perjantai 5. elokuuta 2016

Kun en enää muista nimeäni



Vielä näitä toissaviikon takaisia lomakuvia. Tällä kertaa mummolastani. Viime päivinä olen paljon pohtinut ihmisten kasvua ja kehitystä. Epäloogisuuttakin. Kuinka näemme toistemme virheet ja kummallisuudet, mutta emme omiamme. Olisikin hienoa, kun vieressä olisi jokaisella peilisieulu. Sellainen ihminen, joka on tietyllä tapaa kuin sinä, mutta silti sen verran erilainen, että pystyy näkemään ja sanomaan sydämestään ne asiat, joissa olisi vielä hyvä kehittyä.

Ajatella, kun toinen vielä saisi ne sanottua ystävällisesti ja rakentavasti. Ei tiuskien, ei nälvien, ei katkerana tai vihaisena, Olemme jokainen keskeneräisiä, kypsymättömiä, epäjohdonmukaisia, ajattelemattomia. Joskus jopa tunteettomia. Monesti myös kuin aikuisen kokoisia pieniä lapsia.

Sen huomaa ehkä parhaiten silloin, kun katsoo toisten pariskuntien riitelyä, toisten vanhempien tiuskimista ja lapselle raivoamista - enemmän ja vähemmän raivoisasti. Voisiko ajatella edes jossain kohdin kasvaneensa, jos tunnistaa toisen käytöksessä itsensä muutama vuosi takaperin? Onko ylpeyttä, itsekeskeisyyttä vai toivottua, huomata tulleensa edes joissain asiassa fiksummaksi ja tasapainoisemmaksi?



Monet artikkelit ja oppaat käskevät jättämään negatiiviset ihmiset pois lähipiiristä oman hyvinvoinnin tähden. Ymmärrän, jos ei oma hyvinvointi oikeasti kestä, eikä toinen muutu, silloin se voi olla ihan fiksu ratkaisu. Silti minusta toisen ihmisen jättäinen elämästä sulkee jotain pois ihmisyydestä. Se sulkee pois osittain tarpeemme kasvaa ihmisenä.

Jos toinen ihminen käyttäytyy tyhmästi tai negatiivisesti, onko hän ilkeä? Entä jos hän vain ei osaa kohdata omia tunteitaan ja ajatuksiaan? Entä jos hän todella on kuin minä ennen kuin aloin käydä lapsuuteni merkitystä nykyisyyteen? Entä jos tuo toinenkin ihminen vain tarvitsisi apua? Jonkun joka keskusteleee? Keskustelee tästä hetkestä, keskustelee menneisyydestä ja siitä mikä merkitys sillä on tunnelukkoihin ja käytökseen tässä hetkessä. Keskustelua, miten vanhempana siirtää kasvatuksellaan ja käytöksellään nuo samat tunnelukot ja aivovammat omille lapsilleen?




Tulisiko vain etääntyä ja antaa välien katketa? Entä jos kaikesta huolimatta olisin ystävällinen ja pyytäisin istumaan iltaa? Haluan ja jaksan uskoa siihen, että jokaisen meistä on tarkoitus kasvaa ja oppia koko elämänsä ajan. Haluan uskoa siihen, että yksi ihmisyyden oleellisista merkityksistä on taito kuunnella ja auttaa toista. Ja tulla itse autetuksi.

En ymmärrä tätä maailmaa, jossa kaikessa korostetaan yksilön ja ihmisen omaa vastuuta. Kuinka pitäisi kiskoa perse ylös ja tehdä sitä ja tätä. Ei saisi olla heikko, ei kaatua, eikä ainakaan valittaa omasta tilanteestaan.

Jokainen meistä varmaan tietää tarinan ihmislapsesta, joka kasvoi eläinten keskellä. Sen tarinan, joka pohjautuu tositapahtumiin. Kun ihminen ei ole tekemisissä toisten ihmisten kanssa syntymästään saakka, ei saa syliä, hoivaa, seuraa, aivot eivät kehity eikä pysty oppimaan samanlaisia taitoja kuin toisten ihmisten seurassa ja hoivassa. 

Me tarvitsemme toisiamme - emmekä ainoastaan lapsuudessa, vaan myös aikuisuudessa. Tarvitsemme toistemme seuraa selvitäksemme ja oppiaksemme. Eikä se tarve lopu koskaan.



Ehkä siksi  minua häiritsee nykyisin kaikki puheet, joissa ihmisten käsketään käpertyä omiin (positiivisiin) kupliinsa tai joissa toisia voidaan arvostella näiden työtilanteen tai varallisuuden mukaan - yksilö ja vastuu.

Oma polkuni ja kasvuni on vielä totaalisen keskeneräistä. Silti aina välillä on ilo huomata oppineensa jotain. Osaavansa ottaa asiat tasaisemmin, osaavansa nähdä sen oman tarpeen yli. Blogi on on ollut siinä suureksi avuksi - kaikkine kommentteineen ja keskusteluineen. Toinen on ollut omien kasvatusideologioiden, arvojeni ja vertaisryhmieni kautta saamani keskustelut. Keskosuus, sekundäärinen lapsettomuus ja kiintymysvanhemmuus. Kuinka uskomattoman paljon ihmiset onvatkokenee, kuinka fiksua pohdintaa, asiallisia, syvällisiä ja käytännöllisiä neuvoja. Eikä ainoastaan lasten kasvattamiseen vaan myös oman itsensä kasvuun ja vuorovaikutustaitoihin toisten ihmisten kanssa.



Minä toivoisin, että sitten kun olen vanha enkä muista enää nimeäni, olisi joukko ihmisiä, jotka muistaisivat. Että he muistaisivat sen lämmöstä, kuuntelevista korvista, rakastavasta sydämestä, syvällisistä ja rakentavista neuvoista. Toivon, että he itse kokisivat olleensa merkityksellisiä ja haluaisivat omalta osaltaan rakentaa maailmaa, jossa toista tulisi aina kohdalla hyvin. Silloinkin kun toinen on kaikesta erimieltä, silloinkin kun toinen on ärsyttävä ja ilkeä. Silloinkin kun elää ruuhkavuosia ja suku ja ystävät ovat kaukana.

Sillä noihin minulla on vielä valtavasti matkaa.




3 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. Aihe, jota olen pakostakin pyöritellyt mielessäni nyt yhden ihmissuhteen katkettua. Omalla kohdallani ajattelen, että näin on parempi. Vaikka ihmissuhteen katkeaminen on monellakin tapaa kivulias asia, koen kuitenkin voivani henkisesti paljon paremmin. Vaikka minullakin on totta kai tarve ja halu kasvaa ja kehittyä ihmisenä, en silti näe elämän olevan minkäänlainen projekti; sellaiseksi toinen ihminen kenties minut ajatteli, koska aina löytyi jotain, mistä saattoi sanoa. Koskipa se sitten minua ihmisenä tai jotain tapaani tehdä ja toimia. Kuitenkaan kenenkään tehtävä ei ole pyrkiä muokkaamaan itseään jonkun henkilön X haluamaksi, vaan koettaa oppia, kasvaa ja kehittyä matkan varrella - kuitenkin niin, että voi aidosti olla onnellinen itsestään.

    Vanhuus on myös yksi teema, jota olen nyt oman työni johdosta miettinyt. Että tuollaiseksi sitä sitten joskus kasvaa. Ja millaisen vanhuuden sitä itselleen toivoisi. Sellaisia päiviä ja hetkiä olen asiakkaille pyrkinyt antamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Janni. :)

      En tosiaan tarkoita tällä sekavalla kirjoitsukella arvostella kenenkään ratkaisuja vaan enemmän yleisellä tasolla, kun tuntuu että joka puolella korostetaan vain yksilön omaa vastuuta muutokseen ja ihmisten vastuuta kerätä ympärilleen se oma positiivinen kuplansa.

      Ihmisuhteita ja ihmisiä on monenlaisia. Jos toinen oikeasti vie kaiken enerrgian ja upottaa eikä tilanteeseen näytä löytyvän muuta ratkaisua kuin välien poikki vetäminen, se on varmasti paras ratkaisu riippumatta siitä onko ihminen esim. verisukulainen vai ei.

      Jos taas kyse on enemmän juurikin siitä, osaako ihminen nyt olla aina riittävän positiivnen ja kohtelias tai onko asioista samaa mieltä, sitten voisi olla paikallaan myös katsoa peiliin itse: MIksi tuo toinen minua ärsyttää? Miten minuun vaikuttaa se, että hän ajattelee eri tavalla ja on eri tavalla?

      Tai jos vaikka on se sukulainen tai ystävä joka on kiukkuinen ja negatiiiinen, niin onko se todella ilkeyttä? Vai onko se tavallaan huomionhakemista ja merkki väsymyksestä ja avuntarpeesta?

      Välillä vain tuntuu, että ihmiset eivät ole valmiita kohtaamaan niitä omia negatiivisia tunteita tai sitä että jonkun toisen elämä ei ole eikä tunnu onnelliselta. Että haluamme oman elämämme rakentaa sellaiseksi vaaleanpunaiseksi hattaraksi, josta karsimme kaiken negatiivisen ja koitamme myös poistaa/ kieltää omat negatiiviset tunteet ja ajatukset. Ja sitten taas sorrumme herkemmin ajattelaan etä onni on vain itsestä kiinni, emmekä ymmärrä toisten kokemuksia ja mieltä.

      En siis usko että sinun ja tuon toisen ihmisen osalta olisi kyse tuosta, mutta on paljon ihmisiä, jotka pyrkivät tuollaiseen näennäiseen positiivisuuteen, jossa ei toisen kokemuksia ja tunteita oikeasti ymmärretä eikä edes haluta ymmärtää. Ja yhteiskunnan tasolla se on minusta varsin ikävä suunta yleistyessään. :(

      Ja voi, olisi joskus kiva lukea ja kuulla ajatuksiasi vanhuudesta vaikka pidemmälti. :)

      Poista
    2. Ilmaisin itseni varmaan vähän huonosti. Siis kiitos oikeasti tästä tekstistä, kun näitä aiheita tässä on viimeaikoina pakostakin pyöritellyt mielessään :) En missään nimessä ottanut tästä sinun kirjoituksestasi itseeni tai ajatellut, että se jotenkin liittyisi juuri minuun, tai kokenut sitä arvostelevana.

      Tuntuu, että tämä sun teksti tuli juuri oikeaan aikaan. Että lukiessaan toisen ajatuksia ihmissuhteiden katkeamisesta yleensä on jotenkin työstettävä ja käsiteltävä sitä omaa tilannettaan.

      Hyviä ajatuksia ja yhdyn kyllä niihin; minustakin ihmissuhteen katkaiseminen (ainakin väliaikaisesti) on paikallaan silloin jos mitään muuta vaihtoehtoa ei ole ja toinen tosiaan tuntuu vievän energian, hyvän olon ja kaiken. Mutta ei minustakaan aina tarvi olla positiivinen tai asioista samaa mieltä - toki ystävällinen ja kohteliashan sitä nyt tietysti pitäisi yrittää olla. Toisaalta jos ei itse anna toiselle sitä samaa, ei voi olettaa tämänkään kauaa jaksavan yrittää.

      Itseensä meneminen on myös hyvä neuvo. Kyllä meidän jokaisen pitääkin kysyä itseltämme tällaisten tunteiden tullessa juuri nuo sinun mainitsemat kysymykset.

      Kyllä minusta ihmiset pitäisi ottaa vastaan myös negatiivisine tunteineen. Eihän elämä kellään ole vaaleanpunaista hattaraa, eikä sitä voi sellaiseksi rakentaakaan... tai sitten on aika tyhjää.

      Poista