tiistai 2. joulukuuta 2014

Avioliitosta ja sen sellaisesta

(Epäonnistuneita hääpotretteja.)
Meidän ei pitänyt koskaan mennä naimisiin. Vaan tässä sitä ollaan: osana "tuhansien vuosien pyhää kristillistä perinnettä".

Avioliitto on puhuttanut paljon vuoden aikana. Ja toki se puhuttaa tästä eteenkin päin, vaikka ja koska eduskunta perjantaina äänesti sukupuolikiintiöttömän avioliittolakiesityksen puolesta. Osa iloitsee (kuten minä), osa suree, osalle se ei tuo mitään sen erikoisempia tunteita.

Mikä siinä sitten osaa surettaa, kun nyt moni pääsee rakastamansa ihmisen kanssa naimisiin? Niin. Tätä olen paljon itsekin pohtinut. Moni sanoo avioliittokäsitteen ja -instituution olevan pyhä. Jopa kirkolle kokonaan kuuluva. Moni sanoo kristillisten arvojen katoavan, moraalittomuuden lisääntyvän.

Oma käsitykseni avioliitosta on muokkautunut useita kertoja jo tämän pienen elämäni aikana. Jossain teini-iän haarukoilla se alkoi vaikuttaa rasittavalta muinaisjännökseltä. Vallan hyvin sitä pärjäisi ilmankin. Ei se iänikuinen instituutio takaa sen enempää onnea, rakkautta kuin turvaakaan.

Kun sitten tapasin tuon puoliskon, ajatukset kohtasivat myös avioliiton osalta. Ei tuntunut meidän jutulta, ei tarpeelliselta. Eihän toinen edes kuulunut kirkkoon. Sormukset haluttiin kyllä merkiksi, että yhdessä ollaan. Nyt ja aina. Sen piti riittää. Avoliitto. Ei me mitään "pyhää kristillistä avioliittoa" tarvita. (Uskon, että aika moni muukin avoliitossa elävä ajattelee noin.) Ajattelimme, että virallisten papereiden täyttely maistraatissa: esim testamenttiin ja lapsiin liittyen riittää. Tuli esikoinen. Tuli vastoinkäymiset. 

Tässä vuosien varrella myös oma käsitykseni avioliitosta on muuttunut. Avioliitto on ennen kaikkea juridinen sopimus yhteiselosta, perheestä, perinnöstä, omaisuudesta, huoltajuudesta. Ei erillisiä paperilappujen täyttöjä kun asia hoituu yhdellä paperilla. Niin. Sitä se avioliitto on.
Olen myös vuosia puhunut sukupuolikiintiöttömän avioliiton puolesta. Kyse kun on nimenomaan yhdenvertaisuudesta lain edessä. Siitä ettei myöskään virallisissa papereissa tarvitse tarvitsisi ilmoittaa seksuaalista suuntautumistaan. Ei työnhakupapereissa (avioliitto/rekisteröity parisuhde) tai missään muuallakaan.

Puolitoista vuotta esikoisen syntymän jälkeen puhuimme ja itkimme ensimmäistä kertaa puoliskon kanssa yhdessä kaikki ne ajatukset ja tunteet, joita keskosuuteen liittyi. Minua kosittiin. Kosittiin, vaikka me olimme jo vaihtaneet sormuksia ja pitäneet kihlajaiset. Niin, kihlajaiset, jotka meille tarkoittivat lupausta yhteisestä loppuelämästä - ei naimisiin menemisestä.

Haluttiin pitää juhlat. Juhlat siitä että on selvitty tähän pisteeseen. Haluttiin juhlia meidän rakkautta ja perhettä yhdessä sukulaisten kanssa. Haluttiin vähemmän byrokratiaa. Sitä, että seuraavat lapset olisi myös alusta asti virallisesti molempien. Avoliitossa esim. kuolleena syntynyttä lasta tai ennen isyyden tunnustusta menehtynyttä lasta, kun ei koskaan näkyisi missään virallisissa papereissa. Ja surutyön osalta sillekin tulee merkitys, vaikkei se lasta takaisin tuokaan.

Niin. Naimisiin meneminen kirkossa. Kirkkovihkiminen. Miksi se mukamas tuntui sitten lopulta kumminkin niin tärkeältä? Kai se on ne perinteet. Ajatukset siitä, että tuon minäkin joskus haluaisin kokea omassa kotikirkossani. Että meidän rakkaus on jotain niin suurta ja ihmeellistä, että ansaitsee yhtä hulppeat tilat seremonialleen. Se rakkaudenjuhlan tuntu tuli siis myös niistä hulppeista kirkon tiloista ja ihanan (teologisista kysymyksistä samoin ajattelevan) papin suusta. Se tuli siitä, että ystävät ja sukulaiset mahtuivat ja saivat olla todistamassa. Se tuli tuttavan kauniista laulusta. Se tuli jatkoista metsän keskellä, järven rannalla. Se tuli hyvästä ruoasta. Se tuli puoliskon ja lapsen onnellisesta katseesta ja läheisyydestä.

En kumminkaan osaa ajatella avioliittoa kirkollisena instituutiona. Se kun ei ole luterilaisuudessa (ei ole!) edes sakramentti (eli ei ole pyhä). Eikä se ole edes alkujaan ollut kristittyjen. Jos nyt tarkastellaan avioliitto-instituution syntymistä ihan vain Euroopan tasolla, niin yleisin käsitys historian mukaan on ollut kahden perheen välinen taloudellinen sopimus, jossa lapset naitettiin keskenään. Asiaan ei sen kummemmin liittynyt uskontoa kuin varsinaista vihkimistä tai rakkauttakaan.

Muinaisessa Kreikassa puolestaan parin keskinäinen yhteisymmärrys toisistaan miehenä ja vaimona riitti, mukaan ei tarvittu sielläkään avioliittoseremoniaa tai uskontoa. Vaimot tosin olivat useimmiten varhaisteinejä ja miehet 20-40 -vuotiaita. Perinteet pohjaa siis länsimaissa tänne.

Sen sijaan perinteinen roomalainen avioliitto suoritettiin seremoniallisesti ja solmittiin todistajien läsnäollessa.

Keskiajan Saksassa, varhaiskristillisyyden ajassa (30-325 jaa.) ei myöskään avioliittoa pidetty uskonnollisena vaan yksityisasiana eikä siihen liitetty seremoniaa. Niin ja niistä perinteistä: perinteisesti morsian saattoi olla noin 12-vuoden ikäinen.

Avioliittolakia on muutettu meillä Suomessakin useaan kertaan. Vuonna 1734 Suomeen ja Ruotsiin luotiin useita lain kaaria, jotka loivat pohjaa myöhemmille Suomen omille perustuslaeille. Vuoden 1929 avioliittolaki pohjautuu vuoden 1734 Naimiskaareen (jossa ei mainittu sanaa avioliitto). Tämänkin jälkeen avioliittolakia on muokattu 32 kertaa.

Niin. Eikä edes meidän suomalaisten uskon isä Luther pitänyt avioliittoa kristinuskon tuotteena. Tässä ote on Vähä-katekismuksesta:
"Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja... Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.

Mutta jos meitä pyydetään siunaamaan morsiuspari, rukoilemaan sen puolesta tai vaikka vihkimäänkin se - kirkon edessä tai kirkossa - on velvollisuutemme tehdä, mitä pyydetään."
Näin minä koen. Näin minä ajattelen. Näin minä tunnen. Mitä mieltä sinä olet siitä, että vihkiminen olisi jälleen vain yhteiskunnallinen juttu ja siunaamisen voisi kirkko/ kirkot suorittaa niin kuin haluavat?


19 kommenttia:

  1. Kyllä. Mulle kelpaisi kirkon vihkioikeudesta luopuminen ja siunaaminen jatkossa samoilla periaatteilla kuin nytkin. Kukin pappi oman omantuntonsa mukaan.

    Vihkioikeuden laajentaminen sen sijaan ei, elleivät sitten samoin tein laajenna niin, että tosiaan vihkivät kaikki uskontokunnista riippumatta. (Että jos halutaan tasa-arvoa, niin tasa-arvoa sen sitten pitää oleman!)

