tiistai 21. kesäkuuta 2016

Valmistumisesta

Kuulumisia kuvien kera löytyy instagrammista.

Kun nyt on taas kevään ja kesän mittaan lukenut ja katsonut ihmisten valmistumisilmoituksia ja -kuvia, pyörii valmistuminen väkisinkin omassa mielessä.

Monilla on niin hienoja arvosanoja, uskomattoman nopeita valmistumisaikoja ja siinä sivussa on hoitunut parhaimmillaan kasa lapsia, työt, luottamustoimet, pari vapaaehtoishommaa, jne, jne. Olen vilpittömästi onnellinen toisten ihmisten puolesta.

Väkisin sitä kuitenkin näiden jälkeen laittaa itsensä katsomaan peiliin - etenkin jos siihen samaan syssyyn joku ihmettelee ikuisuusopiskelijoita tai sitä kuinka sellaisten, jotka ei valmistu parissa vuodessa ja vielä hyvin arvosanoin, ei ehkä edes tulisi opiskella siinä (niin korkeassa) oppilaitoksessa, jossa sillä hetkellä opiskelee.

Ensin sitä miettii että totta, ehkä tuossa ajatuksessa on perää. Ehkä ihmisiä ei kannata yrittää kouluttaa, jos eivät kerrasta ja sillä samalla sekunnilla opi. Mutta kun taas avaa silmät ja ottaa ne kommentoijan kapean itsekeskeiset lasit pois silmiltä, muistaa ja ymmärtää että elämä on niin paljon monimutkikkaampi ja niin paljon enemmän kuin tutkinto ja arvosanat.

En tarkoita ettei niillä olisi merkitystä tai ettei hyvillä arvosanoilla ja tavoite aikataulussa valmistuminen avaisi uusia lukemattomia ovia. Ajattelen vilpittömästi että näillä ihmisillä on oikeasti osaamista, pärjäävät ja heillä on mahdollisuus vielä tehdä mitä tahansa. Mutten ajattele että he olisivat ainoita. Tai että muut ihmiset olisivat tyhmempiä ja huonompia. Tai etteikö muut ihmiset ansaitsisi onnea ja menestystä.

Se onni ja menestys vain on meille jokaiselle eri asioita. (Jonkun toisen mielestä tuo on vain köyhän ja menestystä pelkäävän puhetta.) Mutta niin. Minusta meillä ihmisillä on ihan oikeasti erilaisia onnensiemeneitä. Ja niistä kaikista siemenistä voi kasvattamalla löytää onnen, vaikka ne niin kovin eri muodoissa ilmenevätkin.

Ei minun onneni ja elämäni liity tutkintoon ja arvosanoihin. Ne ovat välineitä mahdollisesti sille mitä haluan elämässäni tehdä. Onnen ja arvon löydän perheestä.

Toki joku onnistuu hoitamaan molemmat tehtävät mallikelpoisesti (ja lapset kotona hoitaen). Minä en. Olen rämpinyt. Ja rämpinyt. Molemmissa. En silti jaksa lannistua tai uskoa olevani huonompi tai ettenkö ansaitsisi mahdollisuutta maisterintutkintoon kaiken tämän jälkeenkin.

Itse asiassa ajattelen että kaiken tämän jälkeen olen oppinut niin paljon enemmän kuin kulkemalla suoraan maisteriksi ilman lähtöruutuun palaamista uudelleen ja uudelleen. Olen kasvanut tässä samalla aikasta paljon.

Ja tiedätkö, kaikki me kasvetaan, jokainen eri tahtia. Ei ne tulevaisuuden suunnitelmat aina ole valmiina ja selkeitä. Ja vaikka olisi, ne saattavat elämänaikana heittää silti häränpyllyä monet kerrat.

Luulen, että kun saan maisterinpaperit käsiini, niistä on minulle paljon enemmän iloa ja hyöytyä kuin vaikkapa viisi vuotta sitten olisi ollut. Luulen ja toivon, että osaan olla papereiden jälkeen tieteentekijä. Etten vain opiskele tutkintoa varten, vaan jotta voisin luoda ja löytää uutta tietoa.

Tarkoitan että jos minulla ei olisi perhettä ja olisin valmistunut ajallani (no minulla on vielä 2019 asti aikaa valmistua määräajassa) ja keskittynyt pelkästään opintoihin (joka minulle olisi ollut vaikeaa kun tuusaan aina miljoonaa asiaa yhtä aikaa), olisin varmaan työllistynyt tavalla tai toisella, matkustellut, tehnyt uraa. Mutta jossain vaiheessa olisin kumminkin joutunut miettimään kaiken uudelleen. Että mikä on se minun juttuni, olenko onnellinen?

Olisin halunnut perheen ja aikaa sille. Olisin ymmärtänyt että haluan opiskella ja tutkia, tuottaa tietoa josta on hyötyä päätöksenteossa ja ihmisten hyvinvoinnissa.

Että olisin kumminkin sisimmiltäni se sama ihminen. Minun arvoni, onneni, menestykseni ei siis ole riippuvainen suorituksen mallikelpoisuudesta, ei yhteiskunnan asettamista aikatauluista tai arvosanoista. Eikä ole muuten kenenkään muunkaan.

Polkumme ovat erilaiset emmekä tiedä huomisesta. Onnea heille, jotka saavat valmista aikaan ja onnistuvat siinä niin että saavat hyvät arvosanatkin. Mutta onnea myös meille, joiden valmistuminen ottaa vielä aikansa ja paikkansa.

Luovuttaa ei saa, tee sitä mikä sydämestäsi tuntuu nyt oikealta. Unelmoi ja tavoittele unelmia. Elämä on joka tapauksessa oppimista ja kasvamista koko ajan. Eikä sillä ole loppujen lopuksi väliä missä vaiheessa elämää joutuu sen oman pysähdyksen tekemään.


2 kommenttia:

  1. No tää kyllä kuulostaa niin kovin tutulta - kuten varmasti arvasitkin. Onneksi se opiskelumotivaatio (ja sellainen "tää on mun juttu ja mä oon tässä hyvä"-fiiliskin) on taas löytynyt, vaikka aika hukassa se välillä on ollut. Kolmekymppisenä alkaa olla vaikea orientoitua tekemään jotain pakollisia, vastenmielisiä juttuja, kuten virkamiesruotsia ja tilastomatematiikkaa. Tsemppiä opintoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kuin myös! :)

      Ps. Onneksi on sentäs se virkamiesruotsi hoidettuna :D tilastotieteen opiskelijana tuota tilastomatematiikkaa on sen sijaan senkin edestä veivattavana.

      Poista