta toki siihen monesti odotukset lataa ja pettymys voi olla iso kun ei tunnekaan tai koekaan täyttävänsä noita ulkoisia odotuksia. (Myös adoptiovanhempien osalta). Mutta kun se itse äitiys ja vanhemmuus on oleellisesti aivan jotain muuta.

    VastaaPoista
  6. Olipas mielenkiintoista pohdiskelua. Osin samoja asioita olen pohtinut meidän pikku perheessä, johon oman lisämakunsa tuo monikulttuurisuus. Mies on ollut Suomessa vasta pari vuotta, joten uusia asioita tulee eteen edelleen aina laskujen maksusta työnhakuun ja joskus nousee tunne, että minä väkisellä kannan välillä turhankin suurta roolia kaikkien käytännön asioiden hoitamisessa, vaikka mies osuutensa hoitaa niin hyvin kuin pystyy. Kotitöissä ja vanhempana olemisessa tämän suhteen ei ole ongelmaa (ainakaan vielä, vanhemmuutta kun on takana vasta reilut 3 kk :D ). Mutta kaikki ne muut asiat, joista osan mielelläni jättäisin miehen tehtäväksi ja itse leipoisin tyytyväisenä välillä vain sitä pullaa. :D Toki näistä asioista on puhuttu (ehem, joskus myös kovaankin ääneen), ja uutta opetellaan yhdessä sitä mukaa kun asioita eteen putkahtaa.

    Samaa mieltä vanhemmuudesta, sitä ei pitäisi sitoa tietynlaiseen äitiyteen ja isyyteen tai sukupuolisiin normeihin ylipäänsä, pullantuoksuinen voi olla niin äiti tai isä. :)

    VastaaPoista