perjantai 1. joulukuuta 2017

Kolmevuotiaan nielaisema magneettikuula

Syyslomalta Katinkullan kylpylästä. (Zinzinoa tuli kyllä tehtyä sielläkin.)
Pikkukakkosen konsertista.
 
Kiire. Se on sana, joka kuvaa meidän arkea. Välillä tuntuu, että mennään kipurajoilla, mutta sitten toisaalta näen myös sen valon tunnelin päässä. Syyn miksi elämä juuri nyt on tällaista ja millaista se voi olla vuoden päästä. On silti hetkiä, kun mietin onko tässä mitään järkeä. Hetkiä kun mielessäni käy ajatus, että asiat olisi voinut tehdä helpommin. Olisi voinut valita toisenlaisen polun, toisenlaiset opinnot, palkkatyön - lapset kun talous on vakaammalla pohjalla.

Ne ajatukset kumminkin ovat vain pilkahduksia kiireen ja väsymyksen keskellä. Onneksi meillä on ihana Zinzino-tiimi ettei tarvitse puurtaa yksin. Onneksi on tuo upseerikurssi ja treenipakko, joka pakottaa lähtemään ulos ja liikkumaan. Liikkumaan niin, että kroppa saa happea ja aivot tuulettua. Onneksi on lisäravinteet ja korvikkeet, joita syödä ja joista saada energia kun on niin kiire ettei muuta ehdi ja jaksa.

Zinzinon koulutus tilaisuudesta. Yksi tavoite saavutettuna ja kyynelkanavat avattuina. <3
 
Zinzinon Event-koulutukselta seikkailija-naparetkeilijä Timo Polarin puhe vastoinkäymisistä.

Mutta kaikkein onnellisin olen siitä, että minulla on perhe, puoliso ja lapset. Että he ovat elämääni juuri nyt ja nämä viimeiset kolme... neljä... kahdeksan.. lähes 10 vuotta. Niin ettei minun tarvitse odottaa heitä ja odottaa sitä että elämä alkaa, vaan se on tässä ja nyt.

Viime aikoina stressi ja paine kaiken (tekemättömän) työn osalta on painanut paljon. Tehdystä työstä sen sijaan hyvä mieli, mutta se tekemätön ja kaikki ne virheet, joita tällä hetkellä tekee, tuntuvat musertavilta.

Eilinen oli siis oikeastaan aika hyvä muistutus siitä kuinka elämä voi muuttua hetkesä ja kuinka onnellinen ja onnekas kaikista murheista huolimatta olenkaan. Kesken illan, juuri kun olin matkalla Teknologiateollisuuden järjestämään tilaisuuteen Kempeleeseen, laittoi puoliso viestiä, joka sai sydämeni pomppimaan tuhatta ja samaan aikaan kun tuntui että aika pysähtyi.

Kolmevuotiaamme oli nielaissut magneettileluista metallisen pallon. Nielaissut. Onneksi. Sikäli onneksi, ettei jäänyt kurkkuun ja tukehtunut. Kun sitäkin oli hetki pelätty. Vielä jännätään, mutta ilmeisesti isompaa hätää ei ole tuosta.
Tampereen Kädentaitomessuilta, meidän osastoltamme.

Elän. Olen. Hengitän. Rakastan. Teen toki paljon muutakin, mutta nämä riittää ja kaikki muu on vain extraa. Tänään, kun saan tehtyä töitä taas hivenen eteen päin, kierrän kaupan kautta kotiin perheeni luo. Meillä on joulukuusi ja jouluvalot, sotkuinen koti, joka on kumminkin paljon paremmassa kunnossa kuin puolitoista viikkoa sitten Tampereen kädentaitomessuilta palattuamme ja yrityksen kamat olkkariin raahattuamme. Vanhempani ovat tulossa illalla, meillä on sauna ja huomenna esikoisen koulun Suomi100-juhla sekä illalla Suomi100-juhlakonsertti. Sinne pääsen kutsuvieraana puolisoni kanssa. Paikalla presidenttipari ja koko eduskunta upeine juhlaohjelmistoineen, jotka lähetetään ympäri maailmaa ylen kautta.
Tänä iltana vielä ompelen puvun itselleni. Ihan sellaisena "pikkuiltapuhteena". Ja sama mekko menee myös tiistaina ylentämistilaisuudessa ja sen jälkeisessä suomi100-juhlassa, jossa saan Kersantin nappulat. Jotain pieniä iloja näiden vuosien töistä. Yksi sellainen oli myös keskustanuorilta saamani kultainen ansiomerkki 15 vuodesta keskustanuorten aktiivisena toimijana.

Tänään olen kiitollinen. Kiitos kolmevuotiaan nielaiseman magneettikuulan ja siitä selvityn säikähdyksen. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti