maanantai 31. lokakuuta 2016

Jos ei rakasta, elämä vilahtaa ohi

Ollut melkoista hullun myrskyä arki. Aivan ihanaa ja onnellista. Lapset kasvaa ja tuntuu, että elämä lutviutuu uomiinsa. Kaikki lapset istuu jo auton takapenkillä pitkillä automatkoilla. Kuopuksen kaksivuotissynttärit on juhlittu ja kuopuskin on aloittanut kerhossa. Teoriassa minulla on sillä välin pari tuntia aikaa saada työasioita ja koulutehtäviä tehtyä. Öisin ei välttämättä tarvitse enää herätä kuin muutaman kerran. Paitsi jos joku on kipeenä (tähän liittyen on myös erityisyyttä, joka valvottaa).

Ja sitten toisaalta. Tulee hetkiä, kuten nyt, että kaikki kaatuu päälle. Mistään ei tunnu tulevan mitään, mikään ei suju, vajoaa jonnekin tunteiden syövereihin, saamattomuuteen, rikkinäisyyteen, omaan paskuuteen. Se yksi aika kuukaudesta vain pahentaa kierrettä. Olen oppinut sen jo puolittain tunnistamaan. Kun oma olo on hyvä, "se" aika kuukaudesta ei lannista ja vie maanrakoon, vaan sen yli pystyy kellua ja sumpliutua. Mutta valmiiksi kehno olo, saa kyllä mittasuhteet ihan uusiin sfääreihin. Ja huhheijakaa miten onkin tullut viime loppuviikko itkettyä ja vellottua.

Kohti uutta viikkoa uusin askelin. Halaillen, syöden, hengittäen. Ja sitten oikeasti töitä paiskien. Onni on ihana puoliso, joka tukee, rakastaa ja kehuu. Hitto vie, että käytiinkin yksi iso väittely ja riita pari viikkoa sitten vaikka kaiken piti olla todella hyvin. Oltiin reissattu ja jotenkin vain väsymys ja tunteet nousi pintaan pitkää matkaa ajaessa autolla keskellä yötä lasten nukkuessa takapenkillä. Sen keskustelun piti olla kiva, rento, jutustelu matkan ajalle. Ja silti se kääntyi ihan typerään suuntaan. Meni ihon alle, meni oikein kunnolla. Ensin puolisolla, sitten minulla. 

Vaikka se sattui, se kääntyi hyväksi. Tuntui kuin olisi jotenkin uudestaan löytänyt toisen, vaikka kaikki oli hyvin ennestäänkin. Silti jollain tavalla se puhdisti ja vahvisti: että hei hitto vie, toi on se mun tyyppi, juuri se ihminen jonka kanssa saan tätä elämää elää yhdessä, väitellen, kasvaen, joskus niin pirun lujastikin. Se on siinä ja rakastaa, tukee, saa ajattelemaan. Pohtii ja juttelee. Halaa ja pussaa. Rakastaa.

Ja sitten se toinen kipuilu. Keskustelu, josta minä loukkaannuin, joka osui minulle jonnekin syvälle, niin että vuorostani satutin toista ihmistä. Sekin meni ihon alle, meni oikein kunnolla. Löysin kipukohtani. Olisi hienoa sanoa, että vaikka se sattui, se kääntyi hyväksi. Että tuntui kuin olisi jotenkin uudestaan löytänyt toisen, vaikka kaikki oli hyvin ennestäänkin. Omalta osaltani niin onkin. Arvostan ja rakastan tuota toista ihmistä. Haluaisin myös halata ja kertoa kuinka mahtava tyyppi hän on ja kuinka niin toivoisin, että voitaisiin sanoa, yhdessä tässäkin, että "toi on se ihminen jonka kanssa saan tätä elämää jakaa yhdessä, väitellen, kasvaen, joskus niin pirun lujastikin."

Miksi kasvaminen ja oppiminen pitää olla joskus niin kivuliasta? Miksen voi onnistua siinä helpommin? Miksi ylipäätään ihmisen pitää masentua, tuntea huonommuutta, kyvyttömyyttä, väsymystä, jaksamattomuutta? 

Ehkä se on tosiaan niin, kuten eräässä elokuvassakin sanottiin: ”Jos ei rakasta, elämä vilahtaa ohi." Ja rakkauteen kuuluu myös tunteiden toinen puoli. Rakkaus on paitsi mahdollisuus, myös riski. Mutta mielestäni sellainen riski, jota ilman elämä tosiaan vilahtaisi ohi.

Elina

Ps. Kiitos Marikan polut -bloggarille blogitunnustuksesta! Palaan tähän seuraavassa postauksessa. Käykäähän sitä ennen kurkimassa Marikan Kinttupolut -blogia, blogia jota on ollut ilo seurata vuosien ajan. Blogitunnustuksien seassa myös mielenkiintoisten blogien linkkejä.

4 kommenttia:

  1. Minäkin tulin tunnustuksia jättämään. Eikö ole kiva että tulee joka puolelta! (Jos elämä on muuten joskus vaikeaa, niin bloggaaminen on sitten höyhenen kevyttä...)

    https://periaatteennainen.com/2016/10/30/tunnustuksia/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos periaatteen nainen! Jos ei nyt kevyttä, niin ainakin oloa keventävää. Pakko repiä tälle harrastukselle aikaa taas enemmän, jotta jaksaa. Ehkä sitä tekstiäkin alkaa syntyä helpommin, kun vain muistaa kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa mitä mielen päällä on. Joskus voi sitten sekaan tulla joku järkeväkin ajatus. Ken ties. :)

      Poista