Parvekekyttääjä

Kuva: Secondary Life -blogin Anna
Paita: Oman yritykseni kankaista ja tulevasta vaatemallistosta Momel

Käytiin eilen Secondary Life -blogin Annan kanssa kuvailemassa Oulun Ainolan puistossa. Annallekin selitin, kuinka olen ihan hullaantunut kuvaamiseen. Välillä, kun löydän jonkun uuden toiminnon uppoudun siihen niin etten huomaa mitään ympärilläni tapahtuvaa. Sen kuulemma huomaa.

Ja katsokaa nyt: Olen ottanut kukista ja kasveista vaikka kuinka monta kuvaa - enkä edes pidä kukista! Niiden kuvaamisessa on vain jotain kovin kiehtovaa. Toisaalta, pystyn todistetusti uppoamaan kameran lumoihin myös betonilähiön keskellä tienvieressä istuessani autossa.

Pari viikkoa sitten ollessani Tampereella istuuduin kamerani kanssa autoon, kun olin lähdössä pois keskustasta. Jäin kumminkin selaamaan kuvia ja uppouduin kaikkiin näppäimiin ja erilaisiin efekteihin ja sitten vielä löysin tarkkuuden säätimen. Oli pakko kokeilla heti miten se toimii, joten auki olevista auton ikkunoista työnsin ulos vuorotellen ja välillä yhtä aikaakin käsiäni, päätäni ja kameraa putkineen. Pyöritin ja kääntelin ja pyöritin ja zoomailin - sen enempää ympärille katsomattani.

Jossain välissä havahduin ääniin, jotka tulivat tien vieressä olevan toisen kerroksen parvekkeelta. Kurkkasin ja huomasin kuinka siellä pariskunta jutteli keskenään ja osoitti minua vuorotellen sormillaan vihaisena. Jaiks. En tiedä mitä he mahtoivat ajatella heidän parvekkeen alla olevasta tyypistä, joka tuntui järjestelmäkameralla zoomailleen pitkän tovin suoraan heille päin. Hetken nolotti. Laitoin kameran piiloon ja olin lukevinani puhelinta ja söin eväitä. Mietin pitääkö minun jäädä paikalleni, jos vaikka ovat poliisitkin käskeneet. Tai pitäisikö huudella jotain takaisin: "Hei tyypit, en mä oikeesti teitä kuvaillut!"

Tästä seuraavat kuvat on kaikki Secondary Life -blogin Annan kuvaamia.

Olin hiljaa ja odotin. He lähtivät sisälle. Poliisin ääniä ei kuulunut. Pakkasin kamani ja starttasin auton. Mietin, että seuraavalla kerralla pyörittelen kameraani, jossain missä ei ole ihmisiä. Vaan kun sitä unohtaa edelleen ympärillä olevan, kun uppoutuu. Paitsi, jos uppoutuu lapsiin ja lasten kanssa kuvaamiseen.

Niin, että jos joku tuttusi tai tutuntuttusi kertoo tarinaa Tampereella olleesta parkkipaikka/parvekekyttääjästä/kuvaajasta - se olen todennäköisesti vain huithapeli minä.