Lämmin sydän, kovat teot

Kuvaaja: Elina Lappalainen

Onnistumiset ja tragediat uutisoidaan todella näyttävästi. Niin näyttävästi, että toisinaan tuntuu ettei elämässämme tunnu olevan muita vaihtoehtoja. Joko meistä kaikista tulee gustaan tapaisia vuorikiipeilijöitä omalla toimialallamme ja elämässä, ettei mikään vastoinkäyminen ole tehty kuin nujerrettavaksi. Toisena vaihtoehtona päädymme varattomiksi juopoiksi katuja sotkemaan. 

Nuorten syrjäytymiset, masennukset ja muut mielialasairaudet sekä syntyvyyden kasvu. Uutisoimme vuodesta vuoteen huoltamme edellä mainituista. En tiedä kuinka nämä uutisoinnit auttavat itse ihmisiä. Vaikka kuinka kirjoitamme, eivät edellä olevat muutu. Teot ratkaisevat, aina.

Välitämmekö todella ihmisistä vai ovatko he kuluja vai tuottoja. Uutisointien perusteella edellä mainitut ovat menoja ja juuri siksi heistä välitetään. Talouskasvun vuoksi. Ei ihmisinä. Tasavertaisina kansalaisina jotka eivät jumalauta lisäänny ja ota velkaa, saatanan tunarit.

En tiedä miten syrjäytyneet, masentuneet tai lapsettomat perheet kokevat kirjoittelun. Voisin kuvitella ettei se kauheasti tsemppaa tekemäänkään mikäli kirjoitukset lähtevät ajatuksesta kuinka kohderyhmät on parannettava ja saatava lisääntymään, pelinappuloina jottei systeemi fronttaa. Onhan se kuitenkin hienoa, että kirjoituksien myötä tunnustetaan meidän ylläpitävän yhteiskuntaa mikä perustuu pelkkään kasvuun. 

Kuvaaja: Elina Lappalainen

Ystävä kertoi jälleen kerran yhden pienen ja lyhyen tarinan elämästään. Pääosassa taas joku tuntematon. Tuntematon, jonka ystäväni oli huomannut. Ei vain ollut huomannut vaan myös välittänyt näkemästään. Henkilö oli nimittäin vaikuttanut siltä, että kaikki ei ole kunnossa. Poissaoleva ja oikeastaan pyörtymäisillään. Ystäväni oli mennyt kysymään vointia. Ja huomasi kysyä onko mahdollisesti diabetes. Kyllä, vastasi tuntematon. Eikä mitään sokerista tai piikkiä matkassa, kuului vastaus kysyttäessä. Ystäväni oli sanonut, että pysy tässä bussipysäkillä niin tulen kohta takaisin. Hän kävi ostamassa suklaapatukan diabeetikolle. Ja seurasi vielä sen verran kohtaamaansa ihmistä, että diabeetikko nousi bussiin. Huolenpito ei ollut kuitenkaan jäänyt siihen. Ystävä siirsi nykyistä "anna hyvän kiertää" pyytämällä bussikuskia hieman seuraamaan bussiin nousseen diabeetikon vointia.

Sitä minä vain, että on ilo tuntea vilpittömän lämminsydäminen henkilö. Näitä kertomuksia hänellä riittää ja tämä oli niitä pieniä tekoja hänen sarjassaan. Hänhän ei pidä meteliä itse, kertoo vain ohimennen, ilman mitään omia ylimääräisiä tarkoitusperiä. Kuten oman egon pönkitystä, huomion hakua tai paremmuuden osoittamisen vuoksi. Hän näkee ihmiset aidosti ihmisinä, tasavertaisina. Tasavertaisena oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Toisinaan pläjähtää silmille niin räikeitä auttamis kertomuksia minä keskiössä, että tulee mieleen mikä oli auttamisen perimmäinen tarkoitus ja siitä kertominen. Jäikö kiitos jälleen saamatta, jolloin haetaan hyväksyntää ja oman egon pönkitystä kirjoituksen kautta. Vai oliko autettava mentaliteetilla “mitä sä siinä vielä teet, lähde vetää”.

T.Enbuske kirjoitti (joo just se ärsyttävä ja mistään mitään tietämätön kolumnisti) kesällä ennen mitään ihmisroska -puheita, kuinka vartijat olivat yhteisestä julkisesta tilasta poistattaneet henkilöitä, jotka eivät näyttäneet hyvältä meidän parempien silmissä, siis ilman mitään sen kummempaa syytä. Tämänkaltaiset tapahtumat sekä meidän omat päätelmät ja ihmisten arvottamista eri luokkiin pelkkien ulkoisten tekijöiden pohjalta on melko pelottavaa. Pelottavampaa on kyllä kuvitella Enbuske ottamassa mittaa vartijoista.

Kuvaaja: Elina Lappalainen

Sosiaaliset kanssakäymiset ovat aika vähällä yhteisissä tiloissa. Kun voisimme mahdollisesti tutustua ihmisiin tai kysellä kuulumisia, uppoudutaan melko yleisesti älylaitteiden ääreen. Vaikea uskoa, että teemme kaikki samaan aikaan tällöin jotain sosiaalista tai muuten hyödyllistä. Ja vaikka tekisimme, eikö olisi inhimillisempää kommunikoida ihmiselle suullisesti. Vieraalle. Tuntemattomalle. Oppisimme toisiltamme erilaisia näkökantoja. Välittäisimme. Rikastuttaisimme pientä ihmismieltämme. Ja ihan ilman mitään taka-ajatusta, että voisimme asiasta hyötyä sen kummemmin.
 

Edeltävä ei koske tietenkään meitä introverttejä. Johonkin ne rajat on meidän vedettävä kiinni.

Mutta jollekin allapäin olevalle voisi olla sitäkin suurempi vaikutus. Aivan tai molemmille. Miten helppoa tosiaan voisi olla saada vertaistukea omiin ongelmiimme. Ai, ei toisillakaan mene aina kuin strömsössä elämä. Aika jännää. Median nostattamat jutut menestyjistä sekä somessa pyörivät täydellisen elämän verhokuvat saattavatkin pitää taustallaan jotain muuta. Elämää.

Ihmisten “kiireellisyydet” sekä mobiililaitteiden sisällön viehätysvoiman mennessä sosiaalisten tilanteiden ohitse, tilanne on aika hurja. Päädymmekö tilanteeseen, kun teemme päätöksiä sekä auttamista sen mukaan mikä itseä hyödyttää eniten. On se hyöty sitten some tykkäykset tai oman edun tavoittelu business mielessä. Eikä ns. paremman maailman vuoksi.

Tuntuu että ryvemme niin suuressa henkisessä paineessa ja suorittavan yhteiskunnan keskiössä, ettei ole mikään ihme, että kerromme somessa pelastaneemme jänöjussin kuolemasta janoon, jotta voisimme tuntea edes pientä tyytyväisyyttä. Kissa sen tappoi kuitenkin nälkäänsä.

Kirjoittanut Markus Lappalainen