    Nykykäytäntöäkään en näe ongelmallisena. Ja siis hei, eihän tällä lailla mitään tekemistä kirkon kanssa ole, että nytkös sitä sitten jo vaaditaankin kirkkoa vihkimään tai luopumaan vaihtoehtoisesti oikeudestaan? Hupsista, hyvin huijattiin uskovia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole tekemistä kirkon kanssa tällä lailla. :) Ja siis teksti nimenomaan omaa pohdintaani ylipäätään avioliitosta tähän saakka. Siitä että ehkä alkujaan itsekin olin ajatellut sen jonain pyhänä kristinuskon instituutiona. Ja se oli se mitä vastaan kapinoin. Kunnes tajusin, että kapinoin vain vähempää byrokratiaa vastaan.

      Mutta siis tuo loppukysymys on myöskin vain sitä omaa pohdintaani ja ajatuksen kulkuani. Sitä, että miten kirkko ja valtio on kytköksissä ja miten niiden ei tulisi olla kytköksissä. Että lait erikseen. Usko erikseen. :) Tiedän, että on paljon toisin ajattelevia. Mutta teidän myös paljon uskovia, jotka ovat sitä mieltä että kirkkoa ja valtio pitäisi enemmän erottaa toisistaan. :)

      Ja onhan tässä heitelty puolin ja toisin "ideoita" pariliitosta ja tuosta vihkioikeudesta luopumisesta ja ties mistä. :) Yritetty etsiä sitä sovittelevaa ratkaisua. Mutta ei sellaista taida ollakaan joka kävisi kaikille.

      Poista
    2. Tähän Sankarin kommenttiin vielä uskovien huijaamisesta. Niin. Ketkä on ensinnäkin uskovia? Olenko minä mielestäsi? Kenellä on "oikeus" käyttää tuota nimitystä?

      Ja eikö kirkolliskokouksen edustajat päätä kirkon suunnan ja kirkon opit? Ja nuo edustajat valitaan vaaleilla valituista henkilöistä. Vaaleilla, joissa sillä uskovaisuudella ei oikeastaan ole tekemistä, sillä ehdolla saa olla ja äänestää saa kaikki 16 vuotta täyttäneet kirkon jäsenet.

      "Seurakuntavaaleissa saavat äänestää 16 vuotta viimeistään vaalipäivänä 9.11.2014 täyttävät evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet. Rippikoulua tai konfirmaatiota ei edellytetä äänestämiseen, jäsenyys riittää.
      Vaalilautakunnilla oli mahdollisuus päivittää äänioikeutettujen luetteloa 24.10. pidettävässä kokouksessa kirkkoon liittyneitä. Jos kirkkoon liittynyt jäsen lisättiin äänioikeutettujen luetteloon, hänelle lähetettiin siitä tieto."

      Aika moni sama ihminen, joka on Suomen kansalainen, on myös Suomen ev-luth kirkon jäsen. Osalle lakimuutos on ok, mutta kirkkovihkiminen ei. Osalle molemmat ok. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Nyt oikeastaan näiden vaalien aikana (ja jälkeen) olen alkanut pikku hiljaa katua sitä, etten ole srk-vaaleissa äänestänyt. (Srk-vaaleista kirjoitinkin aiemmin, kommentteihin vastaaminen vähän vaiheessa sielläkin.) Sillä kirkolliskokous tosiaan valitsee suunnan. Ja ihmisten eroaminen kirkosta sekä räsäs-kommenttien että arkkipiispan-kommenttien myötä on kyllä jotain (minun mielestäni) käsittämättömän typerää. Etenkin, jos on jättänyt äänestämättä eikä muutoinkaan ole itse pyrkinyt kirkon linjaan vaikuttamaan. Ja toisekseen sen takia, ettei ko. henkilötkään sitä linjaa (/oppeja) päätä yksinään.

      Poista
    3. Äkkiä täältä sivusta: mulle uskominen tai epäuskominen on mun oma henkilökohtainen juttu, uskon tai en usko omalla tavallani miten uskon ja mihin uskon - ei ole olemassa tässäkään vain mustaa ja valkoista siis - ja minun sitä kokemustani uskonnosta ei kukaan ulkopuolinen ihminen - tai kokouksellinen ihmisiä - tai laki tai pykälä tai mielipide tai suvaitsevaisuus tai suvaisemattomuus pysty muuttamaan mihinkään suuntaan.

      Poista
    4. (Oho, komppaan jo toisen kerran viikon sisällä Kuplaa O.o )

      Poista
    5. Juurikin samalla tavalla ajattelen tuosta uskomisesta kuin Kupla :)

      Poista
    6. Ehkä huolimaton sanavalinta tuo uskova. Pikemminkin "Hupsista, hyvin huijattiin kaikkia niitä, joita aiempi lupaus rauhoitti" Tuo nyt vaan kuulostaa tyhmältä.

      Pelkkä kirkkoon kuuluminen ei tee uskovaa.

      Poista
  2. Minä olen juuri samaa mieltä kanssasi. Meillä oli siviilivihkiminen joen rannalla ja isot hääjuhlat. Tuomarilla oli tumma puku ja kaunis puhe. Appiukko sanoi, että suurin osa sukulaisista ei edes huomannut, ettei kyseessä ollut "tavallinen" vihkiminen. Samalla tyylillä olemme järjestäneet tunnelmalliset, uskonnottomat nimiäisjuhlat molemmille lapsille.
    Nähdäkseni moni kuuluu kirkkoon paljolti siksi, että kirkolla on monopoli näihin elämän käännekohtiin kuuluviin rituaaleihin. Perinteet eivät uudistu, ellei niitä aleta tietoisesti uudistaa pienin askelin, kukin perhe ja yksilö kerrallaan.
    Minun mielestäni siis kirkon yhteys valtioon pitäisi katkaista. Nyky-systeemi on epätasa-arvoinen muita uskontoja kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Uraäiti. :) Mekin pohdittiin tuota siviilivihkimistä, mutta päädyttiin siihen että puoliso liittyi hetkeksi kirkkoon ja saatiin näppärästi vihkiminen ja siunaus siinä samassa. Eikä tuo järvenranta vihkiminen näyttänyt onnistuvan. Tämä usko puoli mulla vielä jossain pyörii hämärästi. Siitäkin tarkoitus kirjoitella enemmän. Ja lapset on kaikki kastettu tasapuolisuuden vuoksi -ajatellaan ettei siitä haittaakaan ole. Esikoinen sai siis hätäkasteen syntyessään, ei oltu silloin kumpikaan paikalla. Laput kyllä täytetty.

      Mutta siis kauniita tilaisuuksia voi tosiaan mielestäni järkestää ilman kirkkoa ja uskontoakin. :)

      Poista
  3. Kiva oli lukea sinun pohdintaa asiasta! Itse pidän avioliittoa tärkeänä asiana ja minulle se merkitsee paljon enemmän kuin papereita ja sen sellaista :) Ja haluan mennä naimisiin nimen omaan kirkossa, tai jos en kirkossa niin papin täytyy olla kuitenkin vihkimässä. Olen kylläkin kerran mennyt jo 18 vuotiaana naimisiin, mikä oli silloin suuri virhe nuoruuden tyhmyyttäni, mutta onneksi tajusin ottaa eron tarpeeksi ajoissa enkä jäänyt sitä pidemmälle katsomaan. Silti vaikka kerran onkin mönkään se asia mennyt, niin pidän avioliittoa edelleen yhtä tärkeänä asiana. Odotankin innolla, että tuo mies kosisi ja päästäisiin järjestämään häitä<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Jasmina. Olisi mielenkiintoista kuulla myös sinun pohdintaasi avioliitosta. :) Että miten ajattelet ja koet sen. Miten koit tuolloin 18-vuotiaana ja mitä se kirkkovihkiminen (tai uskonto) sinulle merkitsee. (Ja mikset sinä kosi?) :)

      Poista
    2. Lisäsin tuohon postaukseen vielä pari lausetta, jotka jäivät kirjoittaessa pois. Tarkoitus oli ne sinne laittaa alunperin. Eli se, että uskon aika monen muunkin avoliitossa elävän ajattelevan, ettei me mitään "pyhää kristillistä avioliittoa" tarvita. (Että virallisten papereiden täyttely maistraatissa: esim testamenttiin ja lapsiin liittyen riittää?)

      Jäinkin pohtimaan tätä ja etenkin juuri tuota, että mitä se avioliitto sitten on jos se on enemmän, mutta jos ei kumminkaan ole naimisissa, kun on lapsia? :) En siis pahalla tarkoita kysyä, vaan koska kiinnostaa, kun en itse ymmärrä. Eli olisi mukava kuulla tosiaan esimerkiksi, Jasmina, sinun ajatuksia. (Jopa postauksen verran?)

      Ja toki mielellään lukisin muidenkin ajatuksia siitä, mitä avioliitto kullekin merkitsee. Miksi on mennyt naimisiin tai ei ole mennyt. Ja haluaako kirkkovihkimisen vai siviilivihkimisen - ja miksi?

      Poista
  4. Minulle avioliitto on kahden ihmisen liitto, meidän tapauksessamme miehen ja naisen ja me halusimme ehdottomasti kirkkovihkimisen. Se oli tärkeää ja on edelleen. Kuten kaikki muutkin kirkkoon ja uskontoon liittyvät (kaste-rippi-hautaus jne), ne sitovat meidän elämiemme kaaret tukevasti yhteen. Olen ollut monissa siviilivihkimisissä vieraana ja ovat olleet oikein ihania tilaisuuksia, joka ei kirkollisia menoja halua, voi siis aivan hyvin valita sen - miksi ei? Tiedän, että monet valitsee tavan vuoksi sitä taikka tätä - meille ei ollut kyse tavasta, vaan meille tärkeästä asiasta ja sitä se on edelleen, eikä sitä mikään koskaan muuksi muuta. Joskus tuntuu, että nykymaailmassa liikaa itseään kyseenalaistavat ihmiset kyseenalaistavat automaattisesti kaikkien muidenkin valinnat ja elämät...? Toiset ovat kyllä alunperinkin tehneet elämänsä ratkaisut vakaasti harkiten.

    Ja kysymykseesi yhteiskunnallisesta jutusta menee nyt vähän minulta ohi? Siviilivihkiminen on jo yhteiskunnallinen juttu ja hekin saavat siunauksen liitolleen jos niin haluavat myös kirkon puolelta. Miksi se vihkioikeus pitäisi viedä kirkolta pois, vaikka sillä ei sinulle olisikaan mitään merkitystä nimenomaan kirkollisena? Toisille on. Toisaalta, minun elämääni ei hetkauta nämä nimitykselliset/käsitteelliset erottelut, ei todellakaan. Vaikka sanoisit sitä miksi, niin sillä on sama merkitys minulle. Miksi se siis pitäisi edes muuttaa, ihan "siksi" vaan....?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kupla, kommentista. Tiedän, että kaikille ei ole kyse tavasta. Että asioilla on jokin merkitys ja että kukin miettii asioita tahollaan. :) Niin minäkin. Ja totta sekin, että kyseenalaistan jatkuvasti asioita. Kyseenalaistan ensin, ja vasta sitten toimin sen mukaan. Joskus kyseenalaistan vääristä syistä - kuten esim. tuon "pyhän instituution" osalta. Sillä parempi perehtyminen asiaan sai tajuamaan, ettei se ole sen enempää pyhkä ja kuin tuhansia vuosia vanha kristillinenkään. Että kapinoin ihan turhaan. Ja kuten lisäsin tuonne, niin luulenpa että on aika moni muukin joka kapinoi turhaan. (Jokainen toki päättää itse mikä on turhaa ja mistä syystä mihinkäki ratkaisuun päätyy.) Ja sitten on se toinen puoli. Ne, jotka pitävät sitä pyhänä kristillisenä vuosituhansien perinteenä ja haluavat elää sen mukaan - ja samalla niistä syistä (jotka eivät edes pohjaudu historiaan oikeasti) syrjivät toisia. Ja eikö silloin hekin, jotka noin kokevat automaattisesti kyseenalaista ja arvioi muiden elämää, elämänkatsomusta ja valintoja? Ja miksi kyseenalaistaminen olisi edes pahasta?

      En tiedä saitko kiinni ajatuksesta, mitä koitin hakea. (Jep, aivot puuroa edelleen, huonot yöt sen kuin jatkuu.)

      Tuohon siviilivihkimiseen ja vihkioikeuden jättämiseen vain valtiolle: Sinällään se ei minua hetkauta, jos enemmistö haluaa sen säilyttää nykyisellään, niin sitten niin. Oma elämänkatsomukseni (niin poliittinen kuin teologinen puoli) kumminkin puoltaa kirkon ja valtion toimien pitämistä erillään toisistaan. Teologisesti taas ajattelen, että asia olisi parempi olla niin kuin Lutherkin aikanaan sanoi, eli että valtiovalta säätäköön omat lakinsa ja kirkko siunatkoon ne jotka sitä pyytää. :)

      Pariliitto (jota mm. Presidentti Niinistö ehdotti) oli tosiaan yksi noista sovittelevista ehdotuksista. Minusta sanoilla kikkailu on turhaa. Meillä on jo sana joka on vakiintunut tarkoittamaan tuota juridista sopimusta. Ei ole tarpeen lähteä erottelemaan enää, kun siitä erottelusta on juuri tarkoitus päästä eroon. :)

      Poista
  5. Hei kiitos, hyvä teksti!

    Itse olen myös miettinyt, että mikä se vihkimisen (ja sen suorittaman tahon) merkitys on ja mikä sen pitäisi olla. Vaikka itse olen pitänyt kirkollista vihkimistä hengellisessä mielessä ja perinteenkin takia tärkeänä ja jotenkin juuri "pyhänä", olisi varmaan paras ratkaisu siirtää jatkossa koko vihkimishomma valtion piikkiin. Kirkossa voi sitten käydä siunaantumassa. Tai voisi kai tuomari olla vaikka hääpäivänä sakastissa kirjoittamassa viralliset paperit ja pappi sitten heti perään pitää juhlapuheen ja "tahdotko"-jutut alttarilla. Kokisin itse ihan yhtä pyhänä niinkin.

    Ja jes, että äänestys meni niin kuin meni. :) Komppaan edellisessä kommentissa lainaamaasi Lutheria. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh.. huomasin, että, Heidi Pii, sun kommenttiin oli jäänyt vastaamatta. Sori ja kiitos kommentista. Aika samoilla linjoilla olen kanssasi. Ainakin mitä enemmän näitä pohdin. :)

      Poista
  6. Tosi mielenkiintoista pohdintaa! Itselläni avioliittoon suhtautuminen on mennyt aikalailla samoja latuja. En ole "uskonut avioliittoon instituutiona" ja olen ajatellut, etten sitä tarvitse merkiksi rakkaudesta. En myöskään kuulu kirkkoon, joten avioliitolla ei ole ollut kristillistä pohjaa. Mihin siis sitä tarvitsisin? Meidän matkassa ei ole ollut ihan noin dramaattisia käänteitä, mutta tajusin, että mies ei ole minulle mitään, ei ole missään virallisissa papereissa eikä siis esim. lähiomaiseni. Lasten tullessa meille oli tärkeää myös, että kaikilla on sama sukunimi. En olisi halunnut olla eri niminen kuin lapseni, ei miehenikään. Meille avioliitto on siis ennenkaikkea juuri "juridinen sopimus yhteiselosta, perheestä, perinnöstä, omaisuudesta, huoltajuudesta". Menimme maistraatissa naimisiin ja vietimme kauniit juhlat seuraavana päivänä.

    Avioitua voi monesta syystä, enkä minä mielestäni ole mikään sanomaan toisille, miten heidän pitäisi se tehdä. Olen äärettömän iloinen, että avioliittolaki meni läpi, koska se on ihmisoikeuskysymys. Kirkko voi nyt tehdä omat päätöksensä siitä, miten ja ketä jatkossa vihkii.

    VastaaPoista
  7. Kiitos, aie, kommentista. :) Kuten tosiaan kirjoitin, niin luulen, että tuo on aika yleinen ajatus siitä miksi ei olla naimisissa. Nyt jälkikäteen ajateltuna sen avioliittopaperin olisi todellakin voinut käydä maistraatissa täyttämässä heti, kun tuosta päästiin yhteisymmärrykseen. Ne juhlat olisi voinut tosiaan pitää sitten kun on aikaa ja rahaa tai ylipäätään halua sellaiset järjestää. :) Mutta hyvä näinkin. Keskenmenot nyt ei muutenkaan näkyisi puolison papereissa, vaikka ne olisi avioliiton aikana tulleetkin.

    Onneksi tosiaan tuo lakimuutos meni läpi. :)

    VastaaPoista