Äiti armeijassa





"Äiti, mua jännittää." "Ai se kun äiti lähtee taas kahdeksi viikoksi armeijaan?" "Ei, kun se että [8v esikoisen] puhelimessa on uusi peli."
Sunnuntai-aamuna lähden taas lentäen kohti Haminaa ja viidettä lähijaksoa. Kahden viikon "kotiloma" on kohta vietetty, ikävää ja töitä purettu. Viimeisin pätkä Haminan reserviupseerikoululla kesti 10 päivää, joista neljä päivää meni metsässä sykkien. Kotona odotti iso kasa verkkokaupan tilauksia pakattavaksi ja postitettavaksi, kun kankaat eivät painokonevian vuoksi ennättäneet tulla ennen kertauksia. Sähköpostit odotti purkamista, kun olin ehtinyt lähijakson aikana purkaa niitä vain yhtenä yönä sen kolmisen tuntia, jonka istuin päivystäjänä. Kotiin tullessa monta iltaa meni kokouksissa ja loput töiden parissa. Siinä välissä sitten lepo ja perhe.

Voisi kai sanoa, että olisi voinut ajatella toisenkin kerran kun hakemuksen puolitoista vuotta sitten laitoin menemään puolustusvoimille koskien sodanajanjohtamiskurssia aliupseerista reservinupseeriksi. Olen kamppaillut uupumuksen kanssa. Pitänyt itseä tyhmänä, kun asiat eivät etene, tekstiä ei synny ja yrityksen velat painaa niskassa ja omat voimat ei riitä. Sen sijaan, että tämä kurssi olisi energiaa ja voimia vievä, se onkin toiminut akkujen lataajana. Ollut se kaivattu loma, jossa voin unohtaa murheet, vastuut, oman surkeuden. On ollut päivärytmi, ihmisiä, ulkoilua, valmista ruokaa, ja tekemistä jossa koen olevani oma itseni ja voivani hengittää. 

Olen onnellinen että laitoin hakemuksen, vaikkei kaikki olekaan mennyt suunnitelmien mukaan. Onneksi on puoliso, joka on tsempannut ja tukenut jo hakuvaiheesta asti. Nautin aikalailla joka hetkestä. Pää tulettuu urakalla, mitä enemmän saan liikkua ja rämpiä lumessa taisteluvarustuksessa. Sama fiilis kuin intin aikana, tunnen olevani osa porukkaa, toisia tsempataan ja tuetaan. Ja vaikka sattuu ja väsyttää, niin silti jollain kierolla tavalla siitä nauttii. Paljon. 


Omasta varsinaisesta inttiajasta on kulunut kymmenen vuotta. Astuin palveksuun 9.Heinäkuuta 2007, vuosi ylioppilasjuhlieni jälkeen. Olin hakenut useampaan erikoisjoukkoon sekä naisten vapaaehtoisen haun kautta. Tuolloin oman alueeni "naistenkutsunnat" järjestettiin Lapualla huhtikuussa. Haastattelussa kerroin haluavani Kauhavan Lentosotakouluun seuraavaan heinäkuun erään. Paikkoja oli jäljellä enää yksi, hakijoita monta. Olin myös päässyt erikoisjoukkohaun kautta Tikkakosken Ilmasotakoululle valintakokeisiin, joissa kävin kevään aikana. Toukokuussa postilaatikkoon tipahti käsky inttiin. Olin saanut sen viimeisen Kauhavan paikan heinäkuulle. Kesäkuun puolivälissä sain puolustusvoimilta vielä toisen kirjeen. Olin päässyt erikoisjoukkoihin ja minut oli esivalittu myös tuon linjan aliupseerikurssille Tikkakosken Ilmasotakouluun samaan heinäkuun erään. Otin paikan vastaan Tikkakoskelta ja peruin Kauhavan paikan. 

Tuolloin vielä ajattelin, että ensin armeija, sitten perhe, lasten kotihoito ja siinä sivussa opinnot, politiikka ja ura. Myönnän, että kun meidän neljän hengen naisten tupaan tuli yksi nainen, joka kertoi olevansa myös äiti, ihmettelin ja kauhistelin miten kukaan voisi lähteä armeijaan lapsen saamisen jälkeen. Ei minulla mitään sitä vastaan ollut, mutta ajatuksena se tuntui sydäntäsärkevältä, siinä missä sekin että on isiä jotka joutuvat lähtemään armeijaan perheensä luota.

Samaa ihmettelee varmasti moni edelleen. Kysyttiin minulta 11 vuotta sittenkin, että entäs jos joskus saan lapsia, miten niiden käy jos pitää käydä kertaamassa tai lähteä sotimaan. Vastasin tuolloinkin, että samallalailla kuin kaikille niille lapsille, joiden isät käyvät kertaamassa tai lähtevät sotimaan.

On ihmetelty sitäkin miksi minä nyt lähdin, kun armeija on jo käytynä ja on ne lapset. Ei siihen varmasti mitään kaiken kattavaa vastausta löydy. Suurin syy on kumminkin oli ja on edelleen tunne siitä, että tämä on tehtävä ja kurssille päästävä jos vain minut sinne huolivat. Ja huolivathan ne. Vuosi sitten helmikuussa sain hyväksymiskirjeen. Alunperin ajattelin että nyt olisi juuri sopiva aika, nuorin täyttäisi kurssin alkaessa kolme vuotta, puoliso tekisi puolipäiväistä ja loput puolipäivää lapset saisivat olla päivähoidossa ja koulussa. Yrityksen piti pyöriä jo viime syksynä niin, että tulopuolikin olisi kunnossa ja voisin itse päättää työaikani. Niin ei asiat sitten menneetkään, mutta näin on juuri hyvä.

 


Lähdin jahtaamaan unelmaa ja urapolkuani. Muille se varmasti näyttäytyy melkoisena sillisalaattina, päämäärättömänä poukkoiluna uusien projektien muodossa. Ja jos jollekin sanon sen mitä omat uraan liittyvät unelmat ovat, moni pitää niitä epärealistisina, haluaa lannistaa ja kyseenalaistaa. Ajattelee niinkin, että jos sanon ne ääneen, minun on ne pakko saavuttaa tai joudun häpeämään omia tavotteita ja niiden ääneen sanomista.

En kumminkaan itse ajattele niin. On unelmat ja päämäärät, ja sitten on ne välitavoitteet joiden kautta päämäärään voi päästä. Jos ei pääse, ei elämä siihen kaadu. Elämä itsessään on se matka, josta tulisi nauttia. Ja tämä inttijuttu, jälkirukki, sojokurssi (rakkaalla lapsella on monta nimeä) on yksi niistä välietapeista, joista nautin itsessään. On perhe ja lapset - ja on ikävä. Mutta puhumalla selviää jo pitkälle. Ja toki sillä, että lapsilla on se toinen vanhempi, joka on ollut arjessa alusta asti. 

Ollaan juteltu lasten kanssa paljon siitä, että lähden armeijaan, mitä se tarkoittaa, mitä siellä tehdään, mitä lapset tekevät kotona, montako yötä lähtöön, montako siihen että äiti tulee takaisin. Mitä tehdään ennen kuin äiti lähtee, mitä sitten kun äiti tulee takaisin. Viime lähijaksolle lähtiessä ommeltiin lasten kanssa yhdessä ylläripussit ja piirrettiin aarrekartta kodista ja tulostettiin siitä monta kopiota. Lasten mentyä nukkumaan piilotin pääsiäisaiheisiä ylläreitä pusseihin, piirsin karttoihin rastit ja piilotin yllätykset. Aarrekartat rullasin, suljin nauhalla ja lisäsin päivämäärät ja lasten nimet niihin vuorotellen. Lähtöpäiväni pussissa oli rairuohon siemeniä, jotka lapset istuttivat isänsä kanssa. Muille päiville pusseihin oli eksynyt pääsiäiskarkkeja, pääsiäiskoristeita, kasvovärit ja muuta pientä, myös pieniä kirjoitettuja halipusuviestejä. Erossa olo aikana whatsappviestejä ja kuvia. 

Lapset kertovat koulussa ja päiväkodissa juttuja siitä kuinka äiti on armeijassa. Soittaessa esikoinen ja kuopus tykkäävät puhua puhelimessa, keskimmäinen huikkaa vain pikaiset moit ja yrittää olla ajattelematta, jottei ikävä puske läpi. Isin kanssa arki sujuu, mutta eroahdistuksen kiukku ja ikävä purkautuu sitten kun tulen takaisin. On enemmän syliä vailla ja kiukuttaa yksi jos toinen asia. Samaan aikaan puhetta pulppuaa kumminkin kolmesta papupadasta paljon, kun kerrottavaa on kertynyt jokaiselle. Sanoitetaan tunteita, kerrotaan ikävästä ja kun niistä on saatu puhuttua, arki jatkuu taas tasaisempana. Ja taas lasketaan öitä äidin lähtöön innoissaan. Viisivuotiaskin kertoo joka aamu päiväkodissa innostuneesti sormia näyttäen että tänään on näin ja näin monta yötä ja sitten äiti lähtee armeijaan ja se tulee näin ja näin monen yön päästä takaisin. 

Ja kun kysyn haluaisivatko jäädä päiväkodista kanssani kotiin, kun äidillä on kotityöpäivä, kuuluu vastaus: "Ei, meillä on tänään tärkeitä juttuja päiväkodissa. Voidaan leikkiä sen jälkeen. Jos tuut hakemaan ennen päiväuniaikaa?"

Äiti tulee.


Päiväkotimatkat taittuu pyörän sijaan näinkin. Kotitreeni: Lapset pulkkaan, rinkkaan ja lenkille. Saa aivotkin happea. 3v: "Äiti, tulivuori purkautuu! Juokse, laava saa meidät kiinni." 5v: "Ei hätää, meillä on onneksi nämä taikasauvat joilla voi taikoa suojan. Sun täytyy silti vetää meidät kotiin."

Kommentit

Suositut tekstit