tiistai 16. toukokuuta 2017

Saako olla innostunut?



Pidempään pohtinut innostuneisuutta ja sen näyttämistä. En väitä etteikö olisi sallittua olla innostunut - kunhan innostuu oikeista asioista.  Tai niin minä ajattelin ja minusta tuntuu, että aika moni ajattelee samoin. Mutta missä vaiheessa aloin luoda rajoja sille mistä asioista saa innostua? Ja miksi ihmeessä olen tehnyt niin, nimittäin teen sitä aivan samalla tavalla itsellenikin. Vieläkin.

Ajatellaanpa nyt vaikka jääkiekkoa. En ole oikein koskaan ymmärtänyt siihen liittyvää kiihkoa, intohimoa ja tunnetta. Ihmetellyt lähinnä miten ihmeessä toiset voivat innostua jostain niinkin joutavasta kuin kiekon perässä pyörimisestä. Siinä kiekko menee - kaukalon päästä toiseen, välillä osuen tolppaan, luistimeen ja jonkun lapaan. Ja sitten ne pelaajat. Pyörivät ympyrää kylmässä hallissa ja ihmiet istuvat toppatakeissaan penkeissä ja katsovat sitä samaa pyörimistä. Kyllähän sitä nyt vähemmästäkin sivusta seuraajana alkaa katsoa toisten intoa ja hehkutusta päätä pyörittäen "Ei hyvää päivää, herätkää nyt, mitään järkeä, innostukaa nyt edes jostain järkevämmästä." Eikös? Käsi ylös - kai teitä nyt joku muukin on ruudun takana joka noin on edes joskus ajattelut?



Eikä lätkä nyt ainoa asia ole, josta innostumista olen hiljaa kummeksunut. Yhtälailla siihen kastiin menee kyllä muukin urheilu - penkkiurheilusta kilpaurheiluun. Ja koiraharrastukset, heppaharrastukset, baletti, autoharrastus, pc-pelit, shoppailu, meikkaaminen.. ehkä en listaa enempää. En ole sinänsä ollut kovin innostuvaa tyyppiä. Politiikka toki sytyttää, mutta en sinäkään ole kokenut sellaista hurmoshenkisyyttä, että sitä nyt kunnolla innostuneisuudeksi voisi sanoa. On hyvää ja on huonoa. Mitä sitä nyt sen enempää hyppimään ja riehumaan. Kirjoittaa toki voi aina. Paljonkin. Ehkä liikaakin.

Osa ehkä kuvittelee minun olleen useissakin mielenosoituksissa, kun mielipiteitä löytyy yhteen jos toiseen asiaan. Vaan ei. En ole ollut kertaakaan elämäni aikana edes mielenosoituksessa. Tai no kerran. Alakouluikäisenä istuin traktromarssilla iskän kyydissä ja pääsin maikkarin uutisiin. Hip hei. 

Olen ollut se takapenkin hurmospoliisi, joka istuu kädet puuskassa huokaillen toisten intoa ja hurmoshenkisyyttä. Myös ne harvat kerrat, kun olen ollut festareilla tai diskossa. Hurmospoliisi. "Täällä ei ole mitään nähtävää, mitään mistä tarvitsisi innostua ja meuhkata. Nyt ei yhtään hypitä ja huudeta. Sitähän näyttää vallan naurettavalta, kun oikein alkaa heilua ja hyppiä, huutaa, kiljua, puhua innosta hihkuen kuin pieni lapsi tivolissa."

Ja kaiken maailman myynti, suoramarkkinointi ja verkostomarkkinointi. Pyhä Sylvi. Ne ihmisethän nyt vasta sekaisin meneekin. Sellaista hurmoshenkisyyttä ja saarnaa ettei mitään tolkkua. Järkihän siinä on täytynyt ihmiseltä lähteä.


"En kyllä innostu."
Jossain vaiheessa halusin ymmärtää, halusin oppia, nähdä ja kokea. Aloin pohtia miksi ihmeessä näen innostumisen tai vaikkapa sen myymisen pahana? Eikö lopulta kaikki ole myymistä? Eikö kaikki meistä tarvitse innostuneisuutta ja hyvää yhteishenkeä? Aloin käydä läpi omia ajatuksiani ja syitä niihin. Paljon kytkeytyy suomalaiseen kulttuuriin ja sanontoihin kuten "se jolla on onni on, sen kätketköön" ja "helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan". Asuuko näissä ajatuksissa sukupolvien yli ulottuva asenne innostuneisuutta ja rahaa kohtaan?

Nimittäin jossain tuolla omassakin takaraivossa (ilman uskonnollista merkitystä) jytää samankaltaiset ajatukset. Jokin takapiru, joka huutaa että rikastuminen on pahasta, muista köyhät ja nälkää näkevät. Jokin joka huutaa että istu hiljaa ja nätisti, älä innostu. Jokin joka sanoo, että ihmiset ei halua että heihin otetaan yhteyttä myydäkseen jotain. Että kyllä ihmisten pitää itse etsiä käsiinsä se mitä he haluavat. Ehkä jopa ajatus siitä, että myyntityö ja mindset-koulutukset ovat jotenkin vähemmän älykäs ja hävettävä juttu.

Ette muuten usko kuinka koville on ottanut opettaa sille takapirulle asiat uusiksi. Välillä oma työ vain tuntuu turhalta, kun vieressä ja ympärillä on ihmisiä, jotka ajattelevat yhtä masentavasti koittaen pelastaa siltä innostuneisuudelta josta pikku hiljaa alan saada kiinni.

Vaan tiedättekö mitä? Olen myynnin ammattilainen, ja se on parhaillaan kertomista ihmisille siitä, kuinka voin olla avuksi. Ja se on myös sitä, että osaan auttaa itseäni, saan innostua ja tehdä töitä hyvällä mielellä, hyvässä seurassa. Kyllä tähän maailmaan synkkyyttä ja surua mahtuu. Ei sillä pitäisi olla väliä mistä (kunhan et satuta muita) juuri sinä olet innostunut, anna mennä! Innostu, hihku, hypi, pompi, huuda, kerro siitä vaikka koko maailmalle, kunhan annat sen näkyä ja tartutat innostuneisuudellasi mahdollisimman monta muutakin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti