Tulee vielä päivä kun...

Ystäväni ja kollegani kanssa Tampere-talolla koulutuksessa.

Kun oma jaksaminen ja talous on kortilla, on väkisin joutunut miettimään suuntaa elämässä ja sitä mitä on tekemässä. Mistä luopua, mitä jatkaa.  Miten hoitaa järjestykseen keskeneräiset. Niin paljon mielenkiintoisia asioita, joita haluaisi tehdä. Niin paljon asioita, joihin haluaisi olla vaikuttamassa. 

Olin toukokuun alussa viikonlopun Tampereella ihanassa seurassa ja hyvässä koulutuksessa. Parhaiten tällä kertaa ehkä iski ja kolahti itseeni burnoutista toipuneen johtajan puhe, joka kietoitui kauniin lauseen ja ajatuksen ympärille: "Tulee vielä päivä kun". Olen tähän asti täydentänyt lausetta tulevaisuuteen liittyen isommilla unelmilla. Niillä unelmilla, joiden vuoksi nyt rämmin.

Tulee vielä päivä, kun voin tehdä enkelisijoituksia ekologisiin ja eettisiin yrityksiin.

Tulee vielä päivä, kun saan ihmiset välittämään ostosten alkuperästä.

Tulee vielä päivä, kun saan muutettua maailman tekstiilimarkkinat.

Tulee vielä päivä, kun pystyn auttamaan toisia yrittäjiä.

Tulee vielä päivä, kun pystyn elättämään perheeni.

Nyt sanat pitäisi vaihtaa kuvaamaan tätä kesää ja tätä hetkeä. Olen yrittänyt kuunnella itseäni: mikä tekisi sen että minun olisi hyvä olla. Olen kyllä saanut tehdä paljon sellaisia asioita, jotka ovat kiinnostaneet ja inspiroineet, asioita joilla olen kokenut olevan merkitystä. 

Eikä se toive ole häipynyt minnekään. En vain voi auttaa muita, jos en ensin auta itseäni. Eli opettelen sanomaan myös ei mielenkiintoisille lisäprojekteille ja karsin nykyisen sekalaisen projektien sillisalaattini. (Ja luen myös tuttavani Heidi Alamikkelän kirjan "Opi sanomaan Ei.") 

Nyt siis opettelen avaamaan sotkuun ja solmuun mennyttä lankakerää. Helpointa olisi pätkiä solmukohdista kerä poikki, mutta sen jälkeen ei saisi kyllä niistä pätkistä enää ehjää lankaa tai siistiä lankakerää. Solmut toki olisivat poissa. En siis aio enkä halua pistää elämääni palasiksi ja paeta, vaan haluan selvittää ja kasata sen uudelleen selkeäksi. Sellaiseksi, josta on myös helppo luoda uutta. 

Tulee vielä päivä, kun teen sen ja vain sen mitä kalenterissa lukee.

Olen pyöritellyt lankakerää kädessäni ja "tulee vielä päivä, kun" lausetta mielessäni. Uskoisin, että selkein tapa lähteä purkamaan solmuja elämässä ja muuttamaan elämänlaatua paremmaksi on palkkatyön löytäminen. Vieläpä mieleisen, innostavan ja sellaisen, jossa on mahdollisuus myös saada kunnolla palkkaa työstään. Säännöinen peruspalkka, joka auttaa selviämään laskuista ja arjesta. Palkka, jolla maksaa yrityksen velat ja ulkoistaa yrityksen toimet, niin että voin itse keskittyä siihen minkä itse osaan parhaiten ja mikä auttaa omaa jaksamistani. Palkka, joka kasvaa tuloksen myötä ja josta jää säästöön myös tulevaisuutta varten. Muutamia tällaisia työpaikkoja olen löytänyt ja hakenut. Odotan jännityksellä rekryjen lopputulosta. Toivon niin saavani paikan ja pääseväni kohtaamaan ihmisiä.

Kun työpaikka löytyy, raivaan kalenterini tyhjäksi. Merkitsin uudet työpäivät ja rakennan niiden ympärille omaa hyvinvointiani tukevia asioita kuten liikuntaa, terveellistä ruokaa, aikaa lapsille ja perheelle, ystäville. Ja rentoutumista. Rentoutumiseen lasken niin hitaammat juoksulenkit, äänikirjat, kirjoittamisen ja kirjojen lukemisenkin.

Työni hyvinvoinnin (ja zinzinon) parissa on elämäntapa, siitä en koskaan halua tehdä suorittamista. Haluan auttaa ja inspiroida muita ja sen muutoksen uskon lähtevän itsestäni. Siitä, että itse teen sen muutoksen ensin. Ravitsemuksella ja liikunnalla on iso rooli oman mielen ja kropan toimintaan, mutta paljon lähtee myös suoraan sydämestä. Kyvystä ymmärtää, kuunnella, olla läsnä, hengittää ja olla vuorovaikutuksissa toisten kanssa. Aidosti.

Tulee vielä päivä, kun tarinani ja innostukseni inspiroi myös muita.

Yllä olevat Nella Saarvon kuvat ihanista energisistä ihmisistä ovat Tampere -talolta Zinzinon Event koulutustapahtumasta.

Minulle bloggaaminen on ollut yksi hyvinvointia edistävä tekijä. Se on auttanut purkamaan ja jäsentämään ajatuksia, niitä ikäviä ja syviäkin. Niitä joita koin pikkukeskosuuden ja keskenmenojen jälkeen. Mutta vuosien varrella elämästä on tullut kumminkin suorittamista, jossa omalle vapaammalle kirjoittamiselle ei olekaan enää ollut aikaa. On ollut niin paljon "tärkeämpää" tekemistä joka on syönyt kaiken energian. Energian, joka on iltaisin jo niin tappiolla, että nukkuminen vie voiton kaikelta muulta.

Sitten on tullut kirjoitusjumi ja häpeä. Häpeä siitä, että kirjoittaisin huvinvuoksi ja hieman hömppää vakavien ja tärkeiden asioiden sijaan. Että käyttäisin aikani tuhlaten, kun sen ajan voisi käyttää kehittävästi ja kirjoittaa tekstejä jotka muuttavat maailmaa, tai tuottavat jonkinlaista järkevää tulosta. Kuten nyt vaikkapa se gradu. Tai työsähköpostit.

En kumminkaan pysty kirjoittamaan mitään asiallista tai auttamaan teksteilläni ketään toista, jos tekstit eivät lähde suoraan sydämestä ja minusta. Jos en pysty kirjoittamalla purkaa omaa mieltäni, miten ikinä voisin kirjoittaa joitain suurta ja viisastakaan? Miten kukaan voisi edes kiinnostua sellaisesta tekstistä, jossa ei ole ihmisen persoona ja sielu mukana?

Tulee vielä päivä, kun teksteissäni kurkkii myös viisasus ja elämänkokemus.

Kiitos näille ihanille ihmisille tiimityöstä, koulutuksista, elämäntarinoista, yhteisestä tulevaisuudesta. <3