maanantai 26. syyskuuta 2016

Onko tyttöjen kasvattaminen tyttöinä vääränlaista kasvatusta?


Sukupuolinormit ja kahtia jakautunut sukupuolikäsitys. Asiat jotka ovat omassa elämässäni lähes päivittäin vastaantulevia - ja tukahduttavia. Koska se on joka päivästä, eikö olisi ihme jos en niistä puhuisi?

Silti monien mielestä ei saisi. Monien mielestä siitä puhuminen haittaa enemmistön eli heidän elämäänsä. Siitä puhuminen loukkaa. Tai se tuntuu toisten mielestä pakkomielteeltä muuttaa naiset miehiksi ja tytöt pojiks. Ehkä toisinkin päin.

Ehkä tuo ajatus on paras kuvamaan sitä eroa stereotyyppisen kaksijakoisen sukupuoli(kasvatus)-käsityksen ja sentisiivisen sukupuolten monimuotoisuus (kasvatus)käsityksen välillä.

Aiheesta syntyi loppuviikosta fb-seinälläni pitkä keskustelu, jonka päätteeksi kerroin oman tarinani ja tulin niin sanotusti kaapista ulos. Aihe on siis itselle myös vahvasti henkilökohtainen. Ja toki vaikka yleisellä tasolla koittaisi kirjoittaa ja puhua, aihe menee helposti ihon alle.

Ymmärrän, että se menee ihon alle muillakin. Etenkin heillä, jotka eivät kasvata sukupuolisensitiivisesti vaan ajattelevat kasvattavansa tytöt tyttöinä ja pojat poikina ja saavat siitä kritiikkiä ja suoranaista syyttelyäkin.

Tiedän tässä kohtaa olevani tiukka sanoissani. Myös siinä, kun sanon tuollaisen kasvatuksen olevan väärin. En tarkoita sillä loukata. En tarkoita, että lapset olisivat vääränlaisia tai etteivätkö he saisi pukeutua ja leikkiä stereotyyppisesti. En myöskään tarkoita että vanhemmat olisivat huonoja vanhempia tai huonoja ihmisiä. Enkä varsinkaan tarkoita että itse olisin hyvä tai parempi vanhempi tai että meidän tapamme olisi oikea. Ei.

Tiedän monia ihania vanhempia, jotka eivät kasvata sukupuolisensitiivisesti. Ihailen heitä ihmisinä, ystävni ja vanhempina. 

Stereotyyppisesti kasvattamisesta puhuttaessa näen kuitenkin itseni lapsena ja näen ne monet muut lapset, jotka eivät tunne olevansa sitä mitä vanhemmat heiltä odottavat ja vaativat - ja vain sen vuoksi mitä heillä on jalkovälissä.

Silloin puhe sukupuolista ja kasvatuksesta menee itselläni ihon alle. Silloin toisten tapa kasvattaa tuntuu väärältä ja sanon sen.

Tiedän, etteivät ihmiset kasvata lapsiaan stereotyyppisesti pahaa tarkoittaen. Suurin osa vanhemmista rakastaa lapsiaan koko sydämestään ja haluaa näille parasta. Jos asia ei itselle tai jollekin läheiselle ole ollut ongelma, ei sitä ehkä osaa sellaisena nähdäkään.

Ketään ei voi kumminkaan kasvattaa tytöksi, ei pojaksi, eikä sukupuolettomaksi. Jokainen lapsi on omanlaisensa meistä vanhemmista riippumatta. Kyse on vain siitä tuetko ja autatko lasta löytämään identiteettinsä vai koitatko iskeä hänelle valmiin mallin, jollainen hänen tulisi olla? Tai tuntea olevansa?

Ajaako vanhemman tarve pukea lasta tietyn näköiseksi, lapsen tarpeen ohi? Ajaako vanhemman tarve puhutella lastaan tietyllä tavalla lapsen oman kokemuksen yli? "Minulla on oikeus kasvattaa tyttöni tyttöinä /poikani poikina ja kutsua heitä niillä nimillä." Mikä pohjimmiltaan on ydinajatus tämän lauseen takana? Onko todella kyse vanhempien oikeudesta? 

En kiellä ketään käyttämästä sukupuolittuneita termejä tai pukemasta lasta stereotyyppisesti. Tahdon vain saada ihmiset pohtimaan onko se tarpeen (ja milloin/kuinka usein se on tarpeen) ja tekevätkö he sen lastaan kuunnellen vai omia tarpeitaan täyttäen. Ja tekevätkö he oletuksia myös sellaisista lapsista (ja aikuisista), joita eivät tunne? (Kyllä, yhtälailla omia tarpeita täyttäen käyttäytyvät nekin vanhemmat, jotka kieltävät lastaan pukeutumasta/leikkimästä stereotyyppisesti.)

Väärä identiteetti lisää mm. masennuksen ja monien sairauksien riskiä. Ja mitä kauemmin itsensä löytämiseen menee, sitä kauemmin kestää korjata itsensä.

Kuten sanottua, en välty itsekään virheiltä. Niitä on aivan liikaa. Voi kunpa sitä olisi päässyt ja osannut esikoista odottaessa jo mennä jonnekin vanhemmuus ja toimiva perhe -kurssille. Kurssille, jossa olisi käyty läpi kasvatusta, lasten psykologiaa, vanhemmuutta ja sen haasteita. Vanhempien omiakin tarpeita ja haasteita.

Ihailen itse esim. Vanhempia, joilla on kärsivällisyyttä, vanhempia jotka jaksavat touhuta yhdessä perheenä, liikkua, laittaa terveellistä ruokaa, jne.

Lapset eivät onneksi mene rikki kerrasta eivätkä toisesta ja voivat saada korjaavia kokemuksia. He kasvavat ja kehittyvät.

Mutta pystymmekö me vanhemmat samaan? Pystymmekö me oppimaan uutta, huomaamaan virheemme? Osaammeko korjata ne ja kertoa lapsille, että aikuisetkin tekevät virheitä ja voivat olla väärässä? Että hei rakkaani, opetellaanko näitä uusia juttuja yhdessä ja mietitään miten nämä jatkossa tehtäisiin? Miltä se sinusta tuntuisi?

Saat kysyä. Saat olla erimieltä. Koitan vastata parhaani mukaan. Jos ei kumminkaan ole mitään hyvää ja asiallista sanottavaa, jätä kommentoitamatta. Ivat ja naurut poistan myös. 

Elämä on liian lyhyt elettäväksi esitettäväksi jonain muuna kuin mitä on, sillä tärkeintä on oppia hyväksymään itsensä ja omat tunteensa juuri sellaisina kuin ne ovat.

18 kommenttia:

  1. Lueskelin tuota fb:ssä käytyä keskustelua (en tosin kaikkea) ja pakko oli avata oikein kone, kun kännykällä ei oo toivoakaan, että sanat pysyisivät ajatusten tahdissa. Katsotaan, pysyykö nytkään. :)

    Ensinnäkin kiitos tarinasi jakamisesta.

    Mietin sellaista, maailma tarvitsee säännöt ja raamit. Ja ne on musta ihan ookoo tehdä perusoletusten ja yleistysten pohjalta. Poikkeukset tulee tietenkin ottaa huomioon, mutta jos niiden pohjalta laitetaan koko rakennelma uusiksi aletaan rakentaa uutta kokonaiskuvaa, voi lopputulos olla hutera hökkeli, josta ei kukaan ota selkoa. Joka on huonompi useamman yksilön kannalta ("tavallisen" tai "poikkeavan"). Esim. tyttö-poika-asiassa vertaus voisi tarkoittaa sitä, ettei absoluuttinen sukupuolisensitiivisyys välttämättä ole parempi ratkaisu, kuin ihan "vain" olemassa olevien asenteiden tapauskohtainen avartaminen. En tiedä, aukesiko tämä ajatus nyt yhtään, vai tuliko ihan sekavasti. :)

    Toinen juttu, mikä tuli mieleen, kun luin sun omaa tarinaasi: Murrosikä ja kehon muutokset ei-toivottuun suuntaan. Näin on käynyt mullekin. Tosin niin päin, että en vain alkanutkaan kehittyä naiseksi niin, kuin olisin halunnut. Ei tullut rintoja, ja menkatkin vasta teini-iän edettyä lääkärinkin mielestä huolestuttavan pitkälle. Siinäkin oli identiteetti kovilla teinillä. Eli ulkomuodon ja ulkonäön kompleksit eivät liity vain vääriksi koettuihin sukupuoliin. Eivätkä ole esimerkiksi vain transsukupuolisten ongelma. Meillä jokaisella on omat kompleksimme, ja uskon, että esim. mun kokemani ulkoinen epänaisellisuus on ollut yhtä kova paikka, kuin jonkun pojaksi syntyneen kokema. Yhtään vähättelemättä hänen tunnettaan. Vaan pikemminkin korostaakseni sitä, että teininä (ja identiteettikriiseissä muutenkin) kaikki tuollainen saa aivan valtavan suuren merkityksen, vaikka kyse olisi "pikkujutusta", niin kuin nyt liian latteista rinnoista tai pienestä pippelistä.

    Itse olen vasta pikkuhiljaa päässyt sinuiksi vartaloni kanssa. Vaikken enää vuosiin sitä ole hävennyt, niin vasta nyt olen oppinut jotenkin yllättävällä tavalla oikein erityisesti siitä pitämään. Se on saanut mut miettimään, että miten siistiä olisikaan, jos transsukupuolisten ei tarvitsisi tuntea, että korjausleikkaus on ainoa vaihtoehto (eivät kai toki aina näin koekaan?). Että oppisivat hyväksymään ulkonäkönsä sellaisena, kuin se on. Mun motto on monessa asiassa "make it work". Sopii tähänkin. Nainen voi olla lauta. Mies voi kihartaa tukkansa ja laittaa tekoripset niin kuin Hottisten Juha. (Se on jotenkin mun idoli. :D) Tai voi pukeutua Conchita Wurstiksi ilman, että on velvollinen selittämään kenellekään, miksi pukeutuu niin ja mikä kokee sukupuoleltaan olevansa. Ulkonäöllä ja rooleilla leikittelyhän on vain hauskaa.

    (Oho, ei mahdu koko kommentti tähän, pitää katkaista... :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Heidi, kommentista. :) Koitan tässä tehdä miljoonaa asiaa yhtä aikaa, mutta pakko silti kommentoida heti. :D Koitan kysyä /vastata kohta kerrallaan, jotta keskustelussa pysyisi jokin ajatus tallella.

      Ensinnäkin säännöistä ja raameista:
      - Miksi säännöt pitäisi rakentaa oletusten ja yleistysten varaan? Miksi se olisi jotenkin helpompaa kuin se, että rakennetaan säännöt, jotka ovat kaikille yhdenvertaiset?

      - Mitä on absoluuttinen sukupuolisensitiivisyys? Tai miten sinä sen koet/ymmärrät? Olisko tässä mahdollisesi väärinymmärryksen paikka? Entä miten se rajoittaa/ pilaa sinun tai jonkun toisen (enemmistön?) elämää? :)

      - kehon vääränlaisuus ja hyväksyminen: kuten kirjoitin, murrosikä on monille haastava eikä ole tarkoitus väheksyä siinäkään asiassa kenenkään toisen kokemusta (samaa toki toivon toiseen suuntaa). Eli minustakin ihan yhtälailla niin sinun, minun kuin transsukupuolisen kokemukset omasta kehosta ovat yhtä todellisia ja yhtälailla mullistavia ja omaan identiteettiin vaikuttavia. Ja tässä olen samoilla linjoilla (luulisin?), että monelle olisi tärkeä kokea sen oman kehon olevan ok ja ettei sen tarvitse vaikuttaa kaikkeen mitä elämässään tekee. Siis ettei se liity välttämättä sukupuolikokemukseen.

      Tästäkin olen paljon puhunut myös lainsäädännön osalta. Eli meillä tulisi olla lainsäädäntö, joka mahdollistaa sukupuolen "vaihdoksen"/ ilmoittamisen ilman siihen liittyviä kirurgisia toimen piteitä ja sterilisaatiopakkoa. Usealle nimittäin jo riittäisi se, että voi itse valita sosiaalisen sukupuolensa (esim. mies, nainen, muunsukupuolinen).

      Ja sen päälle jokainen tosiaan pukeutukoon, olkoon ulkonäöltään mitä vain tai tehkööt sitä mikä kiinnostaa. Sen kun ei tosiaan tarvitse liittyä sukupuolikokemukseen.

      Poista
  2. (...jatkuu...)


    Sä oot tässä keskustelussa asettunut aika ääripäähän, ja siellä voi olla vaikea seistä. Itse olen sun keskustelunaloitusten myötä siirtynyt sieltä toisesta ääripäästä lähemmäs keskiviivaa. Ja tietenkin sunkin keskustelukaverit yrittävät aina vasta-argumenteilla saada sua hievahtamaan lähemmäs omaa näkemystään. Mä kuitenkin arvelen, etten ehkä osannut sanoa mitään, mitä et jo olisi miettinyt. En mitään uutta, mikä saisi sua hellittämään niistä ahdistavistakin (?) ajatuksista, joita ehkä joudut aiheen myötä kantamaan. Mutta sä ootkin idealisti, ja sunlaisia maailma tarvitsee kehittyäkseen paremmaksi. Jonkun pitää seisoa ääripäässä, jotta me muut uskalletaan astua rohkeasti vähän keskemmälle sieltä omasta ääripäästämme. ;)

    Itse kasvatan lapsia mielestäni rajoittamatta tai ohjaamatta liikaa sukupuolen mukaan. Mutta kutsun heitä kyllä tytöiksi ja pojiksi. Ja itsekin kokevat tärkeänä sukupuolensa. Heillä on muuten itsellään kummallisia käsityksiä "tyttöjen ja poikien jutuista". Esim. punainen on kuulemma poikien väri ja 4-vuotias tyttö ei siksi suostu käyttämään sitä. Tyttö haaveilee äitiydestä, mutta leikkii nukkeleikkien lisäksi ihan samoja leikkejä, kuin isovelikin. Pikkuautoilla he leikkivät niin, että tyttö etsii autolleen vaimoa. :D Vauvaamme luullaan usein pojaksi ja esikoistamme luultiin pienempänä toisinaan tytöksi. Molemmat luulot olen aina naureskellen korjannut. Ei sen niin vakavaa.

    Jaa-a, tulikohan ajatukset nyt sekavasti vai hyvin sekavasti. Toivottavasti ainakin tiedät, että kaikella rakkaudella ja hyvän keskustelun hengessä sanon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja totta, en näe itseäni ääripäässä. Näen itseni yhdenvertaisena muiden rinnalla. :) Ja joo, olen ehkä idealisti eli kun en luovu vaikkapa yhdenvertaisuudesta perusarvona, vaikka jonkun mielestä siihen ei koskaan voitaisi päästä. Ja kiitos. MInusta tuo oli ihanasti sanottu. <3 Tarkoitus minunkin on hyvällä keskustella, pahoittelen ettei se aina kuulosta siltä. (oppia ikä kaikki)

      Ps. Minähän en "korjaa", jos joku olettaa jotain lapseni sukupuolesta. Antaa olettaa. Jos korjaisin, lapsi oppisi että siinä on jotain väärää. :) Toki siinä vaiheesa kun lapsen oma identiteetti alkaa muodostua ja hänelle on tärkeää tulla puhutelluksi/ kohdelluksi tietyllä tavalla, silloin voin asiaan puuttua jos se lasta häiritsee. Isompien kanssa siis on juteltu asiasta jälkeen päin ja toistaiseksi ovat sanoneet, että ettei sillä ole väliä. Ja silloin kun on, korjaavat itse.

      Poista
    2. Mä koitan vastata myös näin aihe kerrallaan. Tosin tuntuu, että oon kamalan huono keskustelemaan näinä päivinä, saati argumentoimaan viisaasti, joten katsotaan, tuleeko tästä mitään. :)

      Säännöistä ja raameista:
      - Tarkoitan sellaisia yksinkertaisia arjen asioita, kuin vaikka miesten suihkutilat ja naisten suihkutilat uimahalleissa. Koen sen aika toimivana käytäntönä. Se, että se tuntuu muutamista yksilöistä ikävältä, on tietenkin kurjaa. Mutta itse arvelisin, että on helpompi huomioida heidät erikseen, kuin lähteä muuttamaan koko systeemiä. Tämä nyt oli yksi (ehkä vähän lapsellinen) esimerkki, jonka äkkiseltään keksin. Ja itse tykkään esim. siitä, että vaatekaupoissa on miesten vaatteet ja naisten vaatteet erikseen. Tai tyttöjen ja poikien, tai 98-122 -kokoiset ja vauvan vaatteet. Lokeroinnin perusteella sitten tietää vähän, mistä lähtee etsimään. Ja sitten me itse opettelisimme olemaan sen verran rohkeita ja viisaita, ettei olisi juttu eikä mikään mennä ostamaan vaatteita itselleen mieleisimmältä osastolta, vaikka sitten osaston seinällä lukisi "pojat". :) Omille lapsille ostan miltä osastolta sattuu, mutta pojalle en kyllä voi kertoa, jos farkut on "tyttöjen osastolta". Mutta toisaalta hän kokee vahvasti olevansa poika. Ja sukupuolen kokemisestahan tässä keskustelussa onkin kyse, eikö? Joten sekin lienee ok. :)

      "Absoluuttinen sukupuolisensitiivisyys":
      - Hmm, esim. se ruotsinkielinen "hen". Itselle tulee jotenkin sellainen olo, että sen käyttäminen on liikaa varovaisuutta. Ettei vain loukata ketään. On totta, että väärin valittu pronomini saattaa jotakuta loukata, mutta kuten tuossa alempana sanot lapsillesikin opettavasi, niin eihän sillä oikeastaan ole väliä, jos meitä luullaan muuksi, kuin mitä olemme/koemme olevamme. Muutos voisi tapahtua yksilötasolla. Opeteltaisiin ajattelemaan, että poika voikin käyttää hameita ilman, että me muut koemme tarvetta arvuuttella, MIKSI se toimii niin. Musta on esimerkiksi siistiä, että Muumien mörkö paljastuu tytöksi vain sanasta "hon". Sehän vain lisää kyseisen henkilön särmää ja syvyyttä. Miksei me voitaisi kokea erilaisuus ihmisissäkin näin? Ilman, että se erilaisuus pitäisi piilottaa jonkin ympäripyöreyden (hen) alle? :)

      Lainsäädäntöasia on varmasti hankala. Toisaalta on ihan totta, että sukupuolen vaihdos pitäisi olla mahdollinen ilman kirurgista vaihdostakin. Se kyllä julmasti pakottaa uskomaan, että sut on luotu vääränlaiseksi, etkä voi olla oma itsesi esim. ilman leikkausta. Mutta toisaalta onko siinä sitten väärinkäytösten mahdollisuus? No, tietenkin siihen tarvittaisiin omanlaisensa vaativa prosessi, jottei kukaan muuta itseään esim. naiseksi vain välttääkseen armeijan. Sukupuoleen "sidotut" tehtävät pitäisi kyllä pystyä halutessaan välttämään muillakin keinoilla, siinä lienee korjauksen paikka yhteiskunnassa? (Apua, en mä kykene järkeviin lauseisiin/ajatuksiin, anteeksi! :D)

      Ja vielä tuosta, että "korjaan" lapseni sukupuolen väärin luulleita. Hyvä pointti sulta toi, ettei oo mitään pahaa (tai korjattavaa) siinä, että tyttö näyttää pojalta tms. Oon ite jotenki aatellut sen korjaamisen näpäytyksenä väärin luulleelle. Että eihän sitä nyt voi sinisestä paidasta päätellä, että vauva on poika. :)

      Mutta hei, jatka asian puolesta puhumista. Aina se avaa meidän muiden silmiä ja saa katsomaan uudenlaisiin suuntiin. Multa puuttuu yhtä vahva henkilökohtainen kokemus, joten siksi tuskin koskaan ihan samalle ymmärryksen ja ajatuksen tasolle pääsen. Mutta kuten sanoin, niin ainakin joitain askelia huomaan ottavani eteen päin asian ymmärtämisessä. :) Mitä enemmän myrskyä keskustelu herättää (osa fb-kommenteista oli kyllä ihan hönöjä. :D), niin sitä enemmän silmiä se avaa. :)

      Poista
    3. En minä ainakaan tahdo kyetä järjellisiin keskusteluun, kun aivot soutaa ja huopaa miljoonaa asiaa yhtä aikaa. :D Harmittaa usein jälkikäteen, että kun tuonkin olisi voinut kirjoittaa noin ja ja noin, ja tuokin ja avaamatta, jne. Ja varsinkin kun on monta keskustelijaa ja kysymystä ja aihetta ja koko soppa leviää käsiin ja yhtä äkkiä huomaa taas olevansa yksin suurin piirtein koko maailmaa vastaan. Ainakin melkein. :P Katoaa ajatus sen miljoona kertaa. Ja kun vielä vasta-argumentoijat ajattelee keskenäänkin niin eri tavoin. Yksi pyrkii kasvattamaan sukupuolisensitiivisesti, toinen sanoo kohtelevansa tasa-arvoisesti vaikka kasvattaakin lapset sukupuolen mukaan ja kolmas on sitä mieltä että niissä nyt vain on vissi ero ja eri tavalla tulee kasvattaa jne.

      Mutta, pidän näitä kyllä oppitilanteina itsellekin ja koen saavani niistä jotain irti (muutakin kuin loskaa ja friikkinä pitämistä). Sitä en tosin tiedä mitä saan irti. Sen ehkä näkee sitten vuosien päästä, kun ne omat ajatukset pyörii ja kehittyy ja joskus jotain oivaltaa.

      Ja tuo äärimmäisyys.. itsehän en koe tosiaan olevani äärimmäinen siis siinäkään suhteessa, että äärimmäisyytenä pidän tosiaan sukupuolen mukaan asioiedn kieltämistä. Toisessa ääripäässä kieltäminen tekemästä niitä "vastakkaisen sukupuolen juttuja" ja toisessa ääripäässä kieltäminen tekemästä "steretyyppisiä juttuja". Ja tuossa mittakaavassa näen siis jo itse liikkuneeni sieltä toisesta ääripäästä keskelle. Vaikka siis se ajatus muuttuikin jo esikoisen syntyessä eikä ehtinyt vaikuttaa kasvatukseen.

      (Ja nyt ajatus poikki ja hyppy seuraavaan kohtaan.)

      Poista
    4. Yksityisviestein kävin tänään tätä samaa keskustelua läpi vielä yhden opiskelukaverin kanssa ja tuo sama uimhalliasia nousi keskusteluun siinäkin. Ja tässä kohtaa huomaan kyllä, että en vain tahdo millään saada kiinni siitä toisen ajatuksesta ja huolesta joka tuohon liittyy. (Vaikka itse en tätä asiaa missään vaiheessa ollut nostanut keskusteluun.)

      Olen kyllä sitä mieltä, että niin liikuntatunnit, vessat, puku- kuin peutilat ja saunatkin voisivat aivan hyvin olla yhteiset. Niin ne on jo monin paikoin nyt. Kotona ihmiset käyttää vessaa, jota ei ole erikseen sukupuolitettu, samoin pesutilat, sauna jne, miksei se toimisi laajemmassakin mittakaavassa. Ja nimenomaan niin, että rinnalle tulisi tosiaan vaikka sitten yksittäisiä koppeja/ perhekoppeja. pukeutumiseen/ peseytymiseen ja miksei saunaankin voisi mennä pyyhe äällä, jos ei halua mennä ilkosilaan? Aina löytyy niitä, joille yhteiset tilat ja toisten ihmisten seurassa alasti oleminen tuntuu vieraalta ja täysin mahdottomalta ajatukselta.

      Samoin koen kyllä vaatteiden osalta. Perusteena voi tosiaan ihan hyvin käyttää koko taulukkoa, ulko/sisävaatteet/alusvaatteet jakoa, ehkä väriäkin, tai onko juhla/Arkivaate kuviollinen/kuvioton, kapeanmallinen/leveänmallinen.. Helpottaisi huomattavasti eikä arvottaisi vaatteiden käyttäjää.

      Aivan hyvin siis voisi olla pinkit ja siniset ryhmähauvaatteet samassa kohtaa ja vastaavasti vihreät ja keltaiset disneyprinsessat toisessa kohtaa ja glittervaatteet kolmannessa, skeittivaatteet neljännessä (eri väreittäin ja kokoluokittain). Koska halusi sitä tai ei, on ihmisiä jotka lukevat kylttejä kuin kieltotauluja ja ovat sitä mieltä, että kun siinä lukee pojille, sitä ei silloin tytöille voi laittaa tai toisin päin. Jos edes ne kyltit poistuisi, pääsisi väittelemään siitä, että kuka niin sanoo...

      Poista
    5. Arvelinkin, etten osaa keksiä yhtäkään esimerkkiä, jota et jo olisi miettinyt. :)

      Olin kesällä sillä suurpartioleirillä. Siellä oli hoidettu asia hienosti: oli omat peseytymistilat miehille ja naisille. Lisäksi oli pari yksittäistä koppia, joita sai erinäisten syiden takia halukkaat käyttää. En tiedä, olivatko kovalla käytöllä, mutta varmasti asianosaisille olivat tosi iso juttu. :) Minä en saunaan haluaisi miesten nähden mennä. Kokisin sen epämukavana. Ja pyyhe päällä saunominen tuntuu myös oudolta ajatukselta. Tästä asiasta ajattelen vähän niin, että koska homma toimii taatusti enemmistön mielestä parhaiten näin, niin demokratian hengessä voidaan todeta käytäntö ookooksi. Kunkin meistä on joissain asioissa tehtävä kompromisseja komplekseinemme, ja mikäli yhteissaunominen ei suju, niin mielestäni saunakulttuuria ei silti ole syytä muuttaa. ;) Toki tässä voisi olla sitten markkinarako sellaiselle kylpylälle, joka voisi rakennuttaa ihan omilla sopimuksillaan toimivan systeemin.

      Vaatekauppa-asiassakaan en mitenkään pysty näkemään syytä mielen pahoittamiselle. Mutta totta, kylttien poistaminen olisi varmasti ookoo. Samoin, kuin pienet suihkukopit niitä toivoville: Kyltittömyys olisi heille iso asia, ja muille mitätön muutos. Mutta se, että kaikki tuotteet olisi sikin sokin, olisi musta vähän varovaisuuden liioittelemista ja sekavaa. :)

      Sori, argumentoinnin sekava linja jatkuu. Yritin ehtiä mainoskatkolla. :D

      No,

      Poista
    6. Minusta taas tuo ruotsin hen on varsin fiksu veto. Kyllähän meillä Suomessakin on vastaava kaikkia tarkoittava pronomini. :) Tietty se varmaan alkuun tuntuu vieraalta, mutta kyllähän kieli, sanat ja niiden merkitys muutenkin muuttuu ajansaatossa - juurikin niin että pyritään jättämään ne eriarvoistavat sanat pois. :)

      Minähän siis aiemmin kyllä ajattelin juurikin noin, että pitäähän sile kommentoijalle huomauttaa että tytötkin voi pukeutua näin tai että pojatkin voi pukeuua näin. Mutta sitten olen lukenut aivan ihania keskusteluja, joissa on tyyppejä jotka on osanneet perustella todella fikssuti kantaansa tutkimukseen ja pohdintoineen. Juurikin se, että onko pointti kasvattaa omaa lastaa vai sitä tuntematont ikäihmistä ja minkälaisen signaalin noista korjaamisista antaa. Se jotenkin herätti. Samoin juuri tuo sukupuolitermien käyttö, että mikä niiden käytön välttämisen taustalla on: lapsen oma kokemus vai vanhemman kokemus.

      J sitä paitsi nyt tiedän ainakin yhden uuden asian minkä opein, nimittäin tuo Mörkö juttu. :D Tiesitkö muuten että vastaavasti Ruotsin puolen kirjoista selviää Pupu Tupunan olevan poika. Minä taas olen ajatellut sen tytöksi. Jollain tapaa. Jotenkin.

      Ja joo, olisihan se maailma jotenkin vain niin paljon helpompi hengittää kun jokainen voisi pukeutua miten haluaa ja tehdä sitä mistä ykkää, ilman että siihen tarvitsee sotkea sukupuolta - ja jalkoväliä.

      Noista lainsäädännöistähän on toki jo jonkin verran kokemusta maailmalla. Toki niihin kannattaa perehtyä paremmin, että mitä ongelmia niistä on seurannut vai onko seurnnut ja miettiä voisiko samoja ongelmia tai virheitä välttää.

      Asevelvollisuus toki on yksi, jos se säilyy nykyisenlaisena. Vaan kun toivisin sieltäkin sukupuolimääreiden poistuvan. Eipä sitten olis sitäkään. Tosin liittyy tuohon jonkin verran sekin, että nykyisellään jossain/jotkut ovat valmiita tiputtamaan c/e-luokkaan jo sillä perusteella että joku kertoo sukupuolikokemuksensa olevan valtavirrasta poikkeava. Ei kaikki sitä vielä pidä terveenä/täysjärkisen ihmisen puheena.

      (Niin että saapa nähdä miten sen mun PV:n hakemuksen käy nyt tämän jälkeen :D )

      Poista
    7. Totta, huomasin tuon suomenkielisen "hän"- sanan vasta edellisen kommentin kirjoitettuani. Hups. :D Se on hyvä ja toimiva, arkea monessa tilanteessa helpottava sana. Ehkä oon sellainen junttura, joka alkaa ihmetellä kaikkea muutosta, mikä ei omasta mielestä tunnu tarpeelliselta. ;) Kuten han/hon =hen. Niin, olkoon sitten vaikka hen. :)

      Pupu Tupunan nimi on kyllä kieltämättä jotenkin tyttömäinen. En muista tarkkaan, pidinkö sitä tyttönä vai poikana, mutta sen muistan, että osalla pupuista oli päivänkakkara korvalla ja ne tulkitsin kyllä tytöiksi. :)

      Ja hyvä pointti tuokin, että omia lapsiamme meillä on velvollisuus ja oikeus kasvattaa, eikä kassajonon mummoja. :)

      Poista
  3. Mä olen monesti miettinyt, kasvattaisinko lapsia jotenkin eri tavalla jos he olisivat poikia. Mä en itse oikein innostu työkoneista enkä prinsessajutuista, joten kumpaisiakin olen tarjonnut tytöille aika vähän. En myöskään tykkää erityisesti vaaleanpunaisesta tai -sinisestä, joten vaatteista löytyy enemmän muita värejä. Luulen, että oikeastaan kaikki jutut, mitä puuhaillaan päivisin, ovat sellaisia, että tekisin niitä joka tapauksessa oli lapset sitten tyttöjä tai poikia. Enemmänkin päiviin vaikuttaisi se, jos kahden suht rauhallisen lapsen sijasta meillä olisikin vauhdikkaat ja paljon sosiaalista toimintaa kaipaavat muksut.

    Tytöt tietävät olevansa tyttöjä, mutta useimmiten esikoinen ilmoittaa olevansa pikkupupu. :D Ollaan puhuttu sukupuolista aika vähän, sillä asia ei ole kummemmin ollut esillä eivätkä tytöt ole sitä pohtineet. Usein muut lapset ovat lapsia tai kavereita tai sitten puhutaan heistä etunimellä. Olen miettinyt, että on ihan ok puhua yleisesti tytöistä ja pojista, mutta yritän välttää noita "tyttöjen ja poikien kuuluu tehdä näin ja noin" -juttuja. Mä yhdistän sukupuolen nimenomaan eroon jalkovälissä, mutta mun mielestä voi olla mitä on, olipa sukuelimet sitten tytön tai pojan. Sen takia musta jako tyttöihin ja poikiin onkin ok, mutta olen sun kanssa samaa mieltä siitä, että sukupuoliroolit tarvitsisivat ravistelua tai alasajon. Silloin ei olisi niin väliä kokeeko itsensä tytöksi, pojaksi, mieheksi vai naiseksi, kun kaikki voisivat kokea itsensä itsekseen eikä ehkä tulisi niin paljon ahdistusta siitä, mikä sukupuoli on virallisesti määrätty sukuelinten perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Veera, kommentista. ^_^

      Aikuisen oma mieltymys varmasti vaikuttaa tosiaan siihen mitä tarjoaa ja millä itse innostuu leikkimään. Ja toisaalta se onkin ok, että löytyy miellyttävää tekemistä vanhempien kanssa, jossa aikuinenkin jaksaa olla mukana. Mutta jääkö samalla lapsen oma mielenkiinto vähemmälle? :)

      En taaskaan tarkoita, että vanhemmat tekisivät sitä ilkeyttään tai tai kieltäen lasta, vaan siis juurikin tuota puolta mitä teemmetiedostamatta ja kuinka vastaavasti lapset tiedostamattaan lukevat vanhempien eleitä, sanoja ja sanatonta viestintää hakien hyväksyntää - ja kokien saavansa sitä eniten niistä jutuista mitkä vanhemmille on ok. Ja siis toki tuohon peilautuu kasvatus ja samoin se ajatus "tytöiksi kasvattamisesta" ja "pojiksi kasvattamisesta", että on kumminkin se jokin odotus ja malli joka vanhemmalle itselleen on toivotumpi ja hyväksytympi. Vaikkei sitä suoraan sanoisikaan. Ja siksi olisi tärkeä lähteä muokkaamaan vanhemman omaa ajatusmaailmaa ja havaduttaa siihen kuinka paljon teemme ja oletamme jotain, mitä emme edes huomaa.

      Saanko kysyä mitä olette puhuneet sukupuolista ja millaista seksuaalikasvatusa teillä on? :)

      Toisessa keskustelussa tuli puhetta, että eräs itseään naisena pitävä, joka jakaa ihmiset sukupuoleen jalkovälin mukaan ja pitää oikeutenaan puhutella ihmisiå myös sen mukaan sukupuolitermein, ei tosiaan koskaan itse ole asiaa millään tavalla kokenut tai pohtinut. Että hänelle sukuppuoli on tosiaan vain sen jalkoväli, mutta hän voi tehdä mitä haluaa eikä ihmisten kutsuminen sen perusteella rajoita.

      Tavallaan tuossa minusta on juuri tuo oleellinen, kun osalle se jalkovälin mukaan tuleva sukupuolikäsitys istuu siihen omaan sukupuolikokemukseen eikä koskaan ole ollut tarvetta pohtia sitä sen enempää.

      Mutta kun on ihmisiä, joilla se kokemus tuntuu väärältä. Se on vain asia johon ei pysty samaistua ja joka silti määrittelee päivittäin elämää ja tapaa jolla kohdellaan. Kun se määre ja tapa istuu, voi varmasti tuntua ettei sillä ole väliä tai ettei se edes arjessa vaikuta.

      Samoin toiset sanoo häiritseväksi sen että heitä joskus puhutellaan ihmisinä eikä heidän sukupuolensa mukaan, koska haluavat kohdeltavan ja kutsuttavan itseään naisiksi (tai miehiksi). Että yhtälailla sukupuolisensitiivisyys ja siihen pyrkiminen on väärin heitä kohtaan.

      Mutta tässäkin taas tullaan siihen, että on aivan eri asia ettäjoskus puhutellaan väärin tai ollaan olettamatta mitään, kuin se että se on avan joka päiväistä ja koko aikaista. Ehkä sen ymmärtää paremmin kunn ajattelee että jos tuntee ja haluaa kutsuttavan itseä naiseksi, kutsuttaisiinkin koko ajan mieheksi ja tehtäisiin oletuksia sen perusteella ja jaoteltaisiin ryhmiin sen mukaan. Ehkä silloin näkisi ja ymmärtäisi kuinka paljon loppupeleissä se oletettu sukupuoli määrittää toimintaa vaikka muuta väitetään. Ja kuinka paljon se vaikuttaa heidän elämään, jotka eivät sitä oletettua sukupuolta koe olevansa.

      Meni vähän ohi, et kysytnyt tuota, mutta ajatus taas lähti kävelemään omia polkujaan. ^_^

      Poista
  4. Tulee varmaan sekavaa kommenttia, mutta joka tapauksessa...

    Murkkuikäisten vanhempana, keskiäkäisenä (ja ehkä vähän konservatiivisenakin?)

    Olen pitkälti HeidiPiin kanssa samoilla linjoilla.
    Siitä olen, Etna, kanssasi samaa mieltä, että ihmisen tiukkoihin sukupuolirooleihin ja -odotuksiin tunkeminen on ehdottomasti väärin, mutta myös joitain väljentämiseen liittyviä ajatuksia vähän vierastan.

    Vaateostoksilla tongin housuni - joita muutenkin on riittävän vaikea löytää - mieluummin etukäteen selkeästi merkityistä malleista, joissa naiselliset kaarteeni on huomioitu.
    Nuoriso valitsee vaatteensa aikalailla itsenäisesti - riittää kun olen maksajana paikalla - ja riippumatta siitä, miten heitä olen pikkulapsuudessa pukenut.
    Kaikilla on pikkulapsiaikana käytetty monenlaista väriä ja mallia, mitenkään sukupuoleen sitomatta.
    Nykyään yksi verhoutuu vain huppareihin, ja niin mmaltillisiin väreihin kuin mahdollista (vihreä voi joinain päivinä olla liian räikeä!), yksi kulkee laidasta laitaan, harakkamaisesta blingblingistä rönäverskaan, yksi vetää tiukkaa rock-linjaa.
    Juhliin mennään siistimmissä, mutta mekkopakkoa ei ole.

    Uimahallissa ehdottomasti haluan saunoa ja peseytyä sellaisten kanssa, joilla on jalkovälissään samanmerkkistä värkkiä kuin itselläni. Sama pätee mihin tahansa pukutilaan.
    Ja murrosikäisteni osalta toivon, että heidän liikunnantunneillaan myös peseydytään ja pukeudutaan oman näkyväisbiologisen sukupuolen mukaan; tunnit ovatkin osassa kouluja jo yhteisiä. Teinille pukuhuone kaikkinensa voi olla aika rankka paikka, saati sitten että pitäisi väistellä uteliaita katseita ja kommentteja vielä nykyistäkin enemmän. (en hetkeäkään usko, että nykyisessä taloustilanteessa pikaisesti korjattaisiin kaikkiin kaupungin kouluihin riittävästi yksityisiä pukutiloja ja suihkuja kahdelle-kolmelle liikunnanryhmälle. Hyvä kun edes yhteistilat riittävät!)

    Oletan ja kuvittelen, että ihmisessä on sisäsyntyinen tarve tehdä erilaisia me-muut -jaotteluja, siksi kai sukupuoli (nimenomaan näkyviltä osiltaan biologinen sukupuoli) on yksi sellainen jakolinja. Kun se nyt on sellainen suhteellisen näkyvä erotteleva tekijä. Jos nyt sitten joskus olisimmekin "vain niitä" ("hen"), tulisi varmasti tilalle jokin toinen jakolinja. Onko se sitten sen parempi asia, en tiedä?

    Se kaikessa kasvatuksessa ja ihmisyydessä puolestaan ON tärkeää, ettei tämä sukupuoli ainakaan yksistään sanele sitä, mitä ihmisen elämä tulee olemaan. Tai sitä, millaiseksi ihmisen identiteetti muodostuu.
    Kyllä; meitä on tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia - mutta olkoon jokaisella silti oikeus kurkotella haluamiinsa korkeuksiin.
    Tässä - kuten niin monessa muussakin ihmissuhdeasiassa - avainsana on kunnioitus. Se, että annamme tilaa ihmisille olla omansalaisia, tekemättä siitä mitään elämää suurempaa kysymystä.
    Jos menemme vain enemmistön ehdoilla, menemme metsään. Jos rupeamme pohtimaan jokaista mahdollista mielensäpahoittajaa, katoaa meiltä kokonaiskuva.

    Huvittavasti oma nuorisoni suhtautuu hyvinkin rennosti kaveripiirissään erilaisiin sukupuolenkokemuksiin - joka lähtöön tuntuu löytyvän, ja siitä huolimatta saatan kotona törmätä kommenttiin "hei äiti, eiks naisen paikka ole hellan vieressä?"
    Murkkuikäiset totisesti osaavat pistää asiat oikeisiin mittasuhteisiin ;)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Marika. :)

      Tykästyin tuohon keski-ÄKÄINEN sanaan. :D En tiedä oliko tarkoituksella vai vahingossa, mutta onpa himputin osuva termi käytettäväksi.

      Saanko kysyä miksi ja millä tavalla sukupuoliroolien väljentämisajatusta vierastat?

      Tuohon vaatteiden tonkimiseen: Eikö olisikin siistiä kun vaatteet olisi jaoteltu nimenomaan mallin mukaan? Että lautaihmiset ilman muotoja, voisivat etsiä omansa, muodolliset omansa, pitkät omansa, lyhyet omansa, jne. Riippumatta sukupuolesta - niin aikuisten kuin lasten osalta? Ja sitten vielä se tyyli ja käyttötarkoitus.

      --

      Uimahallikysymyksen osalta voitaneen palata siihen, että onko jalkovälin merkitys opittua vai geeniperimän mukana tullutta?

      Väittäiin että opittua. Toki sekaan mahtuu aina niin sukupuolisensitiivisessä kuin täysin kaksijakoisessa maailmassa niitä, joiden oma kokemus poikkeaa normista.

      En vain usko, että se enemmistön mielipide olisi välttämättä sama kuin nykysin, jos käsitys ja kulttuuri muuttuisivat - ja muuttuvatkin koko ajan.

      Onko lopulta tietoa edes siitä miten ihmiset tällä hetkellä kokee? Mikä on enemmistön kanta ja mitkä taustasyyt kokemukseen ja mielipiteeseen mahdollisesti vaikuttavat?

      Vai onko pelkkä illuusio, että jalkovälillä olisi suurimmalle osalle merkitystä pukeutumis/peseytymis/saunomistilanteessa? Jos se käsitys vain elää ja voi hyvin, koska muulla tavalla ajattelevat eivät puhu tai jättävät yleiset tilat väliin koska eivät ole niitä kokeneet tuosta syystä omaksi jutukseen?

      Ajatellaaanpa nyt vaikka lapsia, jos he alusta asti tottuvat sekasaunoihin ja sekapesu/pukuhuoneiseen, se on heille täysin normijuttu. Jossain vaiheessa ehkä alkaa tulla se käsitys omasta biologisesta sukupuolesta ja ehkä jonkinlainen yksityisyyden tarve.

      Mutta paljonko siihen lopulta vaikuttaa se mitä on jalkovälissä? Minkä verran se mitä pään sisällä tapahtuu? Entä minkä verran se mitä ympärillä tapahtuu ja millainen käsitys kulttuurissa vallitsee?

      Aletaanko tässä vaiheessa poikien ja tyttöjen toimintaa lokeroida ja yhä enemmän asettaa vastakkain? Terveystunnit, (kässäntunnit), liikkatunnit,

      Kun murrosvaihe menee ohi, monille on jäänyt ikään kuin opittu rooli häveliäisyydestä ja näkyvien biologisisten ominaisuuksien merkityksestä päälle.

      Ja siihen liittyy myös ihastumiset, rakastumiset, mallit parisuhteesta ja seurustelusta. Minkä verran niistä on opittua joko kavereilta tai kulttuurista/ ympäristöstä? Mustasukkaisuus, omistaminen? Sukupuolen, seksuaalisuuden ja alastomuuden liittäminen toisiinsa?

      Myönnän, että minulle ei ole väliä sitä miltä ihmisen jalkoväli näyttää, ei puku- pesu tai saunatiloissakaan. Jos joku ei ole sinut oman kroppansa kanssa tai ei halua sitä muiden näkevän, se on ok ja hänellä on oikeus toimia sen mukan - peittäen.

      On myäs jännä kuunnella ihmisten reaktiota ja perusteluita esim. sekasaunoista. Miksi se toisen jalkoväli pelottaa? Mitä saunaamisella haetaan? Miten sukupuoli vaikuttaa kanssakäymiseemme? Miksi jotkut tulevat mustasukkaisesta esim. kumppanin sekasaunomisesta? Mikä merkitys näillä on siihen, miten suhtaudumme sekasaunoihin?

      Myönnän, että kun esim. intissä kokee olevansa samaa joukuetta, yksi siitä samasta porukasta, jopa se yksin jääminen toisten saunaillan ajaksi saa pohtimaan kaikenlaista. Mikä merkitys ja minkä vuoksi? Osalle porukkaa sekasauna olisi ok, samoin minulle, mutta monille se ei ole ok, koska puoliso/kumppani. Siis ei ole ok, koska puoliso saattaa loukkaantua? Loukkaantua siitä, että joukkue on ollut saunaillassa?

      Mikä on lopulta opittua ja mitä järkeä opitussa on? Ja jos sukupuolten moninaisuus tuntuu ihmisten kokemuspohjaan peilaten vieraalta, miten intersukupuoliset tähän maailmaan istuvat?



      Poista
    2. Kunpa jaksaisin lukea ja miettiä näitä oikein kunnolla :) - olet aina niin mahtavasti jaksanut perustella ja miettiä. Hyvää aivojumppaa keskiÄkäiselle (ihan tarkoituksellinen)

      Opittujahan nämä meidän ajatusmallimme ovat.
      Vaikka silti olen myös sitä mieltä, että ihmisessä on sisäsyntyinen tarve tehdä me-muut -jaottelua. Ja monesta mieleeni tulevasta vaihtoehdosta kun lähden valitsemaan, tuo sukupuoleen sidottu me-muut on aika viaton jakolinja. Kuitenkin. Se kattaa isomman joukon ihmisiä kuin vaikkapa "meidän katulaiset vs. naapurikatulaiset", monesta muusta tänä päivänä vähän pelottavastikin esillä olevasta jakolinjasta puhumattakaan.
      Kuvittelen, että jos yksi jakolinja muuttuu merkityksettömäksi, tulee tilalle jotain muuta, jota ehkä puolustetaan entisiä kiivaammin.

      Aloitetaan sekasaunasta - se kun näkyy tähän näytölle helpoiten.
      Meillä kotikotona ei saunottu. Muistan lapsuudestani yhden kerran, olen ollut reilusti alta kouluikäinen. Voi olla että niitä yksiä kertoja on oikeasti useampia, mutta muistan yhden.
      Olen siis opetellut saunakulttuuriin itsekseni, osin koulun uimaopetuksessa, osin vasta aikuisena.
      Tälläisella taustalla ja intuitiolla minun saunomisessani pätevät seuraavat säännöt: oman perheen kanssa voidaan mennä ihan kuinka vain. Teinit saunovat edelleen kanssamme niin halutessaan. Saa mennä omaan pukkariin ja yksin löylyyn jos haluaa, tai saa tulla meidän aikuisten kanssa. Osa tulee, osa ei.

      Omien ystävien /kavereiden kanssa voidaan myös mennä ihan kuinka vain. En ole koskaan mennyt, mutta en vierasta ajatusta seka-/perhe- /mistävaan saunomisesta, kun ollaan ystävyysväleissä. Ei haittaisi vaikka puoliso saunoisi lapsuusystäviensä kanssa sikin ja sokin.

      Työkavereiden kanssa en mene sekasaunaan. (olisin ainoa nainen)
      Enkä sekasauno tuntemattomien ihmisten kanssa.
      En liioin pysty ajattelemaan puolisoa työkavereineen sekasaunassa. En siis osaa kuvitella mitä siitä ajattelisin.

      Alastomuus on intiimiä, vaikkei olisikaan välttämättä seksuaalista. Eikä pelkästään alastomuus, pikemminkin vaatteettomuus. Tai vielä oikeammin sen virallisen julkisen kuoren riisuminen. Ihmisellä on julkinen minä ja yksityinen minä, joka on varattu vain perheelle /läheisille, ja sitä pitää voida varjella.
      Missä ne rajat menevät, sen varmaan määrittelee kukin itse. (minusta esim. puoliso ilman silmälaseja on varattu vain minulle, se ei kuulu kenellekään muulle. Kun se ottaa silmälasit pois, mennään intiimin, yksityisen puolelle ;))

      Sivuhuomautus: eikö muuten ole kummallista, että riisuutumista tapahtumana pidetään niin yksityisenä, että gynellä sille on varattu oma eristetty koppero?

      Nykykoulussa käsittääkseni kässät ja terkat ovat yhteisiä. Ainakin kässän jaottelu kai on ihan määrätty jossain asetuksessa sukupuoleen sitomattomaksi.
      Liikunta on ollut yhteistä omilla lapsillani silloin kun koulussa tilat ovat antaneet myöden. Isoissa kouluissa, joissa salitilaa on vähemmän ja pukutiloja vielä vähemmän, on päädytty jaettuihin tunteihin. Valinnaiset liikunnat, ylimääräiset ja lisätyt liikunnat ovat olleet sekatunteja. Isoissa kouluissa liikunnantunnit järjestetään näillä kulmilla usein siten, että samaan aikaan kaksi opettajaa hoitelee pari-kolme luokkaa. Kaipa senkin voisi tehdä silti luokittain, eikä välttämättä sukupuoleen sidotuin ryhmin.

      Se, mitä vierastan ylipäätään monissa (kasvatuus)asioissa - on tilanne, jossa hyvää tarkoittaen ajaudutaan yhdeltä äärilaidalta toiseen.

      Poista
    3. Kun esikoiseni oli vauva, tämä sukupuolisensitiivisyys oli varmaan nouseva trendi. Se kuulosti ja näyttäytyikin silloin minulle hyvin yksioikoisena aatteena: pojan pitää oppia leikkimään nukella ja käyttää punaisia sukkahousuja (tyttöjen kasvatukseen ei puututtu, kaikista lapsista piti tulla rauhallisia kilttejä nukeillaleikkiviä; tai siis sellaiselta keskustelu tuohon aikaan minun korvissani kuulosti). Silloin se pääsee kontaktiin sisäisen pehmeän puolensa kanssa ja maailma pelastuu. Näinhän se ei ole.
      Vähän samalla tavalla olen tämän päivän keskustelussa kuulevinani liiallisen monimuotoisuuden ja sitä kautta monimutkaistamisen nousevan esille.
      Minun korvissani tämä nyt käytävä julkinen keskustelu tekee yksinkertaisesta asiasta hyvin monimutkaisen (lähdetään selittämään sosiaalista sukupuolta parivuotiaalle; kielletään sukupuolen olemassaolo kokonaan) sen sijaan että elettäisiin todeksi sitä, että lapsi on ensisijaisesti lapsi. Minun korvissani kuulostaa siltä, että kaikkinainen sukupuolen olemassaolo yritetään yleisen suvaitsevaisuuden nimissä kieltää, ja samalla rajoitetaan sitä että on lapsia jotka käyttäytyvät "poikamaisesti" tai "tyttömäisesti" ja kaikista yritetään tehdä jonkinlaista haileaa kauravelliä.
      Pelkään, että väljentämällä ja olemalla niin kovin neutraaleja viemme samalla mahdollisuuden ihan oikeasti toteuttaa omaa itseä. Jos nainen haluaa olla kotiäiti ihan kokonaan ja toteuttaa naiseuttaan ehtaan -50-lukuiseen kotiäitimalliin, onko hänellä tilaa siihen? Jos se siis on ihan todesti hänen oma toiveensa? Vai ajetaanko esim. lainsäädännöllä (kotihoito /vanhempainvapaan 50-50 -malli) perhe tilanteeseen, jossa sen toteuttaminen ei ole sukupuolisensitiivisistä syistä mahdollista? Silloinhan emme ole toimineet kovinkaan sensitiivisesti.

      Nyt loppui järjenjuoksu; kiitos aamujumpasta Etna!

      Poista
  5. Edellisen kommentoijan kanssa samoilla linjoilla. Minusta sukupuoli ei määritä muuta kuin sen onko pippeli vai pimppi ja näin me lapsillekin opetamme, harvinaisissa tapauksissa tämäkään ei tietysti ole itsestään selvää. Sekä tyttö, että poika saavat leikkiä ja tykätä just niistä jutuista kuin haluavat. Tyttö tykkää mekoista, poika autoista, pojalla on kukkaverhot, jotka hän itse valitsi ja tytöllä turkoosi-vihreät autoverhot. Jos kuitenkin siirrytään aikuismaailmaan, minä olen nainen ja haluan olla kotiäiti, omalla kohdallani en tykkää "tasa-arvon" ajamisesta, koska "tasa-arvon" nimissä minun pitäisi mennä töihin. Minusta tasa-arvo ei ole samankaltaistamista vaan sitä, että jokainen sukupuolesta riippumatta saa tehdä juuri niitä asioita kuin tahtoo - kaikki pakkojakaminen sukupuolten kesken nimenomaan korostaa sitä, että sukupuolten välillä on joku ero. Sukupuolia ei voi täysin hävittää, liikuntatunneilla esim. fyysiset ominaisuudet voivat vaikuttaa siihen kuinka rajua vaikka joku joukkuepeli on. Jos nykyään joku biologisesti tyttö valitsee lempivärikseen pinkin ja kaikki vaatteensa valitsee pinkiksi ja haluaa käyttää mekkoja, katsotaanko vanhempia kieroon, etteivät ole nyt ollenkaan sukupuolisensitiivisiä? Sensitiivisyys on hyvä asia, mutta pitää ajatella myös niin, että onko lapsen pukeminen "sukupuolettomaksi" lapsen oma valinta vai vanhemman valinta? Saako poika olla poikamainen tai tyttö tyttömäinen vai onko se vastoin sukupuolisensitiivisyyttä?

    VastaaPoista
  6. Meillä on edelleen aika stereotyyppisen tyttömäisiä tyttöjä. En ala selittämään tätä sen kummemmin, koska sä kyllä jo tiedät :) Toisaalta pienin tyttö tykkää suunnattomasti traktoreista ja muista koneista, ja isompia kiinnostaa muunkin, kuin kotileikissä äidin tai isosiskon roolin saaminen tai prinsessan leikkiminen. Värimaailman monipuolisuuteen äiti on hieman heitä aivopessyt; jossain vaiheessa oli hetkiä, jolloin sinistä tai vihreää ei haluttu pukea päälle koska ne miellettiin poikien väreiksi. Frozenin myötä sininen onkin nyt yhtäkkiä aika siisti, ja toisaalta - mä vaan tuputan ja tuputan. Ja se näkyy toimivan. (Äh, nyt harmittelen taas palaamista tähän väriasiaan; aina se vain tulee mainittua näissä omissa teksteissä vaikka sukupuolisensitiivisyys on oikeastaan ihan hirmuisesti muuta kuin pelkkä värimaailma).

    En tiedä, mitä sanoisin tasa-arvosta. Mutta toivoisin, että jokainen lapsi saisi olla juuri sellainen lapsi, kun on. Tykätä avoimesti niistä asioista, jotka kiinnostaa, harrastaa juuri niitä juttuja mitkä tuntuu mielekkäiltä ja niin edelleen - ilman, että tulee sitten lokeroiduksi oudoksi tytöksi tai oudoksi pojaksi tai vaikkapa tyttömäiseksi pojaksi tai poikamaiseksi tytöksi. Toivon, että jokainen lapsi saisi olla omanlaisensa ja kehittyä omanlaisenaan hyvän itsetunnon omaavaksi aikuiseksi, jolla olisi riittävästi avarakatseisuutta vaikka jonkin asian näkisikin toisin tai ei omalla kohdallaan valitsisikaan mitään ns. massasta poikkeavaa tapaa toimia.

    Puhun lapsistani tyttöinä, mutta en sinänsä tykkää tytöttelystä - silloin, kun sillä halutaan rajata lapset johonkin lokeroon. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka mun lapset sellaisia "perinteisiä" tyttöjä monessa mielessä onkin, en silti ajattele että he eivät saisi kiinnostua mistään, joka on vähänkin ns. lokeron ulkopuolella. Minusta kiinnostus ympäröivään maailmaan kaikenlaisine asioineen on tervettä.

    Tämä menee ehkä hieman ohi aiheen, mutta ehkä se ei haittaa... Keskustelin juuri ystäväni kanssa siitä, että osa vanhemmista tuntuu haluavan rajata lastensa kaverit pelkästään toiseen sukupuoleen. Ystäväni kertoi kokemuksistaan, joissa hänen poikansa ei ollut voinut jatkaa ystävyyttään muutaman tytön kanssa, koska ko. tyttöjen äidit olivat olleet sitä mieltä että olisi parempi leikkiä muiden tyttöjen kanssa. Musta tämä oli outoa, samoin ystävästäni. Itse ajattelen, että ystävyys poikien kanssa on rikkautta ja tuo esimerkiksi leikkeihin tosi paljon toivottua lisää. Juuri tänään omat kolme tyttöäni olivat poikien leikkikavereina; ulkona rakennettiin majoja, vakoiltiin, leikittiin rattikelkalla että ollaan moottorikelkkailemassa Lapissa ja jopa armeijaankin nuo leikeissään ehtivät :D Ihanaa oli se, ettei lasten mielessä noissa leikeissä ollut mitään sellaista rajaa etteikö tyttö olisi voinut niihin osallistua :)

    VastaaPoista