tiistai 12. kesäkuuta 2018

Minne minä kuulun? Inttimuijiin? Hippimammoihin?



Minne porukkaan kuulun? Kuulunko minnekään? Sanoinko jotain väärin? Kysymyksiä, jotka pyörivät paljon mielessä. Aikuiselämäni aikana ympärille on tullut paljon ryhmiä, jonne kuulun jollain tapaa, mutta vain osittain. En mahdu mihinkään kokonaan. En tunne kuuluvani mihinkään kokonaan. Ja syy on lopulta aina joko mielipiteissä tai sukupuolessa. Ne eivät olisi määritteleviä tekijöitä, jos ihmiset noissa ryhmissä tuntisivat minut. Siis tuntisivat oikeasti. Eivät vain nimeltä ja joiltain tietyiltä mielipiteiltä, vaan tuntisivat minut sydämessään ystävinä ja tietäisivät jo puolikkaasta lauseesta mitä aion sanoa ja mitä tarkoitan.

Omaan blogiin on sinällään helppo tai helpompi kirjoittaa kuin suoraan noihin ryhmiin. En ole samalla tavalla vastuussa siitä kuinka muut tekstiäni lukevat tai tulkitsevat. Blogi on aina enemmän tai vähemmän keskustelua itseni kanssa. Omien ajatuksien jäsentelemistä sanoiksi ja selkeiksi lauseiksi, kappaleiksi.

Ystävyys vaatii aikaa, ystävyyden rakentamista, alkuun paljon pitkällekin harkittuja sanoja. Eikä sellaiselle ole ollut aikaa. Ja se on toki oma vikani. Ja sen myöntäminen tekee kipeää. Myöntää itselleen, että on tehnyt elämässään valintoja, joiden vuoksi on jäänyt tavallaan yksin. Perhettä lukuunottamatta. Sellaisen seuraaminen vierestä tekee kipeää, mutta paljon kipeämpää tekee katsoa sitä itsessään. Luottamus toiseen ihmiseen puuttuu. Ja vaikka minä luottaisin toisiin ihmisiin, huomaan ja koen luottamuksen olevan yksipuolista.



Jos nyt vaikkapa ajatellaan niitä minulle läheisiä erilaisia ryhmiä kuten poliittiset ryhmät, erilaiset äitiryhmät ja inttiryhmät, niin aina sieltä puuttuu tunne siitä että kokisin muiden pitävän minua osana samaa ryhmää, ryhmän ydinporukkaa.

Politiikassa paljon puhutaan luottamuksesta, sen tarpeesta ja siitä että sitä joko on tai ei ole. Se pitkälti määrittää meidät ja sen kuinka suhtaudumme siihen mitä toinen sanoo. Kritiikki esimerkiksi oman puolueen ja sen päättäjien tekemään politiikkaan on edelleen asia, joka saa monet loukkaantumaan, käpertymään mykkäkouluun ja menettämään "luottamuksensa" kritiikkiä esittävää kohtaan. Vain samanmielisyys tai hiljaisuus salliitaan, muussa tapauksessa suljetaan ulkopuolelle ja työnnetään sivuun. Ollaan kuin ei huomattaisikaan. Jopa iloitaan kun erimieltä olevat lähtevät puolueesta: oikean puoleisesta ovesta mahtuu uusia sisään. 

Äitiryhmät ovatkin oma lukunsa. Niihin en ole tuntenut kuuluvani keskosuuden, sektion, erilaisten elämänarvojen tai oman sukupuolikokemuksen vuoksi muutenkaan. On toki ryhmiä, joissa on samanhenkistä porukkaa noista huolimatta. Silti silloinkin huomaan, että kun ei todellista syvää ystävyyttä ja luottamusta ole, tunnen olevani ulkopuolinen ja muut tulkitsevat sanojani aivan toisin kuin niitä itse tarkoitan. Mikä taas tekee sen, etten uskalla osallistua keskusteluun ja tunnen jääväni enemmän ulkopuolelle.

Armeijassa oletetulla sukupuolella on merkitystä. Haluaisin väittää ettei ole, mutta on sillä. Sen mukaan jaetaan tupiin ja tupien mukaan muodostuu ryhmähenki. Ja niissä ryhmissä "toinen sukupuoli" on väkisin jotain sellaista josta puhutaan eriarvoistaen. Oli kyse naisten tai miesten tuvasta. Ollaan toki yhtä ja samaa porukkaa eikä oikeastaan ymmärretä kuinka iso numero sukupuolesta tehdään. Kun taisteluharjoituksia tai ryhmätöitä tehdään, saatetaan yksi tupa (esim. se naisten tupa) sekoittaa ja jakaa muihin ryhmiin. Näin ollen väkisin tulet ulkopuolisena jo valmiiksi tiiviseen ryhmään ja kokemus ulkopuolisena olosta voimistuu. Se voimistuu myös silloin kun ryhmän muut jäsenet pitävät hyvänä lisävahvistuksena, tai yhdestä parhaimmista muijista joka voitiin ryhmään saada.





Joskus sitä vain haluaisi olla oikeasti osa porukkaa. Myönnän toki että viihdyn (ihan hemmetin hyvin) inttiporukassa ja minusta on mukava jutella ja heittää paskaakin läppää ihmisten kanssa. Sukupuolella ei ole minulle merkitystä, vaikkakin koen olevani enemmän oma itseni juuri intissä ja jätkäporukassa. Etenkin jos vertaa äitiryhmiin tai poliittiseen järjestöihin. Mutta se minkä vuoksi koen helposti jääväni myös inttiporukassa ulkopuolelle johtuu sukupuolesta myös siksi, että naisoletettuna minut identifioidaan inttimuijiin. Ja inttimuijille annetaan hemmetin herkästi seksileima. Olen varma ettei kukaan ole välttynyt kuulemasta niitä juttuja ja kommentteja, joiden mukaan naiset menevät armeijaan saadakseen seksiä. Ja se näkyy myös monien miesten asenteissa ja kommenteissa, enemmän ja vähemmän puoliläpällä. Etenkin, jos viihtyy jätkäporukassa ja viettää aikaa heidän enemmän heidän seurassaan. Nainen miesten tuvassa/ teltassa/ seurassa -> seksin tai vähintäänkin huomion perässä. Se turhauttaa. Ei sillä, että pitäisin kenenkään seksihaluja vääränä, vaan se kuinka sen perusteella leimataan ja tehdään oletuksia motiiveista ja pidetään joukkoon kuulumattomana. Ja kuinka se kohdistuu vain naissukupuoleen negatiivisesti. Äkkiä nuo kommentit tekevät melko ulkopuolisen olon.

Erimielisyydet ja erot kumminkin menee, jos ihminen koetaan ystäväksi ja hänen kanssaan vietetään aikaa. Kun toisen tuntee, ei tee turhia ja tyhmiä oletuksia eikä ainakaan anna niiden vaikuttaa työskentelyyn. Muissa ryhmissä en ole päässyt tuota luottamusta kunnolla rakentamaan, kun en ole päässyt viettämään oikeasti aikaa. Poliitikassa pääpaino on kokouksissa ja asioissa, perheelle se oikea aika. Samoin äitiryhmissä tapaamiset ja juttelu enemmän näennäistä seurustelua lasten kanssa kuin ilman. Mutta intissä (myös nyt tuolla sodanajanajanjohtajakurssilla) on päässyt viettämätään toisten kanssa enemmän aikaa ja purkamaan ehkä niitä omia ja toisten ennakkoasenteita. Juteltu ja vietetty aikaa yhdessä yötä päivää erilaisine haasteineen ja tehtävineen. Väittäisin, että siinä oppii jo lyhyessä ajassakin toisesta ihmisenä ja oppii että toinen on kurssilla ehkä kumminkin samoista syistä kuin itsekin - tykkää inttijutuista, haluaa kehittyä niissä, saada kokemusta ja ehkä sen uuden tittelinkin. Että kaikilla on kivempaa, kun jokainen on saman arvoinen ja osa porukkaa - ja silloin saadaan myös yhdessä parempia tuloksia aikaan.






Mutta koko elämäni ei ole kertausharjoituksia - vaikka vakavasti olen kyllä tämän kevään miettinyt uudelleen uraa puolustusvoimissakin. Uupumuksen kanssa nyt tämän vuoden kipuillessa olen ymmärtänyt, että tarvitsen oman paikan ja yhteisön jonne tunnen kuuluvani. Ja että tarvitsen sellaisen nimenomaan työympäristöksi. Haluan saada tuloksia aikaan ja tehdä se muiden ihmisten kanssa yhdessä. Ja vapaa-aikani haluaisin viettää mielellään perheeni kanssa, eikä tarvitsisi enää erillisiä yhteisöjä, joista hakea ystävyyttä, vaan että ne ystävät olisivat jo arjessa ja heitä voisi tavata sen lisäksi myös vapaa-ajalla halutessaan.

Tie toivomaani pisteeseen tuntuu kumminkin vielä pitkältä. Tietyllä tavalla tällä hetkellä roikotan itseäni nykyisen elämäntilanteen vuoksi noissa muutamissa ryhmissä, joihin en tunne kuuluvani enkä varmaan koskaan tunnekaan kuuuluvani, toivoen saavani sieltä tukea ja apua omaan jaksamiseen ja yksinäisyyteen. Samoin teen muutaman yrittäjyyteen ja poliitiikkaan liittyvän projektin kanssa. Roikotan niitä mukanani, vaikka järkevämpää olisi löytää, työ josta saan kunnon palkan, joka vie minua eteen päin ja joka tuntuu enemmän omalta työltäni ihmisineen. Silloin voisin osan palkasta laittaa myös yritystoiminnan kehittämiseen ja ulkoistamiseen, ulkoistamiseen sellaisille tekijöille jotka siitä nauttivat ja sen osaavat. Tiimiyrittäjyyden kautta tuntuu, että on saanut todellisia ystäviä. Harmi vain kun kaikki asuvat niin kaukana. (Vaan vielä joku päivä meidän tiimi on kasvanut tänne Ouluunkin samanlaiseksi ystäväporukaksi.)

Mutta tekstin alussa esiintyvän kysymykset "Minne porukkaan kuulun? Kuulunko minnekään?" haluaisin muuttaa muotoon: "Minne minä haluan kuulua? Tarvitseeko minun kuulua minnekään?". Ja niihin alan pikku hiljaa osata vastata. Ei tarvitse kuulua mihinkään, mutta olisi ihanaa olla osa ryhmää ja työyhteisöä, jossa toisiin luotetaan, toisia tuetaan ja ymmärretään, toisten kanssa halutaan viettää aikaa, jakaa elämää ja tavoitella yhdessä samoja päämääriä ja unelmia. Että voisin olla vaikka sitten inttimuija-hippimamma, ilman minkäänlaista tarvetta kuulua kumpaankaan ryhmään.


Kaikki kuvat ovat meidän toukokuiselta Tampereen koulutusreissulta.

1 kommentti:

  1. Oli kyllä niin tuttuja ajatuksia ja tunteita sun kirjoituksessa! Mulla ehkä eniten joukkoon kuulumattomuuden tunteita aiheuttaa se, ettei mulla oo perhettä ja sukua, johon kuulua, koska olosuhteiden pakosta heidän kanssaan ei voi olla tekemisissä oman hyvinvoinnin takia ja sen takia on jollain lailla irrallinen ja juureton olo. Mieheni kanssa tunnen kyllä vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta ei se ole sama asia ku perhe ja suku kuitenkaan ja hänen sukuunsa en tunne kuuluvani. Se taas johtuu vähäisestä tekemisissä olon määrästä. Kuulun myös pariin vertaistukiryhmään ja niissä toki tuntee yhteenkuuluvuutta aiheen takia, mutta silti välilä on ulkopuolinen olo, kun ei vaan osaa jotenkin hitsautua siihen joukkoon sillain saumattomasti. Toisaalta mietin, että oon oppinu ihmisten suhteen niin varovaiseksi. Sekin voi estää joukkoon kuulumista. Plus tuo, mitä sullakin, ettei oo paljon ihmisten kanssa tekemisissä kiireiden tai muun syyn takia. Tai ehkä just se, ettei nää usein, vaikka viestejä usein laitettaiski. Ystävyys rakentuu niin hitaasti ja musta on elämän myötä tullu siinä ehkä liianki varovainen. Vaikka on ihmisiä, joiden kanssa haluaa ystävystyä, kuten sinä, ni sitä on sitten niin mahottoman arka ehottaaan edes kahvilla käyntiä, jos toisella on elämässä paljon asioita työn alla ja tekemistä jne jne jne. Varmaan tajusit? Paljo mulla näköjään asiaa tästä. Omien kokemusten takia ymmärrän asiasta ainakin jotain. I feel you and I see you!

    VastaaPoista