lauantai 14. tammikuuta 2017

Puolison mietteitä esikoisen 7-vuotispäivänä




Puolisoni päivitti ajatuksiaan facebookiin joulukuun alussa, kun esikoisemme täytti seitsemän vuotta. Ajateltiin jakaa samat mietteet myös blogin puolella.

"Yksi kysymys on pinnalla näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: Mitä 6.12 merkitsee sinulle? Ajatukseni lähtevät nykyään tästä päivästä 5.12. Päivä, joka on jäänyt mieleeni katkonaisina muistikuvina. Päivä, joka tarjosi itselleni yhdenlaisen elämäntarinan 7 vuotta sitten.

Muistikatkokset alkavat yhdestä puhelinsoitosta. Sitä mitä tarkemmin ottaen sain kuulla puhelun aikana, en muista. Muistan ajatuksen, että tähänkö tämä kaikki päättyi, kirjaimellisesti. Ilmi tuli hätäsektio sekä tilanteen olevan hyvinkin vakava (kuoleman vakava). Nykyinen vaimoni ja syntyvä lapseni kuoleman lähellä. Hajosin, vajosin. En kyennyt ajattelemaan. Jotenkin oli vain päästävä sairaalaan. Olin shokissa. Tallustin bussipysäkille, näinhän minä olin sinne sairaalaan jo aiemmin kulkenut. Taksi ei käynyt ilmeisesti mielessäkään.

Ei mitään tietoa aikatauluista. Soitin äidille. En muista mitä olen saanut kerrottua tilanteesta. Lyyhistyin lumituiskussa pysäkillä. Pyysin ilmoittamaan vaimon vanhemmille. Bussia ei näkynyt. Selän takana seurakunnan tapahtumasta alkoi liikkumaan väkeä autoille. Pyysin kyytiä useammalta, äärimmäisen sekavana. Sain avun. Luonnollisesti nämä kaksi henkilöä jäivät itselleni tuntemattomiksi. Nuorempi ja hieman vanhempi naishenkilö, iso kiitos teille kyydistä sekä matkapuheista maastokuvioisen housun omistajalta. Muistan ettei sairaala (OYS) ollut edes teidän matkan varrella.

Sairaalaan päästyäni, ja jotenkin oikean paikan löydettyäni, pääsin kuulemaan tilanteesta enemmän. Sain kuulla lapsen syntyneen ja olevan hoidossa. Vakavassa tilanteessa. Vaimoni tilanteesta en saanut oikeastaan mitään tietoa. Sitä ei pystytty antamaan. Kukaan ei luvannut, että näen hänet vielä elossa. Sen sijaan minulle tuotiin lapsen syntymän johdosta kakkukahvit, leipää, mehua. Söin ne, söin ne väkisten, en tiennyt mitä pitäisi tehdä. Istuin ja odotin pääsenkö katsomaan lastani, pääsenkö näkemään hänet hengissä. Jatkuva pelko kuoleeko molemmat. Kuoleman läheisyys oli voimakkaasti läsnä, en muista iloinneeni millään muotoa.

Pääsin lapseni luokse. Voi kuinka hauraan pelottavan näköinen hän olikaan lasikopissa kaikkine piuhoineen. Pelotti, pelotti, en itkenyt enää, en myöskään iloinnut. Mieli löi kuoren päälle. Tämä nyt vain on kestettävä. Kyllä sä selviät, et voi kuolla. Taistele rakas. Hiljaisuuden täyttämän huoneen keskellä (pois lukien piippaukset) hauraan lapseni vieressä aikani istuttuani oli aika poistua yöhön. Sinne hän jäi, selviämään.

Kämpille päästyäni en muista mitään. Olen ilmeisesti soittanut rakkaalle ystävälle ja puhunut, en muista mitään siitäkään. 

6.12. En muista nukuinko yöllä. Varhain aamulla olimme ilmeisesti olleet puhelimitse yhteydessä vaimoni kanssa. Kumpikaan ei enää muista. Sain siis silloin tietää hänen olevan hengissä. Olemme ilmeisesti sopineet, että haen kameran osastolta, jossa tapahtumat saivat alkunsa. Silloin ei tosiaan ollut vielä näin yleisiä nämä hienot kameraluurit. Aamulla heti osasto 55 auettua, jossa lapsemme oli, marssin häntä moikkaamaan ja ottamaan pari kuvaa lapseni rakkaalle äidille.

Olin onnellinen. Molemmat olivat elossa. Molemmat selviää. Pakkohan niin on olla. Pääsin tapaamaan vaimoani heräämöön. Voi että, sen minä muistan. Rakas edessäni. Kuin ensinäkemänä, voi kuinka rakas hän on. Muistan silmät ja sen pienen hymyn. Harvoja asioita mitä muistan. En muista mitä tarkemmin puhuttiin, olin vain iloinen, että olivat elossa. Vielä täällä. Kivi putosi, mutta lapsen sairaalataipaleella muurikuori piti pintansa, edeltävinä viikkoina käynyt asiaa taas läpi, voi kun joku olisi sanonut, ettei minun ole pakko kestää, tunteita ei pidä padota sisälle.

Siitäpä se tarina on saanut jatkua... onnekkaina, onnellisena."


Onnea rakas seitsemänvuotias eskarilaisemme. <3

4 kommenttia: